Tag Archive | tiedeusko

”Iso asia”- kirja jumalasta ja paljon muusta

Pitsipuu harmaaJuuri ilmestyneessä kirjassaan  Kati Reijonen pyöritellee omaa maailmankuvaansa, evoluutioteoriaa, tiedettä, huuhata, uskoa ja tiedeuskoa kepeän satiirisesti ja kutkuttavan asiallisesti.

Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018) on yhtä aikaa hauska ja vakava. Se sopii kaikille, jotka vierastavat jyrkkää ja keinotekoista vastakkainasettelua arkisen elämämme hyvän ja pahan, oikean ja väärän, turvallisen ja vaarallisen, virallisen ja epävirallisen, tieteen ja huuhaan tai faktojen ja uskomusten välillä. Se sopii pohtijoille, filosofoijille ja maailman ihmettelijöille, mutta ei jo valmiiksi oikeassa oleville.

Osansa kirjassa saavat nykyskeptikkous, materialismi, jäyhä uskonnollisuus, tekopyhyys,  kovin viisaaksi julistautuminen ja muu älyllinen laiskuus. Kirjoittaja ei kuitenkaan hauku tai nälvi, mutta satiirin ohuen terän viiltävyys kyllä tuntuu – myös kun hän kirjoittaa omasta ajattelustaan ja toiminnastaan.  Luovaa ravistelua!

Olen kopioinut sähköisestä kirjasta suoria lainauksia Isosta asiasta. Ne antavat häivähdyksen siitä, mitä kaikkea kirjasta löytyy. Yksittäisinä, asiayhteydestä irrotettuina kokonaisuuksina sitaatit välittävät tietysti vain pienen osan kirjan kokonaisuudesta. Mutta jos ne kolahtavat, luulen, että on syytä hankkia koko teos.

Toivottavasti kustantajalta ei tule jobinpostia, kun olen suoraan kopioinut kirjasta aika paljon. Kaikki alla oleva teksti on Kati Reijosen kirjasta. Pienet väliotsikot ovat minun.

Seuraavat sitaatit ovat luvusta ”Mitä me tiedämme Jumalasta?”

Useimmat luonnontieteilijät ovat naturalisteja. He uskovat, että maailmankaikkeutta ohjaavat vain luonnonlait, jotka ovat luonnollisia siinä mielessä, että niitä voidaan mitata ja havainnoida aistein. Naturalismi on materialismia. Sen mukaan maailmankaikkeus ja myös ihminen ovat koneita, jotka toimivat ennalta-arvattavasti, johdonmukaisesti ja luonnonlakeja noudattaen. Filosofit taas selvittävät elämän mysteeriä ajattelunsa avulla.

Tässä Reijonen on superpositiossa:

Havaitsen huolestuttavan seikan. En osaa kuvailla maailmankatsomustani. Minähän risteilen kahden magisteriumin välissä ja olen vuoroin mythoksen ja vuoroin logoksen pauloissa. Olen kuin superpositiossa oleva kvanttihiukkanen, monessa paikassa yhtä aikaa. Tämä on valitettavaa, sillä vastakkainasetteluja rakastava aikamme ei katso hyvällä ihmistä, joka ei tiedä, mihin ryhmään kuuluu.

Tiedeuskovaisuudesta ja Ainoasta Oikeasta:

Useimmat tiedemiehet kuitenkin kuuluvat ryhmään, jota kutsutaan tiedeuskovaisiksi. Tiedeusko eli skientismi on termi, jota naturalistit inhoavat eikä ihme. Puhutaan myös tiedefundalismista, joka on vielä kauheampi sana. Molemmat sanat sisältävät piikin, ja piikki osuu arkaan paikkaan. Tieteellinen maailmankatsomus nimittäin perustuu ajatukseen, ettei se ole niinkään yksi maailmankatsomus monien joukossa vaan Ainoa Oikea tulokulma maailmankaikkeuteen. Koska on vain yhdenlaista tietoa, sellaista, jota tiedeinstituutio tuottaa, on kaiken muun oltava (taika)uskoa.

