Syksyistä, mutta edelleen värikästä.
Vuosimiljardien aikana maapallon vuoristoja, järviä, metsiä, soita ja autiomaita on vuoroin hävinnyt ja syntynyt. Niityn kukat nousevat joka kevät ja joka syksy ne kuihtuvat pilkistääkseen taas esiin ensi vuonna.
Ei yksikään luonnossa kasvava olio ole identtinen, täysin samanlainen toisen kanssa. Kukin erilainen yksilö on paras mahdollinen. Ihminenkin. Ilman näitä erilaisuuksia elämä olisi värittömämpää. Luonnon moninaisuus synnyttää aina uudestaan tuoreita aistimuksia ja kokemuksia. Se rikastuttaa elämäämme.
Päivänkakkarat, ruiskaunokit ja ohdakkeet, kuuset, pihlajat ja koivut kukoistavat ihan omaksi huvikseen. Ne kasvavat, elävät, lisääntyvät, kuihtuvat ja kuolevat elämän luonnollisen kiertokulun mukaan.
Kuusi, pihlaja ja koivu.
Puut humisevat omia aikojaan. Tuuli tuivertaa kuten haluaa. Luonto muuttuu koko ajan. Uusia lajeja ilmaantuu ja vanhoja kuolee.
Evoluutiobiologi saattaa sanoa, että kasvit, eläimet ja kaikki oliot ovat sopeutumalla ja muuntumalla selviytyneet olemassaolon taistelusta. Voi olla, mutta minusta tuntuu – intuitiivisesti ja vahvasti – siltä, että tässä on nyt muutakin kuin taistelua. Tässä on käsittämätöntä riemua, elämän riemua luonnossa. Se on syvällistä luonnollisuutta, joka näyttäytyy aina kauniina.
Koivut muuttuvat syksyn tullen kullankeltaisiksi. Vuosituhannet ovat muokanneet ne tuollaisiksi, kauniiksi, antamaan esteettistä iloa luontokokemukseen.
Luonto on järjestynyt omalla tavallaan symmetrisesti. Siinä on tasapainoa ja kaaosta samanaikaisesti.
Miten näin hienoon systeemiin on oikein päädytty?
Standardivastaus on: alkuräjähdys ja evoluutio. Tämän teorian mukaan kaikki meissä ja ympärillämme on ainetta, materiaa, joka evoluution kautta on kehittynyt korkeammille asteille. Esimerkiksi ihmisen kohdalla materia (aivot) tuottaa tämän ajattelun mukaan psyykkisiä ilmiöitä.
Vaikuttaa järkevältä, koska meidät on opetettu ajattelemaan, että tieteellinen materialismi on ainoa oikea selitysmalli. Tai kuten on tapana todeta: ”Se on tähänastisen tieteen parhaaksi osoittautunut vastaus”. Itsekin uskoin nuorempaa, että totta on vain se, mikä voidaan mitata numeerisesti, mikroskoopeilla tai muilla mittalaitteilla. Enää en usko niin. Totuus on paljon mutkikkaampi, laajempi ja kiinnostavampi. Elävämpi myös. Kuten jossain vanhassa laulussa (taisi olla bändin Freud, Marx, Engels & Jung kappale) todetaan: ”Totuus ei ole yksi eikä kaksi, se on monta”.
Materialistinen teoria, vaikka onkin vallitseva nykytieteen tausta-ajatus, kohtaa kuitenkin aika monta pulmaa. Ensiksikin, alkuräjähdystä, big bang´ia ei voida osoittaa todeksi empiirisesti (eli käytännössä), tietenkään ei. Tämä ei sinänsä ole varsinainen ongelma, koska teorian luonteeseen kuuluu, että se ”voi olla voimassa” ilman empiriaakin.
Toiseksi, väite kaikkeuden koostumisesta pelkästään materiasta on myös vain oletus. Teoreettisena oletuksena hengen alkuperäisyys voi olla aivan yhtä pätevä. Perustelut vain ovat erilaiset. Se, että jumaluuden, luojan tai kosmisen hengen väitetään olevan maailmankaikkeuden alkuperä ja ohjaaja, on myös vain teoria. Sen kummemmin materia- kuin henkiteoriaakaan ei pystytä empiirisesti osoittamaan oikeaksi.
Kolmanneksi, ongelma, epäselvyys syntyy alkuräjähdyksen ja materialistis-biologisen evoluution mekanistisesta yhdistämisestä. Sen logiikka menee näin: Alkuräjähdyksen jälkeen evoluution periaate eli se, että oliot pyrkivät säilymään ja/tai lisääntymään on määrännyt maapallon kehityksen suunnan. Vahvimmat ovat selviytyneet olemassa olon taistelussa ja siksi meillä on sellainen maailma (luonto, ihmiset ja muut olennot) kuin se nyt on.
Taaskin kuulostaa järkevältä, jos ei esitä kysymystä: ”Miksi?” Miksi vallitsevaan käsitykseen maapallon synnystä ja sen kehityksestä ei sisällytetä ei-materiaalisia voimia? Miksi henki, mieli, psyyke, sielu ei yhtä hyvin voisi olla muovaava, maailmaa muuttava tekijä? Sekin voi ehkä olla vahva ja selviytyjä. Tai peräti luoja?
Nykyisinhän tiedetään jo, että ajatukset, tunteet ja mielialat vaikuttavat ihmisen kehoon, esimerkiksi sairauksiin ja niistä paranemiseen. Puhutaan psyko-fyysisestä energiasta ja kvanttitodellisuuksista, joissa aineen ja aineettoman välinen ero on olematon tai hiuksenhieno. Jos kerran nämä tiedetään nykyisin, kuinka niin ne eivät olisi vaikuttaneet myös kaukaisessa muinaisuudessa?
Kun katson taivasta, metsää ja järveä, tunnen niiden kauneuden kaikilla aisteillani. Onko kauneus vain katsojan silmissä? Onko tämä illuusio vai oikeasti totta? En tiedä, mutta minun maailmassani se on totta.
Taivas ja järvi.