Neljä minää ja sisäinen silmä

Edellisessä postauksessa (kuulemma nykytermi blogikirjoitukselle!) puhuin kolmesta mielen kerroksesta. Nyt esittelen nelijakoisen mallin, jossa on alempi minä, ylempi minä, ego ja  naamio. Näinkin voi katsoa itseään.

Eva Pierrakos (1915-1979), amerikkalainen henkinen opettaja jakaa S. Freudin käsityksen  egosta tietoisena minänä.  Alempi minä edustaa tuhoavia, kielteisiä ja/tai itsekkäitä puolia ihmisessä. Se toimii ilkeästi, puhuu tylysti, ei huomioi muita, hakee itselleen tilaa muista välittämättä. Se voi myös näyttäytyä itsetuhoisena, jolloin se  vaipuu itsesääliin, murheen alhoon ja ahdistukseen milloin mistäkin syystä.  Meissä kaikissa on tämäkin puoli. Käsitteessä on jotakin samaa kuin Freudin viettienergiaa edustavassa idissä.

Outo ikkuna.

Rakkaudellinen ylempi minä

Ylempi eli universaali minä on Pierrakosin mukaan aidointa ihmistä. Se on ihmisen ydinminä, joka on eräänlaista jumalaista säihkettä.  Tämä puoli muistuttaa olemassa olostaan hiljaisuuden, kauneuden ja spirituaalisuuden hetkinä.  Se tuntee elämän täyteyden, kirkkauden  ja onnen.  Sille mikään inhimillinen ei ole vierasta, sillä se kattaa kaiken, sisältää kaiken ja ulottuu kaikkialle. Se on absoluuttista todellisuutta lähestyvä minuus.  Kaiken hyväksyvä myötätunto.  Rakkaus laajimmassa mahdollisessa merkityksessään.

Freudilla ylempää ja alempaa minää  voisivat vastata kuoleman ja elämän vietit, joilla hän ei viittaa fyysiseen ruumiiseen, vaan  ihmisen viettipohjaisiin taipumuksiin ja fantasioihin tuhota ja luoda uutta.

Naamion taakse voi kätkeytyä

Naamio eli maski on Pierrakosin neljäs minä. Se luodaan tai se syntyy, kun ihminen haluaa peittää alemman minän piirteet muilta, usein myös itseltään. Maskin avulla ihminen suojelee egoaan ja kehittää epärealistisen minäkuvan. Hän luulee joko liikoja tai liian vähän itsestään.  Tulee kaikkivoipaisuuden kuvitelmia: ”olen selvästi parempi kuin muut  tai surkimusharhoja: ”olen huonompi kuin kukaan ”.

Näiden harhakuvitelmien taakse voi jämäkästi kätkeytyä. Silloin ei tarvitse nähdä totuutta itsestään. Maskin takana ihminen voi esittää hyväntekijää, vaikka syvimmät, joskus tiedostamattomat, pyrkimykset ja tarpeet olisivatkin jotakin aivan muuta. Tai hän saattaa julistautua muiden kaltoin kohtelemaksi uhriksi, jolla on aina kurjaa.

Nämä ovat ääriesimerkkejä ja vahvoja kärjistyksiä, mutta kuvaavat, miten naamio toimii. Se on kätevä tapa peittää todellista itseä, sitä, jolla on paljon erilaisia puolia ja monia tunteita. Haavojakin.

Jos naamio on kovin vahva, nykytermein puhutaan luonnehäiriöstä. Raimo Mäkelä on kirjoittanut paljon tästä asiasta, mm. kirjan Naamiona terve mieli. Se on karmaiseva, mutta valaiseva kuvaus luonnehäiriöstä ja sen kantajalleen ja ympäristölle aiheuttamista haitoista.

Meikäläisen Matissa ja minussakin nämä ovat

Mutta mikäs tässä nyt onkaan tavallisen ihmisen kannalta tärkeää? Se, että kaikissa ihmisissä on näitä neljää minää.  Tasapainoisen henkisen kehityksen kannalta on hyvä ymmärtää, mitä ne ovat juuri omassa itsessä ja missä suhteessa ne ovat toisiinsa.

Jos esimerkiksi yrittää sivuuttaa alemman minänsä (minussa ei ole mitään alhaista tai hävettävää), niin  samalla tulee sivuuttaneeksi myös ylemmän (olen täynnä hyvyyttä ja jumalaista valoa), koska ylempi minä ei voi aidosti ”olla olemassa”, jos ihminen ei ollenkaan hahmota ja tunnista alempaa olemuspuoltaan.

Jos naamio hallitsee minua, muut aistivat minussa enemmän onttoutta kuin aitoutta siksi, että ”täällä ei ole ketään kotona” eli todelliset tunteeni on padottu jonnekin sielun syövereihin, kauas näkyviltä.  Tällainen minä  voi sielussaan huonosti, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisikin olevan kunnossa. Ei siis kannata jäädä oman maskinsa vangiksi.