Vastakkainasettelusta:

Me elämme maailmassa, jossa »tieto» ja »usko» tai »tieteellinen tieto» ja »toisenlainen tieto» asetetaan jyrkästi vastakkain. Me olemme tottuneet pitämään tätä vastakkainasettelua luonnollisena, mutta se on itse asiassa melko uusi ilmiö. Ennen toista maailmansotaa esimerkiksi eurooppalaiset fyysikot suhtautuivat rennosti »mystiikkaan». Jopa Einstein, joka tunnettiin niin rationaalisena, että kvanttifysiikankin outoudet saivat hänet raivostumaan, suhtautui hyvin lempeästi ajatukseen »ihmistä ylemmän henkiolennon» olemassaolosta. Einstein puhui myös »salaperäisyyden tajusta». Sen puuttuminen teki ihmisen sokeaksi.

Luvusta Kyllä kaikki järjestyy

Ihminen uskoo johonkin, kun hän ajattelee uskomansa asian olevan totta. Järki-ihmiset usein väittävät, etteivät usko mihinkään vaan perustavat maailmankuvansa tietoon (jota he pitävät uskon vastakohtana), mutta tämä väite on yhtä helppo kaataa kuin korttitalo. Vaikka yleisesti hyväksytty maailmankuvamme perustuu tietoon, ei uskoon, toimimme suurelta osalta uskon, ei niinkään tiedon varassa. Me kaikki uskomme lukemattomiin asioihin, joita emme voi todistaa.

Luvusta käärmeöljykauppiaat

Kun Norjan prinsessa Astrid kertoi tiedotusvälineille olevansa yhteydessä enkeleihin, syntyi skandaali. Prinsessahan on hullu, lööpit huusivat. Minua kiinnosti prinsessan enkelisuhteita enemmän se raivo, jonka ne synnyttivät. Mietin, pidetäänkö Newtonin fysiikan hallitsemaan maailmankuvaamme sopimattomia kokemuksia vain hulluina vai myös uhkaavina? Onko meneillään jonkinlainen moderni noitavaino? 1500- ja 1600-luvulla 200 000 naista murhattiin noitina, osana kirkon pyrkimystä pitää oppi puhtaana. Kolmannella vuosituhannella ei ketään enää heitetä roviolle, mutta »yliluonnollisten» kokemusten avoimesta jakamisesta ei myöskään seuraa mitään hyvää. Riski tulla määritellyksi uushenkiseksi hörhöksi on suuri siitäkin huolimatta, että maailmankuvaamme sopimattomat kokemukset ovat paljon tavallisempia kuin kukaan näköjään uskaltaa myöntää. Uskottavuus on kovaa valuuttaa nykypäivän maailmassa.

Mahdollisuus, että maailmassa on muutakin kuin minkä voimme tieteellisesti todistaa, on kieltämättä pelottava. Eipä ihme, että henkimaailma esittäytyy niin kansanperinteessämme ja nykyviihteessä »aavemaisessa» valossa. Mutta onko pelkomme vain osoitus kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme hyväksyä »todellisuutemme» eri tasoja? Onko tässä taustalla se, että olemme vieraantuneet paitsi itsestämme myös luonnosta? Luonnonkansat elävät yhteydessä luontoon, ja heillä on ja heillä on siitä paljon sellaista tietoa, jota tieteellisin keinoin ei tavoiteta.

Reijonen tapasi psykiatri-shamaanin

Arizonan Sedonassa, joka tunnetaan Yhdysvaltain hörhölänä, tapasin Harvardista valmistuneen psykiatrin, joka on myös shamaani. Hän puhui luontevasti enkeleistä ja henkioppaista, joiden kanssa kommunikoi päivittäin. Aloin miettiä, että ehkä shamanismissa on kyse vain täydellisestä antautumisesta maailmankaikkeudelle. Vaikka en koskaan ole päässyt matkoille ylisiin ja alisiin maailmoihin, vaikka kuinka on rummutettu, pidän shamanismia suuressa arvossa. Se perustuu holistiseen käsitykseen ihmisestä ja luonnosta ja vaikka sana holistinen on naturalistien inhokki, se vetoaa minuun enemmän kuin sen vastakohta atomismi, jossa asiat hajotetaan osiin ja osia tutkitaan irrallaan kokonaisuudesta. Vaikka en ole shamaanimatkoille päässytkään, olen meditoidessani kyllä päässyt tilaan, jota voi kuvata non-dualistiseksi. Olen kokenut olevani pikselikenttä (joka ietysti todellisuudessa olenkin) ja sekoittuneeni kaikkeuteen.

