Peura ylittää tien.
Aamulehden Morossa on hauska juttu iilimadoista. Niillä on hoidettu sairauksia jo tuhansia vuosia ja kannattajat uskovat tehoon.
Toimittaja Mikko Pulliaisen artikkeli ei ole vain hupaisa, vaan se myös valaisee mainiosti nykyistä, aika sekavaa suhtautumista muihin kuin tieteellisesti hyväksi todistettuihin hoitoihin.
Jutun luettuani tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kysymys ns. ”uskomushoidoista” on paljon vivahteikkaampi kuin tiukat tiedeuskovaiset antavat ymmärtää.
”Uskomushoitojen tehosta kerrotaan tyypillisesti muualla kuin vertaisarvioiduissa tieteellisissä julkaisuissa”, mainitsee jutussa Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve. Hänellä ei ole mitään iilimatohoitoja vastaan, kunhan niillä ei korvata lääketieteellisiä hoitoja. ”Iilimatohoidoista pitäisi puhua hyvinvointihoitona kuten vaikkapa kosmetologiasta”, hän heittää.
Tutkimuksia aiheesta on tehty hyvin vähän, joten vahvaa näyttöä iilimatojen hyödyistä ei ole. Kuitenkin esimerkiksi Tampereen yliopistosairaalan plastiikkakirurgian osastolla niitä käytetään mm. siirrettäessä kudosta verisuonineen.
Tieteen kehto, yliopistosairaala turvautuu siis uskomushoitoihin!
Pulliaisen juttu on selkeä esimerkki siitä, että koko uskomushoito –sana olisi syytä heittää romukoppaan. Se johtaa harhaan ja antaa sellaisen kuvan, että mukamas olisi vain kahdenlaisia hoitoja eli sellaisia joita on tutkittu (näyttöön perustuvat hoidot) ja niitä, joita ei ole tutkittu ja jotka perustuvat vain uskoon (uskomushoidot).
Tosiasiassa kaikessa hoitamisessa on mukana uskoa, plaseboa ja luottamusta. Tämän tietävät kaikki parantamista ja hoitamista harjoittavat. Sen tietävät myös potilaat.
Iilimadot ovat täydentävää hoitoa. Ne eivät ole uskomuksellinen vaihtoehto muulle hoidolle, sillä plastiikkakirurgian ylilääkäri ei suinkaan korvaa leikkausta madoilla. Hän käyttää niitä, koska niistä on perinteeseen nojaavaa kokemusperäistä näyttöä.
Sama pätee muihinkin täydentäviin hoitoihin.
On siis syytä ryhtyä avoimesti yhteistyöhön virallisen ja täydentävän terveydenhuollon kesken. Kyllä maailmaamme mahtuu rauhanomaisesti rinnakkaiseläen monenlaisia hoitoja, minkä Pulliasen artikkelikin osoitti.
Nyt kannattaisi palata kahdenkymmenen vuoden taakse ja ottaa käyttöön silloin laaditun asiantuntijatyöryhmän suositukset, jossa ehdotettiin täydentävien hoitojen tutkimuksen lisäämistä.
Ai miksikö? No, siksi, että Pälven mainitsemaa keskustelua vertaisarvioiduissa tieteellisissä julkaisuissa ei tietenkään voi, olla jos aihetta ei tutkita. Tutkimusta taas ei ole, jos, mikään taho ei sitä rahoita. Lääketeollisuus, joka rahoittaa erittäin runsaasti tutkimusta, ei ymmärrettävästi ole kovin kiinnostut hoidoista, joissa ei tarvita lääkkeitä.
Julkiset rahoituslähteet, kuten Suomen Akatemia, eivät ole osoittaneet kiinnostusta aiheeseen. Vai puutuuko ehkä kiinnostuneita tutkijoita?
Marja-Liisa Honkasalon tutkimushanke on ainoa, joka sivuaa hiukan sitä käsitemaailmaa, johon monet täydentävät hoidot nojaavat. Mutta sekään ei tutki kansalaisten näistä hoidoista saamia hyötyjä. Tässä en tarkoita iilimatoja, vaan esimerkiksi kosketushoitoja ja manipulaatiohoitoja. Niiden käyttäjiä on Suomessa kymmeniä tuhansia. Kysymys ei siis enää ole jostain marginaalisesta, vähäisestä käytöstä, vaan kansantaloudellisestikin merkittävästä ilmiöstä.
Olisi tarpeellista tietää, millaisia vaikutuksia – hyödyllisiä, haitallisia vai 0-vaikutuksia – erilaisilla täydentävillä hoidoilla on asiakkailleen ja mihin nämä vaiktukset/vaikutuksettomuus liittyvät. Ei myöskään tiedetä, millaisella koulutuksella ja kokemuksella täydentävät hoitajat työtään tekevät.
Miksi tämä ei kiinnosta terveydenhuoltotutkimusta? Osaisiko joku kertoa?
Kirjoitus
Mikko Pulliainen: Verta ja kolme reikää takalistossa. Aamulehti Moro 10.10.2013.
Raportti
Kansanparannus eilen ja tänään – huomisen tutkimushaaste. 1987. Toim. Osmo Hänninen, Heikki Sumuvuori, Pirkko Meriläinen, Tuula Vaskilampi. Lääkintöhallituksen julkaisuja, nro 96. Valtion painatuskeskus. Helsinki. 1987.
Tutkimushanke
Marja-Liisa Honkasalon sivut. http://users.utu.fi/lmlhon/.
Aidan reuna kellastuu.