Meren rannalla Santa Monicassa

Uimarannalla Tyynen meren tuulia haistellessa mietin, miksi ihminen oikeastaan syntyy niin pohjoiseen maahan kuin Suomi on. Ilmasto-olosuheet Santa Monicassa ovat ehdottomasti suotuisammat kuin Pohjolassa. Valoa ja lämpöä on enemmän kaikkina vuodenaikoina.

Lapset juoksevat kilpaa aaltojen kanssa, linnut hakevat tyrskyjen hiekalle kuljettamaa ruokaa ja aikuiset nauttivat rannan avaruudesta, tuulesta ja auringosta. Merta reunustavat Kalifornian rannikon vuoret.

M istuu hiekkapenkereellä ja seuraa lasten temmellystä. Välillä hän näprää kännykkäänsä. Meren ranta on hänelle tuttu. Vaikka se on kävelymatkan päässä kodista, ei M siellä joka päivä käy istuksimassa. Arki on arkea täälläkin.

Aamuisin herätään. Lapset menevät kouluun ja aikuiset töihin. Ryhdytään päivän touhuihin ja askareisiin. Illalla sitten huoahdetaan ja käydään nukkumaan. Päivän kierto toistuu samana, vaikka joka päivä koetaan eri tavin.

Kaikkialla synnytään, kasvetaan, tyydytetään tarpeita, iloitaan, surraan, vanhetaan ja kuollaan. Eletään kukin ihan iki omaa ja omanlaista elämäämme. Tässä mielessä arki täällä on samanlaista kuin Pohjan perukoillakin. Me olemme kaikki perimmältään aika samanlaisia.

No, ehkä me suomalaiset olemme hiukan keskimääräistä hiljaisempia ja sisäänpäin kääntyneempiä. Ja se on hyvä piirre.

Olemme hyviä meditoijia. Istuksimme kesällä laiturin nokassa, hiihtelemme hissukseen talvimetsässä tai kävelemme jäällä. Näemme kesän kukkeuden, syksyn värit, talven lumen ja kevään heräävän viherryksen. Menemme metsään rahoittumaan ja kuuntelemme etelästä meille muuttavien lintujen liverrystä. Kaikki tämä rauhoittaa mieltä. Se on meditatiivista.

Täällä saman asian ajavat vuoret ja meri.

Katselen pikku M:n puuhia. Välillä hän riehuu vauhdikkaasti,  välillä leikkii hiekan kanssa. Sitten taas pysähtyy tutkimaan meren liikkeitä ja odottamaan aaltoja.  Hän ikään kuin elää meren rytmiä.

Meri rauhoittaa samalla tavoin kuin metsä Suomessa.

Rantahietikolla istuessani voin kuvitella kehoni vuoreksi, joka pysyy tukevasti, horjumatta paikallaan. Se on hiljainen ja vakaa.

Voin hahmottaa silmäni ja korvani mereksi. Kun katson veden syvyyksiin ja kun jään avoimesti kuulemaan aaltojen äänen, aistin niiden voiman ja viisauden sisälläni. Koen yhteyden veden virtauksiin syvästi ja voimakkaasti.

Kun vielä tulkitsen mieleni veden yltä alkavaksi avaruudeksi, muutun meditaatiotuokiossani niin laajaksi, että katan koko maailmankaikkeuden. Olen rajaton ja  samalla kaikkeuden sisällä ja osa sitä.

Olen syvä maa, vapaa ilma ja meri rantaa vailla.

Santa Monica on Amerikan mittakaavassa pienehkö (noin 50 000 asukasta) kaupunki, joka sijaitsee Yhdysvaltain lounaisosassa, Los Angelesin vieressä.

M on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta. Silti häneltä pääsee itku, kun hän kuulee Sibeliuksen Finlandian. Sellaista se on elää kahden maan asukkina. Toisessa elät arkeasi, toinen on sydämesi isänmaa. Kumpikin rakkaita.

Kiitokset, M, D ja lapset mukavista hetkistä!