Tietoisuuden hallinnasta:

Meillä ei ole mahdollisuutta tietää, mitä toisen ihmisen tietoisuudessa on, kun hädin tuskin hallitsemme omaammekaan. Minä siis ainakin pidän oveni avoimina arkkienkeleille ja keijuille ja metsänhengille. Jos sattuisin sellaisia tapaamaan, olisin kirjaimellisesti haltioissani. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että ollaan yhteydessä haltiaan. Haltiaton ihminen on suomalaisen kansanperinteen mukaan onneton ja masentunut. Kun nykysuomalaisten korkeita masennuslukuja ajattelee, tulee mieleen, ettei pieni haltioituminen ehkä olisi meille pahitteeksi.

Minä haltioiduin. Henkilökohtaiset pohdinnat ja leikillisyys yhdistettynä harkittuun  filosofiseen argumentointiin ilahduttaa. Valaa toivoa. Että näinkin voi kirjoittaa.    Kursivoidut sitaatit ovat siis Kati Reijosen kirjasta Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018).

 

 

 

Lumi läikähtää lämpimästi, kun ajattelen tieteen objektiivisuutta

talvilunta-oksalla

Sää viileni, mutta sydämessä läikähtää lämpimästi, kun astun pihamaalle. Yö on hunnuttanut puut ja nurmen lumivaippaan. Niin kaunista. Hengitän hämärässä raikasta aamuilmaa, virkistystä, elämänvoimaa.

Luonnon taideteoksen äärellä tunnen itseni hyvin pieneksi ja kuitenkin samalla äärettömäksi. Olen osa tätä kaikkeutta. Minussa virtaa sama henki/hengitys ja elämä kuin puissa ja metsän eläimissä. Samoista raaka-aineista olemme syntyneet. Olen kehkeytynyt evoluution tuloksena alkuräjähdyksen materiasta hissun kissun tällaiseksi kuin olen.

Minulla on fyysinen keho: lihaa, luita, verta, kudosnesteitä, soluja, molekyylejä, DNAta, atomeja ja niiden paljain silmin näkymättömiä osasia alituisessa liikkeessään. Minulla on myös tietoisuus, tunteet ja rationaalinen järki. Olen paketti materiaa ja mieltä.

Rationaalinen järkeni ryhtyy pohtimaan kysymystä luonnontieteellisen ihmistutkimuksen objektiivisuudesta. Tämä liittyy keskusteluun terveystutkimuksesta, erityisesti CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen tutkimusnäytöstä eli siitä, miten ja millaisin argumentein voidaan osoittaa, että joku hoito ja tai hoitonäkemys/ideologia on toimiva ja ihmiselle jollakin tavalla hyödyksi tai haitaksi.

Mikä on siis pätevää tutkimusnäyttöä?  Onko se RCT (Randomized Controlled/Clinical Trial)? Lupasin kirjoituksessani Täydentävien hoitojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä pohtia jatkokirjoituksissani RCT:tä, muita tutkimusmenetelmiä ja yleensä tiedettä.  CAM-tutkimuksesta olen kuitenkin kirjoittanut jo aikaisemmin ja kertonut miten sitä mielestäni pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä olen kommentoinut myös plasebokontrolloituja RCT-kokeita CAM-tutkimuksessa, joten niihin en nyt puutu. Tässä linkit kirjoituksiini Miten täydentäviä hoitoja pitäisi tutkia ja Onko näyttöön perustuva lääketiede lopettanut puoskaroinnin.

 Vallitseva tiedekäsitys

Jos luit edellisen kirjoitukseni Lumoava plasebo, havaitsit että hoitosuhde, hoitotilanne, usko, luottamus ja potilaan kokemus hoidosta vaikuttavat hoidon koettuun tulokseen. Sekä oikea että lumeakupunktio auttoivat tutkimuspotilaiden oireisiin enemmän kuin tavanomainen biolääketieteeseen nojaava (lääkkeet) hoito.

