Kauniimpi maailma

”Ihmisillä on mielen mentävä aukko mielen ymmärtämisessä”. Tiedetoimittajana tunnetuksi tullut kirjailija Jani Kaaro esitteli uutta kirjaansa TampereellaTeos-Tulenkantajien kirjakaupassa 20.4.2017.

Esseekokoelma Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta ottaa kantaa maailmaan, jossa nyt elämme. Tämä maailma voisi olla kauniimpikin kuin se nyt on.

Vaatii jonkin verran asennetta kirjoittaa mielestä ja varsinkin mielikuvituksesta maailmankuvaamme muovaavina suodattimina. Tiedetoimittajan identiteetillä on erityisen rohkeaa puhua sielusta jopa kirjan otsikossa. Sieluahan pidetään tieteessä vanhahtavana kummajaisena. Se on jotenkin hörhähtävä käsite, joka ei oikein istu perusrationalistin tai tapaskeptikon suuhun.

Olen jo vuosia seurannut Kaaron tiedettä koskevia kirjoituksia ja kommentoinutkin niitä tässä blogissa. Hänen uuden kirjansa luettuani ymmärrän, kuinka suuren ajattelutavan muutoksen mies on viime vuosina käynyt läpi. Ei liene ollut helppoa muuttaa totuttuja tukevasti institutionalisoituneita käsityksiä tutkimuksesta, tieteen taustaoletuksista ja käytännöistä.  Tieteen vallitsevat taustaoletukset nojaavat vahvasti reduktionistiseen materialismiin (=todellisuus on perimmältään ja alkujuuriltaan ainetta, joka voidaan palauttaa/jakaa eli redusoida yhä pienempii yksiköihin, kuten kudoksiin, soluihin, molekyyleihin, atomeihin, kvarkkeihin jne.) Nämä oletukset ovat niin vahvoja, että monikaan ei niitä aseta millään tavalla kyseenalaisiksi.

Kaaron mielipiteistä voi olla monta mieltä, mutta selvää on, että hän kirjoittaa hyvin. Teksti on elävää, kiinnostavaa ja nautittavaa. Kokoelman avausesseessä Raha ja lahjan henki hän purkaa vallitsevan markkinatalousajattelun ja muinaisten lahjatalouksien yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Kirjoittaja pohtii syvällisesti, mutta myös hauskasti, lahjan luonnetta ja merkitystä ihmisyhteisöissä.

Kadonneet unemme -kirjoituksessa sukelletaan mielen ja mielikuvituksen syvyyksiin. Kirjoitus on kriittinen kannanotto nykyisestä ylirationaalisesta itseymmärryksestämme. Mielen ja sisäisen maailman pohdinta ankkuroidaan Kaaron tekstissä muinaisiin kulttuureihin ja sitä kautta osoitetaan, että oman aikamme valtavirta-ajattelu on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. Se on sivuuttanut yhden ihmisyyden osan, ja unohtamalla tehnyt unista ja mielikuvituksesta satunnaista aivokemiaa. Käytännön  elämässä aivokemia ei näyttele kovin suurta osaa.

Mutta unet ovat aika monille ihmisille  tärkeitä. Ne ”näyttävät” todellisuudestamme muutakin kuin arkista puolta. Mielenterveyden kannalta unet ja mielikuvitus voivat olla olennaisen hyödyllistä. Niitä kyllä tutkitaankin, mutta verrattomasti vähemmän kuin unennäön aivokemiaa. Fysiologinen aivotutkimus kertoo paljon aivojen tilojen muutoksista unen aikana, mutta ei mitään unien sisällöstä. Sisältö kun on aina yksilöllistä ja merkityksiä täynnä.

Kun länsimainen ihminen tuhosi systemaattisesti ja väkivalloin Amerikan intiaanien kulttuurin ja samalla sen maailmankuvan, se rikkoi jotakin tärkeää, mikä liittyy mieleen ja mielikuvitukseen. Kaaro kirjoittaa:

”Todellakin, lapsi voi nähdä olentoja, joita ei ole olemassa, ja olla silti mieleltään terve. Intiaanit saattoivat kommunikoida olemattomien olentojen kanssa ja olla silti täyssisä järjissään. Mitä siis kertoo minun mielenterveydestäni se, että minä en näe ja koe mitä he näkevät ja kokevat? Mitä jos he tietävät jotakin mikä on ulottumattomissani? Olenko ripustautunut johonkin sellaiseen käsitykseen todellisuudesta, joka estää minua näkemästä, mitä he näkevät?” (s. 94)

”Miksi intämme vuodesta toiseen, että meidän on ajateltava boksin ulkopuolelta, emmekä koskaan ajattele. Siksikö, että mielikuvitus – joka on suurin lahjamme – on niistä myös aliarvostetuin? (s. 99)

Unet ja kokemus

Jaani Kaaro kirjoittaa paljon unista ja pitää niitä tärkeinä. ”Olen myös halunnut raivata tieteellisestä maailmankuvastamme tilaa subjektiiviselle kokemukselle, koska sekin toisi lisää elintilaa unille.” (s. 126)

Jäin miettimään tuota subjektiivisen kokemuksen ja tieteellisen maailmankuvan suhdetta. Jos tieteellinen maailmankuva ymmärretään todellisuuskäsitykseksi, joka muovautuu reduktionistisen materialismin tuottamien tutkimustuloksien perusteella, niin subjektiiviselle kokemukselle ei voi jäädä tilaa. Kokemusta ei nimittäin voi – ainakaan nykytutkimuksen metodein – redusoida molekyyliksi tai atomiksi.

Mahtaakohan Kaaro oikeastaan viitata siihen, että todellisuuskäsityksemme onkin nykyään murroksessa? Yhä suurempi joukko tutkijoita, tiedetoimittajia ja kansalaisia alkaa pikkuhiljaa hyväksyä, että mieli, tietoisuus ja tunteet näyttelevät todellisen elämän teatterissa paljon suurempaa roolia kuin nykytiede pystyy materialistisista lähtöoletuksistaan johtamaan ja osoittamaan.

Minusta Kaaron kirja yksi esimerkki (monien joukossa) siitä, että maailmankuvan muutos on nyt meneillään. Se ei näy julkisesti rahoitettavassa tutkimuksessa vielä huomenna, ensi vuonna tai edes ensi vuosikymmenelläkään. Voi olla, että muutos ei ollenkaan kehkeydy tutkimusinstituutioissa, kuten yleensä oletetaan, vaan niiden ulkopuolella, tavallisten ei-akateemisten ihmisten joukossa. Kukapa tietää.

Se on vain psykosomaattista -essee pureutuu eri puolilla maapalloa parin viime vuosisadan aikana esiintyneisiin kummallisiin ”epidemioihin”, kuten hysteriaan ja kävelymaniaan. Teksti linkittää nykyajan epämääräisiltä vaikuttavia sairastumisilmiöitä historialliseen kontekstiin. Se pohtii omituisten sairastumisilmiöiden mielellistä puolta.

Kaaro toteaa: ”Koetan siis tässä ehdottaa, että ehkä mieli on se suuri tuntematon, joka vielä puuttuu kuvasta ja johon meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Sanan ´psykosomaattinen´ ei tarvitse olla loukkaus, vaan se voi olla kutsu palauttaa mieli takaisin ruumiiseen ja mahdollisuus parempaan itseymmärrykseen.” (s. 165-166)

Suosittelen kirjaa kaikille, joita tiedetoimittajan kokemukset ja aatokset sekä kehon ja mielen yhteys kiinnostavat.

Kirja

Jani Kaaro. Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta. WSOY 2017.