Unisieppari.
Miksi unet ovat usein tylsiä muille kerrottuina? Siksi, että niissä ei ole kontekstia – ”kuin pankin lattialle asetettu täytetty eläin”.
Kaikki ihmiset näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä muista. Joku pitää unia turhina nukkumisen sivutuotteina, toisille ne ovat merkityksellisiä.
Unimuistot virkistyivät luettuani William S. Burroughsin (1914-1997) äskettäin suomennetun kirjan Koulutukseni – Unien kirja, josta alussa oleva lainaus on peräisin. Ristiriitaisen vastaanoton saanut beat-kirjailia on sekoillut elämässään, myös huumeisiin. Vieroitusongelmista ja muista elämänsä vaiheista hän kertoo tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan, joka on eräänlainen omaelämäkerta. Siinä hän kuvaa uniaan ja kokemuksiaan. Joissakin unissa mennään hyvin absurdeihin tunnelmiin, joista kirjailija lienee ammentanut aineistoa tuotantoonsa.
Yksilöllinen mielenmaisema
Niinhän se tietysti on, että konteksti eli asiayhteys puuttuu, koska uni on suljettu, ainutkertainen ja yksilöllinen ulkopuolelta katsottuna. Se on yhden kokijan mielenliike, mielenmaisema tai mielentuote. Unen sisällä konteksti kyllä on. Uni tapahtuu jossakin tilassa, vaikka se ei olisikaan arkinen, määriteltävissä oleva paikka, ja uni on todellisinta todellisuutta unennäköhetkellä.
Seuraava Burroughsin pohdinta hätkähdyttää: ”Hyvien tapojen mukainen uni, psykoanalyytikon hyväksymä, viittaa suoraan tai ilmiselvin mielleyhtymin unen näkijän omaan elämään, tuttuihin ihmisiin ja paikkoihin, hänen haluihinsa, toiveisiinsa ja pakkomielteisiinsä. Sellaisista unista säteilee erityistä epäkiinnostavuutta. Ne ovat tylsiä ja yhtä tavanomaisia kuin keskiverto uneksijakin.” Burroughs ei todellakaan pidä itseään keskiveroihmisenä eikä hän sellainen ollutkaan, ilmenee mm. Wikipediasta. Kirjoittaja on tosin itsekin ollut psykoanalyysissa ja psykoterapiassa, ja arvelen että siellä on kaiken muun ohella keskusteltu hänen vauhdikkaista unistaankin.
Burroughs valaisee kirjassaan valvetodellisuuden ja unien kudelmaa, mutta unen ja valveen välistä eroa on paikoin hankala hahmottaa. En tiedä, onko se tarpeenkaan. Massiivinen kooste unen ja toden pätkistä on mielenkiintoinen, mutta olisi kai pitänyt lukea muutkin Burroughsin kirjat, jotta olisin päässyt paremmin kärryille kirjailijan monipuoliseen unikyytiin. Kommentoin seuraavassa hänen paria kiinnostavaa näkemystään.
Dogmatismi ja epäunet
Ensiksikin, Burroughs haukkuu nykytiedettä dogmaattisuudesta. ”Tiede on yhtä lailla piilevien dogmien ja suoranaisten väärennösten vaivaama kuin katolilaisuus. Itse asiassa enemmänkin. Perustavanlaatuinen dogmi on, että ihmisen tahto ei voi tuottaa fyysisiä vaikutuksia”. Kirjailija jopa väittää, että shamanistisilla säärituaaleilla on vaikutusta. Hän kertoo itsekin suorittaneensa säätaikoja.
Minun samoin kuin New York Timesin toimittajan, johon Burroughs näyttää ärsyyntyneen, on vaikea uskoa säätaikateoriaan. Sen sijaan uskon shamanismin kykyyn avartaa mieltä ja auttaa ihmistä elämänsä valon lisäämisessä. Sehän on oikein käytettynä rakkaudellinen tie itseensä (Burroughs ei muuten käytä kirjassaan lainkaan sanaa rakkaus, mikä kummastuttaa, kun hän kuitenkin tutkii ihmistä syvällisesti).
Burroughsin lailla uskon myös, että yliaistilliset havainnot voivat olla päteviä. Esimerkiksi telepatiaan tiede ei usko, koska sen käytössä olevin mittausmenetelmin sitä ei ole pystytty kiistatta todistamaan. Kuitenkaan siitä, että asioita, joita ei ole pystytty nykytieteen mukaan todistamaan olemassa oleviksi, ei voi päätellä, että ne oikeasti eivät olisi olemassa. Eihän unen näkemistäkään voi ulkoisin mittarein todentaa. Unessa olo, nukkuminen näkyy kyllä fysiologisina muutoksina, kuten lihasten rentoustilan, hengitysrytmin ja aivosähkökäyrän muutoksina. Mutta nämä eivät kerro mitään itse unesta unennäkönä. Siihen tarvitaan kieltä, näkijän ja kokijan kuvausta ja tulkintaa siitä mitä tapahtui ja miltä tuntui. Fysikaalis-biologisen tutkimuksen kannalta se taas ei ole kiinnostavaa, koska tulkintoja ei voi mitata.