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, että ihminen ei ole kone ja että potilaan näkökulmasta hoidetuksi tulemisessa eivät pelkät luonnontieteelliset lähtöoletukset (biologian, fysiikan ja kemian oletukset) riitä.

Nykyinen länsimaiden lääketiede ja laajemminkin tiedemaailma on omaksunut luonnontieteellis-naturalistiset ja materialistiset oletukset maailmasta (=maailmankuva) tutkimusta ohjaavaksi ja määrääväksi katsannoksi. Tätä kutsutaan monesti tieteelliseksi maailmankuvaksi, mutta todellisuudessa se on materialistis-reduktionistisen tieteen, jo vallitsevaksi paradigmaksi muodostunut, maailmankuva. Siinä ajatellaan, että luonnontiede asettaa rajat sille, mitä voimme tietää eli että a) ainoa tai oikea tieto, jota maailmasta voidaan saada, on luonnontieteellistä ja että b) vain sellaiset asiat ovat olemassa, joista voidaan saada tietoa luonnontieteellisin keinoin.

Tieteellinen maailmankuva ei kuitenkaan rajoitu materialistis-luonnontieteelliseen ajatteluun. Tieteellinen ajattelu problematisoi, systematisoi ja perustelee väittämiään (empiiriseen tai teoreettiseen aineistoon nojaten). Samat periaatteet koskevat tietysti kaikkea tutkimusta, mutta eri tieteenaloilla on erilaiset teoriat ja metodit tähän prosessiin.

Materialismiin nojaava tiedekäsitys uskoo, että kaikki olevainen on ja on syntynyt aineesta ja että kaikki tutkittavat ilmiöt (myös tietoisuus ja tunteet) voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin yksiköihin, aina atomien ja kvarkkien tasolle saakka. Ja mikäli ei voida, niin kysymys siirretään epäkiinnostavien asioiden joukkoon. Materialismista ja sen kritiikistä kirjoitin muun muassa jutuissa  Hiipuva materialismi ja ihminen ja  Thomas Nagel ja materialismin kalpeus sekä tuoreimmassa, lokakuun 2016 lopussa julkaistussa  Jälkimaterialistinen tiede . Niissä kerron materialistisesta reduktionismista ja sen puutteista. Niistä käy ilmi, että materialismi/luonnontieteellinen naturalismi ei ole tieteellisyyden synonyymi.

Kunhan vain tutkitaan riittävästi…

Seuraavassa kommentoin lyhyesti luonnontieteellistä ajattelua.

Moni ajattelee luonnontieteen (terveystieteissä biolääketieteen) pystyvän parhaiten selittämään sairauksia ja löytämään kaikki tarvittavat hoitokeinot, kunhan vain tutkitaan riittävästi. Vastikään suomeksi julkaistu Mikael Stenmarkin kiistelty kirja Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2016) pohtii uskon, uskonnon ja luonnontieteen suhdetta.

Johdannossa Stenmark toteaa: ”Luonnontieteen ajatellaan olevan kuin kynttilä, joka loistaa demonien hallitseman maailman pimeydessä. Se on ainoa mahdollisuutemme välttää taikauskoa ja suojella kulttuurimme saavutuksia ja omaa planeettaamme. Jos kerran luonnontieteiden ulkopuolella ei voi olla totuutta, luonnontieteilijöiden on ryhdyttävä lähetyssaarnaajiksi, jotka julistavat ilosanomaa pakanoille ja valistumattomille ihmisille. Laajemmin ajateltuna on tehtävä työtä, jotta yhä useammat ihmiselämän osa-alueet voidaan sisällyttää luonnontieteeseen, niin että näidenkin alojen näkemykset perustuisivat järkisyihin ja tietoon.”

Stenmark nimittää tiedeuskoksi käsitystä, että naturalismiin ja materialismiin nojaava luonnontieteellinen tutkimus on ainoa todellinen ja oikea tapa tutkia maailmaa. Aidosti luonnontieteellisessä ajattelussa, joka ei ole tiedeuskoinen, tiedostetaan luonnontieteen rajoitukset ja tunnustetaan että kaikki totuuden ja tiedon osat eivät välttämättä ole luonnontieteen keinojen tavoitettavissa. Totuutta on myös henkilökohtaisissa kokemuksissa.

