Tag Archive | aivot

Tiede, usko ja tekoälyteknologia

”Tekoälystä tulee vaarallista vasta sitten, mikäli tutkijat pystyvät luomaan koneelle tietoisuuden ja kyvyn ajatella itse. Kapea tekoäly on vielä kaukana tästä tasosta. Ihminen ei ymmärrä edes omaa tietoisuuttaan, joten sen kehittäminen koneelle saattaa osoittautua yksinkertaisesti mahdottomaksi. Kukaan ei vielä tiedä varmaksi.” Näin kirjoittaa Petteri Järvinen  tänään (HS 22.10. 2017).  https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418094.html

Samassa lehdessä  myös neurofysiologian dosentti Simo Vanni toppuuttelee tekoälyllä pelottelevia ja tekoälyyn sokeasti uskovia:

”Aivot ovat merkittävästi monimutkaisemmat kuin nykyiset ­tekoälyalgoritmit. Aivoja verkostona ymmärretään vielä puutteellisesti, eikä tekoäly ehkä koskaan tule vastaamaan aivoja biologisena rakenteena.”

Vanni toteaa lisäksi, että on meistä itsestämme kiinni, miten tätä uutta työkalua sovellamme. ”Tekoälyllä ei ole motivaatiota, se ei pety, toivo tai pelkää”, hän sanoo. https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418098.html

Tekoäly on ihmisen rakentamaa, mutta siitä puuttuu ihmisyys, inhimillisyys ja kokemuksellisuus.

Henkiset kokemukset ja virallinen uskonto

HS (22.10.2017) kertoo myös henkisyydestä haastattelemalla uskontotieteilijä, professori Terhi Utriaista ja kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlbergia. Artikkelissa mainitaan, että organisoituneiden uskontojen tilalle ihmiset hakevat nyt henkisyyttä. Yleinen vapaamielisyyden ilmapiiri on johtanut siihen, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on 2000-luvulla pienentynyt hieman yli 10 prosenttia.

Uushenkisyys on lisännyt suosiotaan kirkon tarjoaman tavanomaisen eli ”virallisen” hengellisyyden rinnalla. Uushenkisyyden keskiössä ovat kuitenkin samat asiat, joita jo Jeesus julisti eli rakkaus, armo ja taivasten valtakunnan merkitys. Raamatussa taivasten valtakunta kuvataan lukuisin Jeesuksen opettamin vertauksin. Niistä heijastuu käsitys ”taivaasta” ensiksikin sisäisenä kokemuksena, toiseksi elämän eettisenä periaatteena ja kolmanneksi ihmisten korkeamoraalisena toimintana kanssaeläjiensä seurassa.

Taivas voi siis olla täällä, omassa elämässämme. Jos taivasten valtakunta on sisäisesti meissä, se myös vaikuttaa konkreettisesti elämäämme.

Sisäiseen taivasten valtakuntaan voi kuulua enkeleitä, luonnon kokemista pyhänä ja maailman metaforisoimista (vertauskuvallistamista) muinaisten myyttisten ”jumalhahmojen”, esimerkiksi metsänhenkien, antiikin jumalien tai muinaisintialaisen joogafilosofian käsitteiden avulla.

Esimerkiksi tuli munaisessa joogafilosofiassa on metaforisesti tulkittu ihmisessä hengitykseksi, hengeksi. Konkreettinen tuli nuotiossa saa voimaa puista eli maan antimista ja tuo voima siirtyy savuna ilmaan ja samalla tuottaa ihmisille lämpöä ja valoa. Tuli yhdistää maan ja ilman (maa-ilman).

Samalla tavoin hengitys yhdistää maan ja ilman. Se muuttaa maallisessa, biologisessa kehossamme sisään hengittäessämme ilmasta saatavan hapen hiilidioksidiksi ja näin osa maata eli erilaisia hiukkasia siirtyy ulos hengittäessämme ilmaan. Hengitys on olennainen osa aineenvaihduntajärjestelmämme voimalaitosteknologiaa.

