Kokemuksellisuus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Se ymmärretään eri tiedeparadigmoissa eri tavoin. Kokemustiedolla, jonka ihminen saa omista tuntemuksistaan (esimerkiksi lääkkeiden tai muiden hoitomuotojen yksilöllisistä kokemusvaikutuksista) ja kohtaamisistaan hoitavien henkilöiden kanssa, on todistetusti perustavanlaatuista psykologista ja biologista merkitystä.
Kokemus eri tiedeparadigmoissa
Kokemusvaikutuksen perusta on inhimillinen kokemus. Perustan ymmärtämiseksi on huomattava, että kokemusta ei voi erottaa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta. Kokemus on tietoisuuden tapahtuma, vaikka siihen liittyy melkein aina myös kehollisuutta. Kyse onkin kehomielellisestä ilmiöstä. Se ymmärretään eri tavoin eri tiedeparadigmoissa.
Reduktiivinen ja holistinen
Karkeasti jaotellen voidaan puhua reduktiivisesta (osiin pilkkovasta) ja holistisesta (kokonaisvaltaisesta) paradigmasta. Nämä kaksi erilaista näkemystä heijastuvat myös terveydenhuoltoon. Käytännön parannustoiminnassa ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan limittäisisä ja komplementaarisia eli toisiaan täydentäviä. Jyrkkinä ja erillisinä hahmotettaessa ne voivat synnyttää älyllistä epämukavuutta, kognitiivista dissonanssia. (Aiheesta tarkemmin ks. Aarva P & Helin K 2018)
Reduktiiviseen parantamisen paradigmaan kuuluu olennaisesti se, että yksittäistä sairautta tai vaivaa tarkastellaan yksityiskohtaisesti ja monelta kannalta biolääketieteen viitekehyksessä. Holistiseen hoitamiseen taas kuluu potilaan elämä kokonaisuutena sekä hänen kokemustensa ensisijaisuus.
Reduktiivisessa paradigmassa päätöksenteko ja hoitomuodon valinta ohjautuvat pääsääntöisesti lääkärin biolääketieteellisestä, teknisestä osaamisesta, jolloin huomion kohde on yksittäisen sairauden etsiminen ja määrittäminen (diagnoosi). Tässä paradigmassa käytetty kielikin sisältää luokittelevaa, raportoivaa ja biolääketiedeyhteisön sisäisesti sitomaa sanastoa, se erottaa sairauden kärsivästä, potevasta ihmisestä. Mahdollisimman neutraalin, tunneilmaisut ohittavan kielen avulla selitetään potilaalle hoitomuodon valintaa tarvittaessa raportoimalla näyttölääketieteen tutkimustuloksia.
Holistisesti orientoitunut ammattilainen antaa potilaalle tilaa tuoda vaivojansa koskeva kokemuksellinen tieto osaksi hoidon päätöksentekoa. Holistisessa paradigmassa huomion kohde on ennen muuta poteva kokonainen ihminen, hänen elämäntilanteensa sekä hänen kokemuksensa ja tulkintansa vaivoistaan ja elämästään. Kielenkäyttö on kertovaa, moniäänistä ja potevan ihmisen ja hänen kokemuksensa huomioivaa. Kieli voi olla vertauskuvallista, ja se sallii tunneilmaisut. Potilaskeskeisyyden ja kokemuksellisuuden merkitys heijastuvat näiden paradigmojen erilaisessa kielen käytössä. (Aiheesta tarkemmin ks. Aarva P & Helin K 2018).
Osiin pilkkova ja kokonaisvaltainen hoitamisen paradigma ja niihin liittyviä kielellisiä erityispiirteitä:
Kokemukset ovat väkevä voima
Jotkut väittävät ja uskovat tieteen olevan riippumaton ihmisen yksilöllisistä kokemuksista.
Väite on oikeutettu, jos tiede ymmärretään pelkkänä matemaattis-luonnontieteellisenä tiedon hankinnan muotona, joka edustaa reduktiivista fysikalistisen naturalismin paradigmaa. Toisin sanoen, jos tieteelliseksi tiedoksi luetaan ainoastaan sellainen materiaalista todellisuutta koskeva tieto, joka on numeerisesti esitettyä, matemaattisesti mallinnettua ja tilastotieteen menetelmin merkitseväksi osoitettua, kuten esimerkiksi fysiikan, kemian ja biologian tutkimuksen tuottamat tulokset. Lue naturalismin määritelmä tästä. Lue, miten kokemus ymmärretään aidon naturalismin mukaan.
Mutta väite, että tieteellinen tutkimustulos on riippumaton ihmiskokemuksesta, on harhaanjohtava, jos tiedonhankintaa tarkastellaan inhimillisen elämän, arkisen toiminnan, sairastamiskokemusten eli potemisen, hoidetuksi tulemisen, paranemisen ja terveyden edistämisen käytäntöjen näkökulmasta. Tällainen lähestymistapa tieteelliseen tutkimukseen on lähellä pragmatismia.
Elämä ei ole matematiikkaa, vaan virtaavaa yhteiseloa
Todellinen elämä ei ole matemaattisesti mallinnettavissa. Silti sen eri ilmiöistä voidaan tehdä tutkimuksia, joiden tulosten luotettavuutta arvioidaan tilastollisilla menetelmillä ja tehdä ennusteita. Kerätystä datasta (esimerkiksi väestön käyttäytymisestä tai tiettyjen potilastyhmien hoitometodien käytöstä ja niistä koetuista hyödyistä) voidaan esimerkiksi laskea tilastotieteellisiä merkitsevyystasoja, p-arvoja ja luottamusvälejä sekä tehdä regressioanalyyseja ja muita tilastotieteellisiä operaatioita. Nämä ovat upeita tutkimuksen apuvälineitä.
