Arkistot

Kävelen kivipeltoa kirkkauteen

Ohutta yläpilveä. La Palma.

Ohutta yläpilveä. La Palma joulukuu 2014.

Elämän pohjaton hymy. Kirkas, kaiken valaiseva.

lauhanvuori-kyltti-2

Lauhanvuoren kansallispuistossa on hämmentävä kivinen ”pelto”.  Kävelen sen yli rakennettua pitkospuureittiä. Tämä maamerkki, muinainen Lauhanvuoren rantakivikko ei ole enää rannalla. Vuosituhannet ovat muuttaneen järvien paikkoja ja merien rantaviivoja.

Täällä muinaisuus ja nykyisyys ovat samanaikaisesti läsnä. Tunnen menneisyyden askelteni alla.

Kivijata.Lauhanvuori.

Kivijata. Lauhanvuori.

Kivistä hehkuu syysauringon lämpöä kuin tyyntä musiikkia. Mieli pujahtaa kivenkoloihin tunnustelemaan menneisyyden voimaa, joka on työntänyt ”pellon” juuri tähän. Tätä kutsutaan kivijataksi.

Istahdan lankkupolulle haaveilemaan.

Laulan: Vaikka kivimäkeä kulkekaamme yhdessä, kulkekaamme yhdessä…

Mietin: Kiirehdin, toimin ja touhuan. On tyynen hiljaista sisälläni. Kumpi todellisempi?

Olen kivi kivien joukossa, mutta silti oma itseni, yksilöllinen. Tässäkään pellossa ei ole yhtään samanlaista murikkaa, sirpaletta tai lohkaretta.

”Eikö se juuri ole ominta omaamme, josta vähiten tiedämme.” (Rainer Maria Rilke)

Yksi blogisti on kirjoittanut Lauhanvuoresta näin. Siitä saa hyviä retkivinkkejä.

Jäkälästä, estetiikasta ja sielusta

Rokuan jäkälää 2Elokuun tummat illat tulevat. Luontoreissu pohjoiseen ja itärajalle on takana. Rokuan upeat jäkäläharjut ja Posion Riisitunturi availivat positiivista sisintäni. Rauhoittivat, virkistivät ja vilvoittivat niin kehoa kuin mieltäkin. Puhumattakaan Hossan kalliomaalauksien voimasta.

Kansallispuistot edistävät terveyttä. Siitä ei ole epäilystäkään, vaikka ei löydy kaksoissokkotutkimuksia. Eikä tarvitsekaan. Ihmiset itse tietävät ja tuntevat, että näin on. Koska mieli ja keho ovat samaa ihmisyyden kokonaisuutta, luonnon ihmeet vaikuttavat niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkäläkankailla Rokuan kansallispuistossa vaeltaessani muistuu mieleen, kuinka isävainaja aikoinaan kertoi  opettajastaan, joka oli monta kymmentä vuotta sitten tehnyt väitöskirjan jäkälistä. Isä kuvaili tämän herran enennäkemätöntä jäkäläinnostusta. Opiskelijat saivat jäkälätietoa myös niillä luennoilla, jotka koskivat aivan muita maatalousalan aiheita kuin poronhoitoa. Jäkälätohtori oli niin innostunut tutkimusaiheestaan, että löysi jäkälien maailmasta yhtymäkohtia kaikkeen muuhunkin opettamaansa.  Hän välitti innostuksensa oppilaaseensa niin tehokkaasti, että se välittyi myös minuun.

Rokuan jäkäläkentät näyttävät tietyssä valaistustilassa lumelta. On kuin kevätlumi olisi sulamassa. Ja samaan aikaan muu luonto näyttää kesäiseltä.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Muistelen jäkälämeren keskellä isääni, lapsuuttani ja nuoruuttani. Haikeus hiipii sydämeen,  jotenkin utuisena, pehmeänä ja syvänä. Se yhdistyy maisemien minuun lataamaan esteettiseen elämykseen, joka tuntuu jopa spirituaaliselta.  Tällä tarkoitan sellaista kokemusmaailmaa, joka ylittää tieteelliset psykologiset selitysmallit.

Spirituaalisuuden voisi ehkä suomentaa henkisyydeksi. Sanalla on kuitenkin – ainakin tiedemaailmassa ja valtavirtajulkisuudessa –  jotenkin outo hörhöyden leima ja uskonnollisuuden sävy. Moni tulkitseekin sen hengellisyydeksi, joka taas rationaalisessa asenneilmastossa määrittyy uskonnollisuudeksi ja sitä kautta tiukkojen raamatullisten tai koraanisten tekstien dogmaattiseksi tulkinnaksi, säännöiksi, mihin saa uskoa ja mihin ei ja mitä saa tehdä ja mitä ei.  Tällainen tulkinta tarkoittaa dogmaattisuuden vankilaa ja ajattelun kahleita. Niitä, joista tutkija Toby Spribille onnistui irrottautumaan.