Tästä eli rationaalisuuden ja tiedeuskon ylivallasta johtuu se, että väitetään unien olevan satunnaista aivokemiaa ja siksi merkityksettömiä. Burroughs kysyykin nokkelasti ”Merkityksetön kenelle, tarkalleen?”, sillä hänelle ne ovat olleet olennaisen tärkeitä elämässä ja kirjoittamisessa. Sitä paitsi tiedehän on vain yksi tapa kuvata todellisuutta. Eikä sitä voi pitää ainoana oikeana maailman ymmärtämisen tapana. Tiede on hyvä apuri, mutta huono isäntä ohjaamaan ihmiselämää, koska se on liian yksiviivainen ja rajoittunut omiin menetelmiinsä.
Toiseksi, Burroughsin mukaan on olemassa erityinen unien luokka, sellaisten, jotka eivät ole unia lainkaan vaan aivan yhtä todellisia kuin niin kutsuttu valvemaailmakin. – Jopa todellisempia outojen maisemien, paikkojen, ihmisten ja jopa tuoksujen vuoksi, jos todellisuuden asteita voi eritellä, hän kirjoittaa. Tätä unien luokkaa hän kutsuu epäuniksi. Ne ovat erityisiä lentounia, joissa hän on ilmaa kevyempi ja huomaa kelluvansa ilmassa ja pystyvänsä kaiken tapahtumisen keskellä hallitsemaan matkanteon suuntaa ja nopeutta. Matkustusunien ohella juuri unessa lentämiset ovat olleet Burroughsille merkittäviä. Niin monille muillekin, myös minulle. Ehkä ne ovat yhteisiä, universaaleja unikokemuksia, jotka kertovat jotakin itsestämme ja ympäristöstämme.
Lennän saleissa
Kerron nyt yhden erittäin todellisena kokemani unen, jonka tiivistän tähän 
unipäiväkirjastani : Lentelen suurissa, kirkkaissa huoneissa ja loisteliaissa saleissa, yksi tila on ikään kuin luonnossa, sijoitettu kallion kupeeseen. Huiman korkea ja kaunis tila, joka avartaa sielua valoisuudellaan ja eteerisyydellään. Hiukan ehkä pelottavakin. Lennän kevyesti ja kaikki katsovat ihmetellen, kun syöksyn korkealta kallion reunalta alas syvään laaksoon, mutta ilmasukellan sinne vain ottaakseni vauhtia ylöspäin. Nousen tahtoni voimalla pystysuorassa asennossa ylös – ihan helposti. Sitten levitän käsivarteni sivulle siiviksi, kun käännyn vaakatasoon vatsallani lentelemään valtavan luentosalin yli, jossa X (muuan tuttu mies) pitää esitelmää. Lennän helmat liehuen hänen päänsä yli, hänen hiuksensa lehahtavat ja hän ihmettelee viuhahduksestani syntyvää tuulenviriä. Katsahtaa ylös, hymyilee ja jatkaa luentoa. Lennän salin takaosaan, jossa on kookas pehmeä divaani ja tarjoilua. Kaunis nuori mies sanoo: ”Näytät upealta. Saisiko olla jotakin juotavaa?” ”Mineraalivettä”, vastaan. Hän tuo juoman, mutta tuijottaakin paheksuen, jopa halveksivasti puseroni etumusta kysyen, että ”Mitäs tuo on?”. Ihmettelen hämmästyneenä. Katselen kaunista villapuseroani jossa on edessä helmikoristeita (minulla oli tuolloin valve-elämässäkin sellainen pusero). Olen typertynyt. En ymmärrä yhtään. Tunnen itseni nenästä vedetyksi ja pettyneeksi. Mikä helmikoristeissa on niin paheksuttavaa? Enkö olekaan tervetullut tällaisena? Lentävänä Liinana? Kuka oikein olen?
En lähde tässä analysoimaan ja psykologisoimaan unessa kokemaani, mutta muistan vieläkin kristallinkirkkaana tuon muutaman vuoden takaisen unen tunnelman ja tapahtumat. Ilman kontekstia uni voi tosiaan tuntua lukijasta tylsältä, mutta itselleni asiayhteys on selkeä: oma eletty ja unennäköhetken valvemaailmani. Saattoi siinä olla viitteitä tulevastakin. Ehkä tämä oli juuri Burroughsin mainitsema epäuni.
Tämäntapaisia kokemuksia tulee myös shamaanimatkoilla – niissäkin koetaan todellisina tapahtumat joita arjen valvemaailmassa pidettäisiin vähintäänkin outoina. Siellä ne ovat ihan luonnollisia – eikä kyse ole hallusinaatiosta eikä unesta.
Kirja
Burroughs William S. (2012) Koulutukseni – Unien kirja. Sammakko. Tallinna.
©Liina Keskimäki
Unimetsä.