Nykyään tiedekeskustelussa on piirteitä (tämänkin blogin kommenteissa on näkynyt), että olisi muka valittava kahden ääripään eli radikaalin postmodernismin (jonka mukaan luonnontiedekin on vain sosiaalinen konstruktio) tai tiedeuskon välillä. Kuitenkaan kumpikaan näistä ei ole vakuuttava. Maailmaa koostuu sekä luonnontieteellisistä tosiasioista että sosiaalisista konstruktioista ja vielä lisäksi ihmisen sisäisestä todellisuudesta, jota ei voida redusoida luonnontieteellisesti molekyyleiksi tai atomeiksi. Näistä kirjoitin yllä linkittämissäni teksteissä.

Toimivatko ihmiset väärin, koska eivät ymmärrä tiedettä?

Hoitamista ja sen vaikutuksia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, että kokemukset ja merkitykset voivat olla parantavia siinä mielessä, että ne parantavat elämän laatua, lievittävät oireita ja saavat aikaan fysiologisiakin muutoksia kehossa.  Tämä on erityisen tärkeää asia kroonisissa kansansairauksissamme ja epämääräisissä, hankalasti modernin lääketieteen keinoin hoidettavissa vaivoissa sekä palliatiivisessa hoidossa. Monet CAM-hoitoihin hakeutuvat etsivätkin juuri helpotusta ja merkityksiä olotilalleen ja lievitystä oireisiinsa. Naturalistisen näkemyksen mukaan nämä ihmiset toimivat tieteen kannalta ”väärin” ja etsivät apua epätieteelliseltä, ei-luonnontieteelliseltä suunnalta. Ja siksi heitä on valistettava, jotta eivät tekisi typeriä ratkaisuja.

Samaa huolestuneisuutta edustaa suomalaisten tiedekäsityksiä mittaava Tiedebarometri 2016 -raportti, jossa todetaan, että kyselyyn osallistuneista   Kaksi viidestä (40 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistää kolmannes (34 %). Ottamatta kantaa tuloksen ilmaisemien kantojen järkevyyteen voi todeta että jakauma on tietyllä tavalla ymmärrettävä. Kansanparannuksella on ilmeisen hyvä, ystävällisen myyttinen maine. Väitteessä ei myöskään esitetä, että kansanparantajat ovat kaikessa ns. koululääketiedettä edellä, vaan vain jossakin tietämyksessään.”

Mitähän tuo järkevyys (johon ei oteta kantaa) ja tietyllä tavalla ymmärrettävä oikein tarkoittaa?  Raportin kirjoittajalle tulos, että 40 prosenttia haastatelluista näyttää arvostavan kansanparannusta, on kai ollut ikävä, kun sitä on pitänyt puolustella ”väite ei osoita, että kansanparantajat ovat KAIKESSA koululääketiedettä edellä”. Hohhoijaa. Tämähän on ihan pähkähullua. Mietin, kuinka on mahdollista yleensä kysyä tuollaista asiaa tuolla tavalla ja sitten tulkita vastaukset tuolla tavalla. Arvostavatko ihmiset siis kansanparannusta vain sen myyttisen maineen vuoksi, kuten tulkitsija päättelee? Entäpä jos he ihan oman kokemuksensa kautta ovat tulleet tuohon tulokseen? Tai heillä on joku historiallinen vanhempien tai isovanhempien muisto kansanparannuksen hyödyistä?