Todellinen elettävä tai eletty elämä on kuitenkin luonteeltaan virtaavaa, hyvin pitkälle ennakoimatonta, luovaa, tulkinnallista, yksilöllistä, mutta samalla myös yhteisöllistä ja ympäristöriippuvaista. Tässä suhteessa se ei aina taivu matemaattisiin malleihin.
Ihminen, joka kannattaa humanistista, ihmiskeskeistä terveydenhuoltoa (parantamista, hoitamista, lääkintää ja terveyden edistämistä), kannattaa sellaista järjestelmää, jossa asiakkaiden inhimilliselle kärsimykselle ja hoitokokemuksille pannaan paljon painoa. Ne nähdään kaikkea auttamistoimintaa ohjaavina periaatteina. Katso Yhdistävä Lääketiede ry:n näkemys ihmiskeskeisyydestä terveydenhuollossa.
Potilaan omaa subjektiivista kokemusta on pidettävä tärkeänä ja luotettavana kokemustietona. Se voi kertoa hoito- tai terveydenedistämismenetelmän vaikuttavuudesta (effectiveness) huomattava paljon, mutta tehosta (efficacy) aika vähän. Kyse on metodologiasta. Tehon, esimerkiksi lääkkeiden tehon, mittauksissa kokemuksen vaikutus lähtökohtaisesti pyritään poistamaan, jotta saadaan esiin ns. pelkkä lääkkeen vaikutus (vaikutus ilman plasebo- eli kokemusvaikutusta, jota on mukana kaikessa hoidossa; teho mitataan standardoiduissa koeolosuhteissa).
Tällaisessa tutkimustilanteessa kokemus ei tietenkään voi kertoa tutkitusta hoitomuodosta mitään, koska metodologia/tutkimusasetelma itsessään sulkee kokemuksen ulkopuolelle, ei-toivottavaksi asiaksi. Mutta kokemukset “ulkoistava” teho on vain yksi, joskin hyvin merkittävä, hoitamista ja terveyden edistämistä koskevan vaikutustutkimuksen indikaattori. Mutta on muistettava, että vaikutustutkimus ei rajoitu vain tehon mittaukseen. Vaikuttavuutta on monenlaista.
Tuntuu järkevältä ja luonnolliselta ajatella, että ihminen luottaa omaan kokemukseensa itsestään, saamastaan hoidosta tai vaikkapa keinoista, joilla hän on saanut terveyttään kohennetuksi. Luottamus omaan kokemukseen on peruspilari paranemisessa. Siihen nojaa muun muassa ihmisen itse hahmottama tarve mennä lääkäriin, fysioterapeutille, osteopaatille, hierojalle tai muun hoitajan luokse.
Kun tuntee kipua tai kokee ehkä jotenkin epämääräisesti, että kaikki ei ole kunnossa, tuo kokemus johtaa etsimään apua. Kokemuksensa perusteella avunhakija myös määrittelee, onko hän mielestään saanut apua vai ei ole sitä saanut.
Tärkeintä onkin, että ihminen saa avun sitä tarvitessaan ja että hänelle on hoitamisesta tai terveyden edistämisestä itse koettua hyötyä käytännössä, todellisessa elämässä. Näin on riippumatta siitä, onko apu tullut satunnaistetuin kontrolloiduin hoitokokein tutkitusta hoidosta tai muusta tavanomaisesta hoitomenetelmästä vai jollakin muulla tavalla hyödylliseksi osoitetusta hoitomenetelmästä tai esimerkiksi jostakin täydentävästä hoitomuodosta, joka ei kuulu tavanomaisen terveydenhuollon palveluvalikoimaan (esimerkiksi Suomessa).
Kun tekonivel toimii, meditaatio rauhoittaa, lääkkeet lievittävät kipua tai kosketushoito häivyttää päänsäryn, niin hyöty, jonka henkilö on kokenut saavansa, on ilmitodellista.
Toisaalta, kokemusnäytön määrää voidaan arvioida myös tilastotieteellisesti. Esimerkiksi jos väestötutkimuksissa toistetusti ja tilastollisesti pätevällä tavalla osoitetaan suuren joukon ihmisiä hyötyvän jostakin hoitomuodosta, sillä voidaan sanoa olevan tutkitusti tietynasteista kokemusnäyttöä.
Kokemusnäyttöä voi kertyä myös pragmaattisista, käytännön hoitokonteksteissa hankituista kliinisistä kokeista. Niin ikään näyttöä voidaan tuottaa metodologisesti pätevällä laadullisella tutkimuksella.
Lähteet
Kolme artikkelia: Aarva P, Helin K. Parantamisen paradigmat, Aarva P, Kortejärvi H. Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset sekä Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo kirjassa Inhimillisyyden vallankumous, Basam Books. Helsinki 2018. https://www.adlibris.com/fi/kirja/inhimillisyyden-vallankumous-9789527240342
Minusta plasebo-vaikutus keskusteluissa on joidenkin tahojen tutkimustieteestä nappaama termi, jonka tarkoitus on dissata ruokavalion, lisäravinteiden ja vaihtoehtohoitojen vaikutusta. Nämä henkilöt ajattelevat, että muita todisteita ei tarvita sen osoittamiseksi, että nämä aineet tai toimenpiteet ovat hyödyttömiä.
He ovat väärässä, koska plaseboa käytetään tutkimuksissa ja silloin on aina oikea hoitotoimenpide rinnalla eli plasebo on vertailuruhmä. Ilman vertailuryhmää ei voi pelkästään sanomalla “plasebo” todistaa että omakohtainen kokemus olisi väärä. Toisekseen, jos oikein kovasti hoitoon uskomalla voisi parantaa laboratotioarvojaan, niin olisihan tämä todella mainiota!