Ellen Gallagherin näyttelyesitteestä.
Harrastin eilen kulttuuria. Ellen Gallagherin näyttely hämmensi ja Mieskuoro Huutajien konsertti huvitti. Pari viikkoa sitten Turandot-ooppera haltioitti.
Taide-elämykseen sisälle pääsemiseen tarvitsen aina moodin vaihdon. Se vaihtuu kyllä itsestään, kun asetun alttiiksi. Silloin sisäinen tilani siirtyy arjen ajattelusta toisenlaiseen mielenmaisemaan, taidetodellisuuteen.
Kolme taidepläjäystä jäsensivät sisäistä tilaani hyvin eri tavoin. Puccinin teos Turandot edustaa klassista oopperaa. Siinä lauletaan valtaisalla paatoksella korkealta ja kovaa ja isojen kuorokohtauksien pauhu osuu koko kehoon. Kun mahtava orkestrointi vielä ympäröi laulun voimaa, tunnelma ottaa pauloihinsa koko ihmisen. Näen, kuulen ja tunnen.
Ooppera parhaimmillaan onkin kokonaisvaltainen taide-elämys. Siinä on draamaa, teatteria, laulua, musiikkia ja kuorosaundia.
Turandotia ei kannata analysoida rationaalisesti järjellä. Ooppera on tunteen paloa ja syvää melodraamaa. Se on hetki toisenlaisessa todellisuudessa, oikeastaan aikuisten sadussa. Se on elämää suurten tunteiden, intohimojen, katkeruuden, vallanhimon, vihan, rakkauden, lempeyden ja myötätunnon maastossa. Turandotissakin kaikki inhimilliset tunteet valuvat näyttämöltä ja orkesterimontusta minuun soittimien, laulun ja näyttelemisen tahdissa.
Eilinen taidelauantai oli erilainen. Se koostui kuvista ja huudosta.
Muuan kulttuurikriitikko julisti syksyllä lehdessä, että Ellen Gallagherin näyttely (päättyy Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 26.1.2014) on vuoden näyttelytapaus Suomessa. New Yorkissa ja Rotterdamissa asuva afrikkalais-amerikkalainen feministi on hurmannut maailman taidepiirit.
Gallagherin keltatukat
Niinpä kriitikoille kuuliaisena marssin museoon tutustumaan tähän ihmeelliseen näyttelyyn, jossa oli monipuolinen kokoelma Gallagherin töitä mm. keltatukkaisista afro-amerikkalaisista, merenalaisesta maailmasta ja mainoksista.
Tulos oli hämmennys. En tiedä, mitä sanoa. Voi olla, että amerikkalaista piilorotuyhteiskuntaa ja sen kommentointia taiteen keinoin en oikein pysty yhtenäiskulttuurisen pienen Suomen kasvattina täysin ymmärtämään. Ei se tietenkään ole mikään huono tuntemus taidenäyttelystä. Jotain jää kyllä mieleen muhimaan. Käy katsomassa. Kannattaa. Sara Hildénin taidemuseo.
Hämmennys muuttui illalla huvitukseksi Tampere-talon konsertissa, jossa oululainen mieskuoro Huutajat täräytteli ilmoille miehisiä karjaisuja, puuskutuksia, hyrinöitä ja surinoita.
Miehiä huutamassa.
Huutajia katsellessa ja kuunnellessa tajuan, että huumori on totisuuden toinen puoli, sen maukas lisuke. Viisikymmentä äijää seisoo kuoromuodostelmassa tanakasti haarat levällään ja huutaa. Tosissaan esitetty ja kapellimestarin huitoma möykkä hymyilyttää. He huutavat eri äänissä. Kyllä, kyllä se on mahdollista.
Ihminen voi näköjään huutaakin hiljaa ja kuiskaten. Rytmin, äänen korkeuden ja volyymin vaihtelut yhdistyneenä eläväiseen kehon kieleen tekevät huutamisesta jotakin ihan muuta kuin olin odottanut.
Huutaminen on tätä ennen merkinnyt minulle monotonista äänen korottamista, kuten karjumista urheilukilpailussa tai jääkiekkomatsin katsomossa.
Huutamisella päästetään myös vihaa ulos – Älä huuda mulle!
Nyt huutamisessa oli eri meininki. Huumori ja hauskanpito – Huuda mulle!
Ovat laittaneen youtubeen Huutajien konsertissa esittämän kappaleen HYVÄ .