Toisaalta mitähän tutkijat ylipäänsä tarkoittivat kansanparannuksella ja miten vastaajat sen ymmärsivät? Onko se ehkä kuppausta, kalevalaista jäsenkorjausta, naapuriapua, reikihoitoa, itkuvirsikursseja vai mitä? Sitä paitsi rinnastus kansanparannukseen ja lääketieteeseen on outo. Nehän eivät toimi samassa kategoriassa. Oikeampaa olisi rinnastaa lääkärin työ ja kansanparantajan (mikä se sitten lieneekään) työ. Kansanparannus ei ole sen kummemmin pseudo- kuin mitään muutakaan tiedettä (joksi se barometrissa luonnehditaan), vaan se on kansan toimintaa. Lisäksi, onko koko kysymys edes relevantti? Paljonko Suomessa on kansanparantajia, keitä he ovat, kuka heidän palvelujaan käyttää, kuinka paljon ja miksi? Tätä ei tiedetä, kun ei ole tutkittu. On kummallista, että kysytään tuollainen vastakkainasettelukysymys, vaikka koko ilmiöstä ei tiedetä yhtään mitään. Huidotaan siis tuuleen.  Kenelle tällaisesta Tiedebarometrin kysymyksestä on hyötyä? Kansalleko? Epäilen vahvasti.  Tiedebarometri 2016 http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf

Objektiivisuus tieteessä

Objektiivisuuden käsite on niin monisyinen, että tieteenfilosofit eivät ole pystyneet antamaan sille kattavaa määritelmää. Se muuttuu maailman muuttumisen myötä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Inkeri Koskisen kiinnostava artikkeli Objektiivisuus humanistisissa tieteissä Niin & Näin lehdessä 4/2016 ottaa kantaa väitteeseen, että humanistiset tieteet eivät voisi tuottaa yhtä objektiivisia tuloksia kuin luonnontieteet. Hän mainitsee, että kun jonkin tutkimuksen tuloksia kehutaan objektiivisiki, kehuun itseensä sisältyy monta väitettä, joita tavallisesti ei eritellä. Kuitenkin esimerkiksi tuloksen objektiivisuus on aivan eri asia kuin prosessin objektiivisuus. Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on puhuttu myös tutkijayhteisöjen objektiivisuudesta.

”Toisin sanoen, kun arvioimme jonkin asian objektiivisuutta, on hyvä selventää mikä tuo jokin asia on”, Inkeri Koskinen sanoo. Hän mainitsee, että on esitetty kolme tärkeänä pidettyä objektiivisuuden periaatetta, joita hän pitää kuitenkin joko mahdottomina tavoittaa ja muuten ongelmallisina:

  1. Uskollisuus tosiasioille. Tämän periaatteen pulma on siinä, että tutkimme maailmaa erilaisten teoreettisten viitekehysten avulla, eikä ole mahdollista tuottaa teorioista täysin puhdistettuja kuvauksia tieteellisistä havainnoista.
  2. Subjektiivisten vinoumien poissaolo. Tähän on pyritty prosesseilla, joissa tutkimuksen tekijä olisi milloin tahansa vaihdettavissa eivätkä tulokset siitä muuttuisi. Äärimmilleen vietynä tällainen proseduaalinen objektiivisuus tarkoittaisi sitä, että tarkka mittaustulos korvaisi tutkijan subjektiivisen arvion kokonaan. Prosessin tarkalla kuvauksella pyritään niin tilastollisissa kuin kvalitatiivisissakin tutkimuksissa poistamaan subjektiivista vinoumaa. Proseduaalinen objektiivisuus takaa vain sen, etteivät tutkijan henkilökohtaiset vinoumat pääse vaikuttamaan tuloksiin, mutta se ei estä koko tutkijayhteisön sisäistämien käsitysten vinouttavaa vaikutusta. Kalloja mitattiin hyvin järjestelmällisesti 1900-luvun alun  antropologiassa,  mutta vaikea toimintaa on nykyajasta katsoen objektiiviseksi kutsua. (Koskinen 2016) Kansanparannuskysymykselle Tiedebarometrissa en näe objektiivisia syitä, jos mitattavana ovat kansalaisten käsitykset tieteestä (kansanparannus kun ei ole tiedettä eikä vastakohta terveydenhuollon palveluille).
  3. Arvovapaus. Tämän periaatteen ongelmallisuudesta Koskinen antaa esimerkin: ”Kallonmittauksiin johtaneet teoriat eivät olleet arvovapaita, koska tukijoiden yhteisesti jakamat arvot pääsivät vinouttamaan niitä. Myös lääketeollisuuden rahoittama tutkimus on kaikesta päätelleen moitteetonta, mutta usein silti vinoutunutta. Se näet raportoi huomattavasti enemmän positiivisia tuloksia kuin yliopistoissa tehty tutkimus.” Eettiset ja poliittiset arvot vaikuttavat aina tutkimuspolitiikkaan ja tutkimusaiheiden valintaan (esimerkiksi Tiedebarometrin kysymykset). Ne voivat myös ohjata tutkimustulosten käyttöä.

