”Hyvin sanottu” polyfonisen keskustelun puolesta

Suomalaista keskustelukulttuurin tasoa halutaan kohottaa. Yle aloittaa ensi vuonna kampanjan.

Kuusi kymmenestä suomalaisesta kokee kotimaan keskustelukulttuurin kehittyneen huonompaan suuntaan. Hälyttävää on, että neljännes suomalaisista ei uskalla kertoa ajatuksiaan yhteiskunnallisista asioista muiden reaktioiden pelossa. Kansalaisten kokemuksia sananvapaudesta keräsi Ylen teettämä tutkimus, jonka tuloksiin ”Hyvin sanottu” kampanja perustuu.

Demokraattisessa yhteiskunnassa pitäisi sananvapauden vallita, ja nimen omaan sellaisen sananvapauden, että erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä kuullaan myös valtavirtamediassa (Yle, MTV, suurimmat lehdet).

Historia on surullisin seurauksin osoittanut, että yksiääninen joukkoviestintä tuottaa yhteiskunnallisia ongelmia: polarisoitumista, vastakkainasetteluja, poteroitumista, marginaalisten äänten vaientamista ja epäluulojen vahvistumista.

Jos mediajulkisuudesta puuttuu polyfonia, moniäänisyys, se väistämättä johtaa siihen, että syntyy ns. vahva ”vaihtoehtomedia” joka toimii somessa, kun muutakaan paikkaa ei ole. Kyse on eräänlaisesta monofonian (=yksiäänisyyden) synnyttämän paineen purkamiskanavasta. Vaiennetuksi tulemisen kokemus voi puolestaan johtaa joissakin väestöryhmissä pettymykseen, joka voi eskaloitua vihaksi ja ääripuheeksi. Vihapuheeseen on tietysti muitakin syitä, joita en tässä kirjoituksessa käsittele.

Onkin kysyttävä, onko Suomessa menty Ylessä ja muissa valtavirtamedioissa liian pitkälle ”oikeiden faktojen” yksiäänisyydessä, kun on noudatettu strategiaa ”kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia”.

Miten keskustellaan kiistanalaisista ilmiöistä?

Kiistanalaisista ilmiöistä keskustelu on typistynyt melko yksiääniseksi, kun vain ”oikeat” mielipiteet pääsevät julki.

On käynyt niin, että kiistanalaisista ilmiöistä keskusteltaessa on suosittu tiettyjen, ”hyväksyttyjen” asiantuntijoiden ja tahojen mielipiteitä ja valittuja, konsensuksen mukaisia näkemyksiä. Perustelu tällaiselle julkisuuspolitiikalle lienee ollut se, että valittujen asiantuntijoiden ja konsensusnäkemysten katsotaan edustavan:

  • länsimaista demokratiaa ja yhteisesti sovittuja pelisääntöjä
  • valittujen, yliopistollisen koulutuksen saaneiden henkilöiden puolueettomuutta ja riippumattomuutta
  • konsensuksen mukaista maailmankuvaa.

Suomessa esimerkiksi terveysasioissa jo pitkään tilanne on ollut se, että Ylessä, Maikkarilla ja isoimmissa lehdissä äänensä ovat saaneet kuuluviin pääasiassa konsensuksen mukaiset näkemykset ja niitä edustavat henkilöt.

Esimerkkejä ovat julkinen keskustelu plasebosta (ks. esim. Plasebotutkimus murtaa paradigmaa), ”kuumasta perunasta” eli täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista (ks. Sananvapaus, lääkärit ja täydentävät hoidot) sekä masennuksen hoidosta (ks. Masennuksen biologia valaa toivoa). Myös kiistanalaisia yhteiskunnallisia aiheita esiin tuoneita tietokirjoja koskeva tiedotus mediassa on ollut ajoittain jokseenkin vinoa ja yksipuolista.

Polyfonia on moniäänisyyden rikkautta

Erittäin ilahduttavaa on, että yhden totuuden maailmankuva saa rinnalleen eri näkemyksiä ja aletaan ymmärtää, että moniäänisyys on rikkautta. Polyfoninen yhteiskunnallinen keskustelu sisältää myös kriittisiä, eri sävellajeissa kuuluvia sointuja. Ne mahdollistavat tuoreiden näkökulmien ja uusien kehittämisideoiden esiintulon.

Tärkeää olisi ymmärtää myös, millaisia ovat ne asiat, joista neljännes suomalaista ei uskalla kertoa mielipidettään muiden reaktioiden pelossa. On selvitettävä:

  • Minkä tahojen tai ihmisryhmien reaktioita pelätään?
  • Mitä pahaa tai uhkaavaa reaktioista pelätään seuraavan?
  • Mitä pelätyt reaktiot ovat: häpäisemistä, häirintää, tappouhkauksia, työpaikan tai toimeentulon menettämisen uhkaa, maineen menetystä vai mitä?

Ehkä kaikkein olennaisinta onkin kysyä, mitä seurauksia pelosta on, kun se estää ihmistä kertomasta julkisesti käsityksiään. Mitä tapahtuu rohkeille ihmiselle, jotka kaikesta huolimatta uskaltavat ilmaista konsensuksesta poikkeavia kriittisiä mielipiteitään kiistanalaisista aiheista yhteiskunnassa?

Väärin ymmärretty tai parannettu?

Ylen hanke keskittyy myös ”tahallaan väärin ymmärtämiseen”. Tämä on mielenkiintoinen teema. Puoluepolitiikassa esimerkiksi on tavanomaista, että yhteiskunnallisia kysymyksiä tulkitaan eri tavoin. Yhden puolueen näkemysten mukaan ongelma, asia tai ratkaisu ymmärretään yhdellä ja toisen puolueen näkemysten mukaan toisella tavalla.

Kumpikin siis ymmärtävät omasta näkökulmastaan oikein, mutta toisen näkökulma nähdään ”tahallaan väärin ymmärtämisenä”. Tässä tapauksessa näkökulma ratkaisee, mikä ymmärrys on oikea ja mikä väärä.

Entä väärin parantuminen? Voiko sellaista olla eli voiko ihminen parantua väärin? Vai onko hän ehkä ymmärtänyt parantumisensa väärin?

Erätauko on paikallaan. Se antaa mahdollisuuden ”oikein” argumentointiin, erilaisten näkökulmien esittämiseen samoista faktoista ja oikeaan (=todelliseen, aitoon) mielipiteiden ilmaisun vapauteen sekä nykyistä vinoutumattomampaan julkiseen keskusteluun hankalista ja kiistellyistä aiheista.