Kättä kuvataan tuubissa

Astelen magneettikuvaukseen. Saavun aluksi väärään paikkaan. Ystävällinen vastaanottovirkailija ohjaa edelleen röntgenosastolle. Käytävällä tulee vastaan valkotakkeja. Osa työntää potilaita pyörillä kulkevissa sängyissä. Ohitan heidät tyynesti ja seuraan kylttiä ”Ilmoittautuminen”.

Istuudun vastaanottoluukun eteen ja kohtaan tietokoneen näytön mustan takaosan.

Pian vasemmalta pilkistää vastaanottovirkailijan pää. Hän ei ole ollenkaan tilanteessa läsnä. Hän ottaa ojentamani kuvauskutsun ja naputtelee konetta, mutta ei katso minuun, vaikka kasvot ovat kyllä minuun päin. Hänen mielensä on poissa paikalta.

Ehkä hänellä on liikaa töitä eikä sen vuoksi jaksa oikeasti kohdata kaikkia potilaita. Ehkä hän on kyllästynyt työhönsä tai ehkä kotona on ongelmia. Ehkä on muuten vaan väsynyt.

Voin kuvitella, että jos tilanteeni olisi vakavampi kuin sen nyt koen olevan, saattaisin ahdistua näin viileästä vastaanotosta.

Siirryn odotusaulaan. Katossa on tietymätön paljous johtoja ja kaikenlaista sähköroinaa. Se ei tosin näy, jos ei käännä katsettaan ylös. Odottelen kuvaukseen pääsyä. Aamutelevisiossa tangolaulaja kertoo lapsuusmuistojaan.

Tämä on hämmentävä paikka. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ikään kuin en kuuluisi tänne. Mutta kuulunhan minä, koska minulla on ranne ollut jo melkein vuoden verran kipeä ja tarvitsen siihen apua. Vaiva ei rajoita kovin paljon elämää, mutta kiusallinen se on. Kipu ei koskaan ole mukavaa.

Istuskellessani ajattelen, että eihän tämä nyt kummoinen kuvaus ole, tsekataan vaan, mitä siellä ranteessa on, kun se kuukaudesta toiseen oireilee. ”Läpihuutojuttu”, tuumailen tulevasta kuvauksesta.

Vai pelottaako kuitenkin? Kyllä, vähän.

Kun sitten kohtaan silmätysten tuon armottoman putken, johon minut pian työnnetään, alkaa hiukan ahdistaa. Kaksi rauhallista ja asiallista hoitajaa häärää ympärillä. Saan kuulokkeet, joista korviini kantautuu mieleistäni kuunneltavaa. Valitsen tällä kertaa klassista musiikkia. Musiikki tosin kuuluu aika heikosti kuvaussurinan takaa. Olisi pitänyt valita rokkia, räppiä tai rumbaa.

Käsivarteni ja ranteeni tuetaan pehmeiden pönkien ja teippauksen avulla liikkumattomaksi ja sitten minut työnnetään putkeen. Laite kuvaa rannetta sarjoittain muutaman minuutin jaksoissa. Aparaatin ääni on aika kova. Kökötän tuubissa noin 40 minuuttia. Aika kuuluu hyvin, kun hoitaja ilmoittaa aika ajoin kuulokkeisiin, milloin seuraava kuvaussarja alkaa ja kuinka monta minuuttia se kestää.

Tuntuu kuin kuvattava käsi osallistuisi tähän prosessiin. Siinä tapahtuu asioita. Tuntuu sirinää ja energian liikettä. Voi olla, että kaikki on vain mieleni tuotetta, mutta koen, että laite hoitaa kättäni, vaikka todellisuudessa nyt tehdään vasta tutkimusta, jotta päästäisiin tekemään diagnoosi eli tietämään, mikä vika kädessäni on.

Alle viikon kuluttua palaan sairaalaan lääkärin vastaanotolle kuulemaan kuvaustulokset.

Ilmoittaudun automaatilla. Kovin on teknistä nykyään. Henkilökuntaa ei näy missään.

Odotusaulassa on vain muutama ihminen. Televisio on jälleen auki.

Odottelen. Sitten automaattiääni kaiuttaa: ”Numero 75 huoneeseen 3”. Siellä istuu mieshenkilö pöytänsä ja tietokoneruutujensa ääressä. Hän esittelee magneettikuvauksen tuloksia ranteestani. Nestettä kuulemma on, se näkyy vaaleina viiruina kuvissa.

Lääkäri ei osaa kertoa, mistä on kysymys. Hän toteaa, että laitetaan tähän nyt diagnoosiksi jännetuppitulehdus.

Otetaan lisäksi vielä reumakokeet ja muita verikokeita. Käyn laboratoriossa ja lähden kotiin.

Lääkäri soittaa viikon kuluttua. Ääni oli virallinen ja tekninen. Verikokeista ei löytynyt mitään.  ”Jos se siitä pahenee, niin ota sitten yhteyttä.” Näkemiin. Kiitos.

Olikohan tämä nyt sellainen  turha lääkärissä käynti? Vaiva nimittäin on sama kuin ennenkin. Eikä diagnoosiakaan oikeastaan ole. Ei myöskään hoitoa. Silti päädyn sairaalan rekistereihin ja tilastoihin jännetuppitulehdustapaukseksi.

Oliko tämä turha erikoissairaanhoidon kalliissa magneettikuvauksessa, laboratoriokokeissa ja erikoislääkärin konsultaatiossa käynti? Kului näet aika paljon veronmaksajien varoja – tavallaan turhaan.

Toisaalta  prosessi oli pettymys (kun ei löytynyt vaivaa, jolle on olemassa näyttöön perustuva hoito), mutta toisaalta se rauhoitti (kun ei mitään vakavaa sairautta löytynyt). Olisiko minun ehkä potilaana kuulunut ajatella, että ihmisillä nyt on tällaisia vaivoja ja että ne kuuluvat elämään ja varsinkin ikääntymiseen?

Nyt on joka tapauksessa jatkettava ranteen itsehoitoa. Vai jäänkö vaan odottelemaan mitä aika tuo? Tai ehkä menen jollekin täydentävälle hoitajalle, kun virallisesta systeemistä en saa apua. Tämähän on usein se tie, joka johtaa epävirallisten palvelujen luo. Sekin voi tietysti olla turhaa, mutta jotainhan on yritettävä itsensä auttamiseksi.

Laitoin ranteeseen tuen.

Ehkä keksin vielä jotakin parantavaa.