Henki taas on hengityksen partneri. Ne ovat samaa maata ja ilmaa. Myös henki yhdistää. Hengen kokeminen eli henkisyys yhdistää maan ja taivaan. Taivas viittaa  tässä yhteydessä tietoisuuteen. Se on sisäisesti meissä. (Voi sitä olla ulkopuolellammekin, mutta kukaan ei tiedä varmasti; tietoisuudesta ei ole tiedeyhteisössä yksimielisyyttä). Tiedämme, että oma tietoisuuteemme on totta, vaikka sitä ei pystytä ulkoisin mittarein osoittamaan todeksi.

Henkisyys eli biologisen kehon (maa) ja tietoisuuden (taivas) yhdistävä ihmisyyden piirre on kokemuksellinen ilmiö, joka on verrattavissa nuotiotulen kiemurtelevana nousevaan savuun. Henkisyys voidaan kokea kohoamisena, transsendenssina. Se tarkoittaa, että ihmisen mieli siirtyy hetkeksi arjen ulottumattomiin, toisenlaiseen kokemisen todellisuuteen.

Toisenlaisuuden voi kokea myös syvyytenä. Joku tuntee sen metaforisesti enkelien läsnäolona, toinen jumaluuden armona, kolmas maailmankaikkeuden valtavuuden tajuamisena syvällä sisäisessä maailmassaan ja neljäs rakkauden absoluuttisena voimana. Nämä kokemukset voivat muuttaa ihmistä ja vaikuttaa hänen arkisiin toimiinsa sekä käsitykseen olevaisen luonteesta ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa. Kokemukset ovat todellisia, mutta eivät materialistisen determinismin merkityksessä, vaan filosofisen pragmatismin mielessä (William James).

Ei ole olemassa yhtä tai kahta oikeaa henkisyyden muotoa. Henkisyyksien ilmentymiä on monta, vaikka ydin eli sisäinen kokemus luultavasti onkin melko sama kaikissa henkisyyden opeissa.

Enkelit ovat siirtyneet kirkosta luontoon

”Kirkon oman teologian puitteissa enkeliperinne on toki olemassa, mutta se ei ole mitenkään näkyvästi esillä eikä perussanoman keskiössä”, sanoo Jussi Sohlberg HS:n jutussa. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005418405.html

Enkeleille näyttää kuitenkin olevan tarvetta. Kun luterilainen valtauskontomme ei niistä paljon piittaa, ne ovat keveinä ja peruskristillisen syntisyyden taakasta vapaina lennähtäneet uushenkisyyden suojiin ja suojelijoiksi. Niitä voi metaforisesti liihotella luonnossa metsän, puiden ja kivien  henkinä ja haltioina. Kysymys on siitä, että tietoisuuteemme sisältyy luovuutta. Voimme tarkastella elämismaailmaamme eri näkökulmista ja tuottaa siitä monenlaisia tulkintoja. Mielemme voi älyn, intuition ja mielikuvituksen avulla luoda tiedettä, taidetta ja henkisyyttä. Ne kaikki ovat tietoisuuden ilmentymää.

Sekä Petteri Järvisen, Simo Vannin, Terhi Utriaisen että Jussi Sohlbergin kommentit sivuavat tietoisuutta ja ihmisen mielenmaisemaa. Materialistis-deterministisessä maailmankuvassa mielen sisäisten ilmiöiden näkeminen todellisuutena ja kokemuksen ymmärtäminen todeksi on hankala kysymys. Se on hankala siksi, että tuon maailmankuvan mukaan maailma koostuu vain ja ainoastaan eli puhtaasti alkuräjähdyksessä alkunsa saaneista energian/materian evoluution mukanaan tuomista muodoista. Ajattelussa ei oikein ole sijaa tietoisuudelle. Tietoisuutta kun ei pystytä redusoimaan eli palauttamaan materiaalisen muotoon. Ei ole olemassa tietoisuusmolekyyliä tai tietoisuusatomia.

Tämä, niin sanottu filosofian kova pähkinä eli tietoisuuden ja materian välisen suhteen luonne odottaa vielä ratkaisuaan, vaikka sitä on kyllä pohdittu jo aina Descartesin ajoista asti. Ja paljon sitä ennenkin.