Sisäinen silmä avuksi

Eva Pierrakos suosittelee ihmistä kehittämän sisäistä silmäänsä havaitsemaan maskin itsessään ja muissa. Pierrakos samoin kuin Freud ja nykypsykoterapeutit ovat sitä mieltä, että ihminen elää sisäisesti kokonaisempana ja onnellisempana, jos hän tuntee kaikkia mahdollisia tunteita ja saa kontaktin omaan tiedostamattomaansa eli niihin tunteisiin, jotka hän on liian kipeinä sulkenut pois tietoisuudestaan.

Kontaktin saaminen ”itseensä” auttaa ihmistä integroimaan eli yhdistämään ”pahatkin” tunteet (viha, raivo, kateus, ahneus jne.) koko persoonallisuuteen.  Tunteet tunteinahan eivät ketään haavoita. Vihan teot haavoittavat. Tunteiden ei tarvitse johtaa tekoihin. Tunteet ovat eri asia kuin teot.

Ylempää minäänsä ei voi tavoittaa, jos ei uskalla katsoa alempaa minäänsä rehellisesti. Siinäpä sitä tehtävää onkin!  Ihan aluksi tehtävä on etsiä voimia eri puoliensa tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Sen jälkeen on mahdollista liittää nämä puolet kypsällä tavalla osaksi todellista itseä, sitä kolmi-, neli- tai useampijakoista ihmistä, jonka nahoissa elämme. Tähän tarvitaan joskus itsen ulkopuolelta tulevaa kannustusta ja tukea. Ihminen kun ei ole omnipotentti, kaikkivoipa. Onneksi.

Edellisessä kirjoituksessa puhuin intialaisen Bhagavadgita-runoelman ajurista, Krishnasta. Tällainen hyvä opastaja on joskus tarpeen. Auttaja ja kannustaja voi olla viisas ja lämmin ystävä, kirja, taide, musiikki, hiljaisuus, terapeutti tai jokin muu, jonka voi hyväksyä ja ottaa vastaan syvimpien tunteidensa kuuntelijana/heijastajana. Menestyksen ja hyvien fiilisten  jakaminen ei ole ongelma, siihen ei tarvita pönkitystä. Se sairaampi ja surullisempi puoli meissä tarvitsee tukea. Myös monet täydentävät hoidot, jotka tähdentävät henkisyyttä ja tasapainoa, auttavat ihmistä tässä eheytymisprosessissa.

Jos motkottaa, kuuntele sitä rauhassa

Jos ihmisellä sattuu olemaan kovin ankara sisäinen maailma ja vahva alempi minä, niin sehän jaksaa motkottaa joka asiasta. En ole tarpeeksi hyvä äiti/isä. En ole jaksanut tiskata, siivota, huolehtia, hyysätä tarpeeksi. En menestyä ja suorittaa huikeita opintosuorituksia tai työtehtäviä. En auttaa tarpeeksi muita.  En jaksa, en voi. En sitä, enkä tätä.  Tai sisäinen puhe voi osoittaa syyttävän sormensa itsestä pois päin: Ihmiset ovat törkeitä. Kukaan ei ymmärrä minua eikä välitä. Mitä tuokin luulee olevana. Näin syy omasta pahasta olosta siirtyy muihin ihmisiin tai asioihin.

Jos tuntuu tutulta, niin tässä kohden saattaisi olla avuksi, että muistaa minuuden eri puolet.  Oma sisäinen motkottaja on vain yksi puoli itseä. Kun sitä kuuntelee rauhallisesti ja ymmärtävästi, niin sen ääni alkaa vähitellen hiljetä. Mitä enemmän osoittaa aitoa myötätuntoa haavoittuneelle, vihaiselle, kateelliselle tai surulliselle minälleen, sitä varmemmin alkaa kuulua ylemmän minän musiikki ja alempi hälvenee. Ylemmän minän äänessä tuntuu valo, ilo ja onni.

Tuore minä

Ylempi voittaa kyllä alemman, kun sille antaa mahdollisuuden luoda uudenlaista kuvaa itsestä ja maailmasta.  Joskus voi tuntua, että joutuu odottamaan tuoretta minää koko ihmisiän. Mutta kun se ilmaantu, niin mukana seuraa paljon kauneutta, tietoisuutta, rakkautta, ehkä enkeleitäkin. Ja ihmeellistä kiitollisuutta.

Näin hyviä juttuja kannattaakin odottaa.

Kirjoja

Freud S 1993. Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Gummerus. Jyväskylä. Alkuperäisteokset vuosilta 1914-1923.

Mäkelä, R 2002. Naamiona terve mieli: Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?. 7. laajennettu painos. Karisto. Hämeenlinna.

Linkki

Pierrakos  E 1957. The higher self, the lower self, and the mask. Pathwork Guide Lecture No. 14, 1996 Edition. October 11, 1957. http://www.pathwork.org/lectures/P014.PDF

©Liina Keskimäki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s