Palmut huojuvat merituulessa.
Talven selkä taittui. Matkustin Maderialle heräämään hissukseen itsenäisyyspäivänä alkaneesta unenhorteestani.
Uni maistui.
Tämä tasalämpöinen pieni saari Atlantilla ei tunne kesän ja talven jyrkkiä lämpötilan vaihteluja. Tämä on toista kuin Siperia, josta kirjoitin syksyllä. Siperiassahan mannerilmaston vuoksi talvet ovat erittäin kylmiä ja kesät voivat olla tosi kuumia. Täällä on aina leppoisan lämmintä ja aurinkoista. Talvella sataa hiukan enemmän kuin kesällä, mutta lämpömittarin lukemat laskevat vain muutaman asteen.
Madeira on Portugalin autonominen alue Kanarian saarten pohjoispuolella. Hiekkarantoja ei ole. Kiviset kalliorannat on täytetty hotelleilla. Turismista saari saa 60 % tuloistaan. Vuoristot, rotkot ja serpentiinitiet tulevat täällä matkaajalle tutuiksi.
Unen pöpperössä katselen hotellin ikkunasta. Pää on raskas ja mieli tumma. Etelän valo tuntuu kirpeältä. Pitää mennä vielä valkoisen peiton alle uinumaan.
Vedän lakanaa korviin ja kurkistan sieltä varovasti ulos.
Mitähän tästä oikein tulee? Nukunko vielä täälläkin? Ulkona on valoisaa, mutta silti nukuttaa. Onpa hidas heräämisprosessi. Miksi? Kysymyksiä risteilee päässäni eikä vastaus tunnu tulevan Madeiran auringosta.
Filosofi, humanisti-akateemikko G.H. von Wright (1916-2003) kirjoitti joskus 80-luvulla, että turismi on yksi ekologinen uhka, kun lentokoneilla suhataan edes takaisin. Yhdet matkustavat Lappiin, joulupukin maahan ja toiset lentävät pohjoisesta etelän lämpöön. Sivusuunnassakin tapahtuu liikettä. Suihkukoneilla idästä länteen ja päinvastoin sujahtaa nopeasti. Tännekin pelmahti juuri japanilainen ryhmä.
Kuluisi paljon vähemmän luonnonvaroja, jos ihmiset pysyisivät paikoillaan. Elelisivät kodeissaan matkustelematta kovin paljon. Kalastaja Pentti Linkola käy kotitöllistään vain harvoin Helsingissä. Hän elää ekologisesti.
Minä en. Ryhdyin kyllä lajittelemaan roskat sen jälkeen, kun Tuuli tuijotti epäuskoisena roskikseni suuntaan etsiessään kompostipussia. Ja silloin tällöin löydän itseni jostain kaukaa kotoa. Von Wrightiä arvostan, vaikken eläkään hänen ajatustensa mukaan.
Mieltä askarruttavat kysymykset eivät avaudu valkoisen peiton alla. Eikä liikaa ajattelemalla. Joten kömmin pikku hiljaa ylös ja patikoin kaupungin keskustaan. Menen paikkaan, josta uskon saavani voimaa transformaatioon, muodonmuutokseen, talviunesta heräämiseen.
Kirkon penkit.
Viisi sataa vuotta vanha katedraali ”Sé” ottaa päivittäin vastaan satoja turisteja ja joukon Madeiran katolilaisia. Osa tulee ihastelemaan kirkon sisustusta, taideteoksia ja kristuspatsaita.
Kristus alttarilla.
Istumme hiljaa penkeissä omissa aatoksissamme. Rauhoitumme. Etsimme yhteyttä itseä korkeampaan voimaan tai keskitymme keskustelemaan sisäisen pyhyytemme kanssa.
Astun ulos virkeämpänä, mutta edelleen nukuksissa. Pääkaupunki Funchalin katuvilinästä suuntaan Atlantin rantaan tähyämään ulapalle ja antamaan mielen vaeltaa päivän päätöstä ennakoivien aaltojen rytmissä. Laineet tyrskyvät vaahtona rantaan. Upeaa.
Ilta-aallot lyövät rantaan.
Aallot rantakivissä
Ulappa illan suussa.
Ilta tummuu ja siirryn huoneeseeni. Napsautan parvekkeella valokuvan, vaikka on jo pimeää. Siellä näkyy hämärästi puita ja pensaita sekä kaksi valopalloa näyttämässä tietä polulla kulkijolle.
Valopallot valaisevt pimeää polkua.
Väsyttää. Painun pehkuihin. Vaivun taas uneen.
Pian nousee aamu. Odotan heräämistä.
Madeiran pääkaupunki Funchal Atlantin rannalla