Pohdin tässä sunnuntai-iltapäiväni ratoksi, että onko usko tekoälyteknologiaan tieteellisempää kuin usko enkeleihin. Ainakin se näyttäisi olevan julkisesti ja virallisesti hyväksytympää.

Jussi Sohlbergin mukaan ”Enkelihenkisyys on eräänlaista modernia kansanuskoa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että luterilaisen kirkon edustama usko ei ole kansanuskoa. Mitä se sitten on? Onko se tieteellisesti todistettua henkisyyttä tai  eliitin (erotuksena kansasta) uskoa?

Jos enkelihenkisyys on kansanuskoa, niin mitä uskoa on tekoälyhenkisyys? Tiedeuskoako? Tai teknologiauskoa? Eli uskoa siihen, että tulevaisuudessa tieteen metodein kehitetty tekoälyteknologia poistaa köyhyyden, parantaa terveydenhuollon ja opetuksen laatua? Uskon kääntöpuoli on se, että uskotaan tekoälyn voivan ylittää ihmisen älyn ja näin vaikkapa tuhota maailman. Mihin silloin oikeastaan  uskotaan?

Kuoleman rajalla – tutkimuksia ja tulkintoja

Ruusunmarja lumessaVoiko ihmisellä olla kokemuksia kun hän on kuoleman rajalla eli kun aivot eivät enää toimi eikä sydän lyö? Voiko hän muistaa niitä palattuaan elävien maailmaan?

Kyllä voi, kertoo Leo Näreaho vastikään julkaistussa kirjassaan Kuolemarajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin (2015).

Valtavirtatiede ei tosin pidä tätä mahdollisena, mutta filosofian tohtori, uskonnonfilosofian dosentti, Näreaho osoittaa kansainväliseen tutkimustietoon nojaten, että kaikkina aikoina on ollut ja kaikissa yhteiskunnissa esiintyy nykyäänkin kuolemanrajakokemuksia. Niistä ei kovin laajasti keskustella, koska ne ovat hankala asia sekä kristilliselle kirkolle (vaikka Jeesuskin nousi kuolleista) että nykytieteelle.

Näreahon kirja tarjoaa seikkaperäisen katsauksen maailmalla tehtyihin tutkimuksiin ja tiiviin yhteenvedon niiden tuloksista. Empiiristä tutkimusta on tehty ennen kaikkea lääketieteen, psykiatrian ja psykologian alalla. Näreahoa ihmetyttää, että filosofit ja teologit ovat osoittaneet vain niukkaa kiinnostusta. Näin on myös Suomessa. Meillä ei ole systemaattisesti kerätty ja analysoitu kuolemarajakokemuksia.

”Ylipäätään suomalainen akateeminen maailma ei ole osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Näyttää siltä, että on niin sanotusti tieteellisempää tutkia keskiajan ihmisten mystisiä kokemuksia kuin nykypäivän kuolemanrajakokemuksia”, Näreaho sanoo. Hän arvelee, että ehkä tutkijat kokevat aiheen liian new age –tyyppiseksi ja ”rajatieteelliseksi. Tällaista leimaa viljelevät ja vahvistavat erityisesti niin sanotut skeptikot.

Kansainvälisistä tieteellisistä tietokannoista löytyy kuitenkin helposti ja runsaasti kuolemanrajakokemuksista (near-death experience eli NDE) tehtyjä tutkimuksia. Ne antavat yhdenmukaisen kuvan siitä, että ikää (kokijat ovat useammin vanhoja kuin nuoria) lukuun ottamatta ihmisen koulutus, sosiaalinen asema, sukupuoli tai muut taustatekijät eivät vaikuta rajakokemusten esiintymiseen. Länsimaissa hengenvaarallisesta fyysisestä kriisistä selvinneillä kuolemanrajakokemuksia esiintyy Näreahon mukaan kohtalaisen yleisesti.

Pitäisikö rajakokemuksista tietää enemmän? Voi olla. Tutkimustieto ei tietenkään pysty osoittamaan, että kuolemanjälkeistä tietoista elämää on, mutta se antaa tietoa ihmisestä, ruumiin ja hengen (kehon ja mielen) välisestä suhteesta. Se on ihmistutkimusta puhtaimmillaan.