Objektiivisuudelle ei ole yhtä, tyydyttävää määritelmää, vaan etäällä siintävä ihanne näyttää liikkuvan aina, kun sitä koettaa lähestyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yrityksestä kannattaisi luopua”, Koskinen toteaa.

Objektiivisuus ei siis takaa totuutta. Objektiivisin menetelmin ja prosessein saatu tulos voi olla virheellinen, ja ”objektiivinen” yhteisö voi erehtyä. Tällä tavoin tiedeyhteisö, jos on avoin omille virheilleen, korjaa itse omaa toimintaansa. ”Kun kutsumme jotakin objektiiviseksi, kerromme luottavamme siihen itse ja väitämme että muidenkin kannattaisi.”

Tilannesidonnaista, mutta ei mitä sattuu

Luottamukselle on tietysti oltava hyvät perusteet. Monenlaiset perusteet ovat kuitenkin mahdollisia, koska erilaiset taustaoletukset (teoriat) ohjaavat tutkimuksia. Objektiivisuus ja tutkimusten kunnollisuus eli laatu on kontekstisidonnaista. Riippuu tilanteesta, mitkä kaikki asiat ovat tieteen objektiivisuuden kannalta olennaisia.

Jos esimerkiksi tutkitaan hoitokontekstin (tilanne, kommunikaatio, hoitaja-hoidettava -suhde) vaikutusta hoitotulokseen, muuttujia ei voi rakentaa plasebokontrolloidun mallin tai yksi annos – yksi vaste -ajattelun mukaan. Objektiivisuus (validiteetti ja reliabiliteetti) on rakennettava tutkimusasetelman mukaan eli siinä on otettava huomioon konteksti. Joku voi nyt tuumata, että tutkimusasetelmasta tulee aivan liian monimutkainen, mikä on omiaan vain hämmentämään; silloin kukaan ei enää tiedä, mikä vaikutti mihinkin, eikä todellista, potilaita hyödyttävää tietoa saada. Tämä tuumaus on aiheellinen, mutta samalla aiheeton.

Aiheellinen siksi, että tällaista terveystutkimusta on tehty erittäin vähän verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen ja se edellyttää biolääketieteen tutkimusmallista poikkeavaa viitekehystä ja metodeja. Tällä en nyt millään tavalla kyseenalaista erittäin tärkeää ja suunnattomasti terveyshyvää tuottanutta biotieteisiin nojaavaa terveystutkimusta. Tuon vain esiin toisen, vähemmän ”hypetyksen ” kohteena olevan, jopa marginaaliin jääneen terveystutkimuksen näkökulman eli  todellisissa hoito- ja elinolosuhteissa tehtävän hoitamisen tutkimuksen. Tutkimusasetelma tässä näkökulmassa on luonnostaan monimutkaisempi kuin ”yksi lääke –  yksi vaikutus/vaikutuksettomuus” -ajattelussa, mutta niin on ihminenkin aika monimutkainen ja kontekstisidonnainen.

Aiheeton tuumaus se on siksi, että koska esim. plasebotutkimuksista käy selkeästi ilmi, että nimenomaan konteksti ja psykososiaaliset tekijät ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat plasebona, niin silloin tutkijayhteisön on pystyttävä kehittämään menetelmiään niin, että asiaa pystytään myös kunnolla ja konteksti huomioon ottaen tutkimaan. Tällaisia menetelmiä kyllä on, esimerkiksi evaluaatiotutkimus tarjoaa malleja.   Niitä vaan on ryhdyttävä käyttämään.

Ajattelen niin, että luonnontiede on yhtä objektiivinen tai epäobjektiivinen kuin muutkin tieteet. Objektiivisuus ei määräydy tieteenalan mukaan, vaan sen mukaan, miten tutkimusta tehdään.