Tuhti tietopaketti

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi käsitellään kuolemankokemuskirjallisuutta ja tutkimuksia. Toinen jakso sisältää kuvausta siitä, mitä kokijoille on tapahtunut kuolemisen prosessissa eli fyysisen elämän ja kuoleman rajalla. Jakso esittelee kiinnostavasti myös selitysteorioita. Naturalistis-materialististen teorioiden mukaan rajakokemusten täytyy olla poikkeustilassa olevien aivojen tuotetta. Psykologisesti ne voidaan selittää kuolemanpelolla ja kulttuurisilla uskomuksilla, jotka aivojen kautta aiheuttavat kokemuksen. Neurokemiallisesti kokemuksia on pyritty ymmärtämään aivojen happivajauksen, endorfiinien ja aivosoluihin vaikuttavien kemiallisten aineiden avulla. Neurobiologiset ja neuroanatomiset selitykset viittaavat mm. neuroniyhteyksien aktivoitumiseen ohimolohkoissa.

Näreaholle nämä naturalistis-materialistiset selitykset eivät riitä. Hän esittää useita kysymyksiä, joihin teoriat eivät pysty antamaan vastausta. Mainitsen tässä niistä kaksi:

”Kuinka henkilöllä voi olla rajakokemuksen aikana ilmeisen paikkansapitäviä havaintoja fyysisestä ympäristöstä, vaikka hänen aistinsa eivät toimi?”

”Kuinka henkilöllä voi olla selkeä mentaalinen tila samaan aikaan kun hänen sydämensä on pysähtynyt ja (vähintäänkin) aivojensa kuorikerros on lamaantunut?”

Kuolemanrajakokemuksessa on kysymys tajunnasta, mielestä ja tietoisuudesta. Naturalisti ei pysty selittämään, miten  tietoisuus syntyy aineesta. Ei siis oikeasti tiedetä, syntyykö se siitä. Naturalistisista lähtökohdista ei pysytä ymmärtämään kuolemanrajakokemustakaan.

Mitä vaihtoehtoja on asian selittämiseksi?

Metafyysinen katsomus – kosminen tietoisuus

Ensiksikin Näreaho muistuttaa, että ”aivot tuottavat tietoisuuden” –näkemys on yksi filosofinen teoria, jota ei tieteellisesti ole osoitettu todeksi. Kuitenkin se on nykyisessä aivotutkimuksessa yksi perusoletus.

Vaihtoehdoksi kirjoittaja on hahmotellut metafyysisen katsomuksen, joka jättää tilaa kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudelle olematta silti ristiriidassa tieteen tulosten kanssa.

Tämä, kosmisen tietoisuuden teorian esittely on kirjan kiinnostavinta antia. Sen lähtökohta on, että tietoisuus on perustava, ”primitiivinen” ilmiö. Sitä ei voi hävittää eikä palauttaa materiaalisiksi tiloiksi. Aivoja tutkimalla ei voi paljastaa tietoisuutta. Aivojen tilojen ja mielentilojen välillä on kylläkin yhteyttä (korrelaatiota), mutta syys-seuras –suhde (kausaalisuus) on vielä epäselvää. Toisin sanoen ajatukset, tunteet ja mielialat voivat vaikuttaa aivojen tilaan. Kuten myös aivoihin vaikuttamalla saadaan aikaan mielentiloja.

Kun ajatellaan, että tietoisuuden piirteet kuuluvat alun perin maailmankaikkeuteen ja sen kehityskulkuun yhtä aidosti kuin materiaaliset asiat, niin tietoisuuden kehkeytyminen (emergoituminen) maailman kehitysprosessien myötä tulee ymmärrettäväksi.

Näreaho nimittää kosmista tietoisuutta Jumalaksi (ei kuitenkaan Raamatun Jumalaksi). Tämä Jumala kokee kaikki maailman prosessit ”sisältä päin”. Jumala ei voi kokea tai havaita mitään itselleen ulkopuolista, koska sellaista ei ole. Maailman tapahtumat ja objektit – ihmisetkin – itse asiassa ovat Jumalaa; ne tapahtuvat Jumalassa. Tällaisen, panenteistisen näkemyksen mukaan kosmos, myös kaikki me ihmiset, olemme osa Jumalaa, mutta Jumala on kuitenkin samanaikaisesti enemmän kuin me. Ihmisellä esimerkiksi voi olla epätosia uskomuksia maailmasta, joita Jumalalla ei voi olla.

Aivojen roolin Näreahon teoriassa voi kuvata heijastajaksi. Jos oletetaan, että on olemassa mittaamaton kosminen tietoisuus, silloin aivot yksilötasolla heijastaisivat tätä tietoisuutta/Jumalaa. Aivot pitävät siis yhteyttä henkilön fyysisen elämän ja kosmisen tietoisuuden välillä.

Kirjoittaja sanoo: ”Tietoisuus ei ole yksilöaivojen korkeampi organisaatiotaso (kuten filosofi ja neuropsykologi Antti Revonsuo on todennut Näreahon mukaan), vaan aivot ja fyysinen maailma ovat kosmisen tietoisuuden, kenties, alempi organisaatiotaso!”

Lopulta tullaan kysymykseen, tukeeko kosmisen tietoisuuden teoria yksityisen ihmisen kuolemanrajakokemuksen ei-materialistista selittämistä?

Tukeehan se, sillä jos näkemys hyväksytään, on mahdollista ajatella, että henkilö voi nähdä kuoleman jälkeen kaikki elämänsä tapahtumat objektiivisesti, jumalallisesta näkökulmasta. Henkilön perspektiivi laajenee ja hän voi ymmärtää toimintansa vaikutukset.

Koska Jumalaan/kosmiseen tietoisuuteen ei voi sisältyä mitään harhaista, ihmisen on kuoleman jälkeen luovuttava epätosista uskomuksistaan, harhaluuloistaan ja moraalisesti vääristä käsityksistään, jotta hän yksilönä voisi olla yhteydessä Jumalaan.

Talvea kuusessa

Lempeyttä, rakkautta, viisautta

Tämä sopii siihen, että monet kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ovat muuttuneet. Heistä on tullut rakastavampia, ymmärtäväisempiä, lempeämpiä ja viisaampia. Tähän viittaavat myös esimerkiksi suomalaisen Matti Kiviluodon kokemukset, joista hän kertoi viime keväänä TV-haastattelussa. Samassa ohjelmassa selosti kokemuksiaan myös elokuussa 2014 kuollut Marja Rehn. (Inhimillinen tekijä 21.3.2014, linkki alla).

Tästä puhui myös psykiatri C.G. Jung, joka kuolemarajakokemuksensa aikana tunsi leijailevansa jossakin korkealla maailmankaikkeuden sylissä ja näkevänsä elämän laajasti ja kirkkaasti. ”Tämä on ikuista autuutta, tätä ei voi mitenkään kuvata, tämä on aivan liian ihmeellistä”, hän kirjoitti kokemastaan elämäkertateoksessaan (Jung 1992) . Koko ympäristö näytti lumotulta. Oli kukkien koristamia vuoria ja juhlavia hääseremonioita. Hän tunsi pyhyyden läsnäolon. Jung kertoo kokemuksen olleen kaikkein valtavinta, mitä hän koskaan oli läpikäynyt. Samanlaisia muistumia on monilla kuoleman rajalta palanneilla, esimerkiksi Eben Alexanderilla, jota edellinen kirjoitukseni käsitteli.

Näreahon kehittämän teorian mukaan on siten loogisestii mahdollista ajatella, että kuolemanrajakokemukset ovat kokemuksia ruumiillisen kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. Tuonpuoleinen, transsendenttinen maailma on näet  toisenlainen tietoisuuden muoto.

Kirjat

Leo Näreaho. Kuolemanrajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin. Kirjapaja. Helsinki 2015.

C.G. Jung. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. 1992 (Alkuperäinen teos saksaksi v.1961).

TV Inhimillinen tekijä. Kuolemanrajakokemus muutti elämän. Vieraina Matti Kiviluoto, Marja Rehn ja tutkija Leo Näreaho. http://areena.yle.fi/tv/2152923. Poistuu Areenasta  11.3.2015.