Tämän päivän 5.8.2016 Hesarissa jäkälätutkija Toby Spribille kertoo erikoisen tarinansa. Hän vapautui tiukasta uskonnollisen perheen kontrollista päästyään kouluja käymättömänä monen vaiheen kautta  lopulta yliopistoon luonnontieteen tutkijaksi. Toby löysi sienistä ja levistä koostuviin jäkäliin symbioottisesti liittyvän hiivan. Hän sai selville, että hiiva vaikuttaa yhden jäkälälajin, kierrelupon, väriin. Se muuttuu hiivan johdosta kellertäväksi.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Rokuan jäkäläkuvia katsellessani mietin, että hiivako Rokuallakin aiheuttaa nuo keltaiset läiskät jäkäläkankaalla. Niin, en tiedä, onko tämä jäkälä kierreluppoa, enkä voi nyt Tobyltakaan kysyä. Ehkä Tobyllekin jäkälät ovat yhtä suuri intohimo kuin isäni opettajalle. Ehkä hänkin kokee tutkimustyössään sen, että tieteellisessä luovuudessa on aina mukana hiukan ihmettä, uuden keksimisen mysteeriä.

Riisitunturin sielu

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Riisitunturilla tuntuu sielukkaalta. Siis mitä?

Eihän sielua ole olemassa, se on niitä huuhaajuttuja, moni ajattelee.

Ei sitä nykytieteen sanastossa olekaan, koska se hävitettiin sieltä muutamia vuosikymmeniä sitten. Aikaisemmin psykologia oli sielutiedettä, mutta nyt sielu ei kuulu akateemiseen maailmaan, eikä siis käsitettäkään enää tarvita. Nimittäin jos ei ole käsitettä, niin oikeastaan ilmiötäkään ei ole. Kieli kun ohjaa ajatteluamme. Tämä pätee myös tieteen kieleen.

Kuitenkin useimmat ihmiset tajuavat, että heissä on sellainen ilmiö kuin sielu. Se on jotakin muuta kuin psyykkinen (ajatukset, tunteet, asenteet).

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Nykyään ihmisessä katsotaan yleensä olevan vain kaksi puolta: ruumis ja mieli eli keho ja psyyke. Jos kolmas ulottuvuus otetaan mukaan, puhutaan ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena olentona.  Kolmijakoisen mallin mukaan terveydenhuolto keskittyy keholääketieteen avulla ruumiiseen ja psykiatrian, psykologian ja terapioiden avulla mieleen. Sosiaalihuolto vastaa sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta ja kirkolle jää loput eli henki, sielu tai miksi tätä ilmiötä, jota rationaalinen maailma ei sisällä, nimitetäänkään.

Kokonaisvaltaisempi ja osuvampi ihmisen tarkastelutapa on nelijako, jossa fyysinen kattaa  anatomiset ja fysiologiset ihmisen piirteet, psyykkinen  eli mieli psykologiset,  henkinen eli sielu henkiset (mikä ei ole sama asia kuin  uskonnollisuus/hengellisyys)  ja sosiaalinen sosiaaliset puolet.

Sielu on ihmisen universaalisuuden ilmentymä. Se voidaan ymmärtää kirjauskonnollisuuden ylittäväksi jumaluuden ulottuvuudeksi ihmisessä riippumatta siitä, millaiseksi kukin jumalansa näkee tai millainen on kunkin pyhän kokemus. Jumaluuden voi ymmärtää esimerkiksi kaikkeutena. Sitä voi nähdä luonnossa, kauneudessa, eettisessä elämässä, arjessa, ihmisessä, jopa itsessään.

Sielu ei siis ole materiaalinen, vaan tietoisuuden liittyvä asia.  Sillä on transsendoiva, tietoisuuden ylittävä merkitys, joka voi olla mutta ei läheskään aina ole uskonnollinen.  Sielun, samoin kuin laajemman käsitteen, tietoisuuden, olemus ovat edelleen arvoituksia tieteelle. Niistä on mahdotonta saada materiaalista otetta. Ne ovat jääneet määrittelykysymyksiksi tutkimukselle. Kuitenkin tietoisuutta tutkitaan mittauksin, erityisesti aivojen tiloja ja toimintaa mittaamalla. Mikään tutkimus ei tosin ole pystynyt todistamaan, että tietoisuus sijaitsisi aivoissa. Koska se ei ole materiaalinen, ei oikein tiedetä missä se sijaitsee. Sama ongelma koskee sieluakin.

Oli miten oli, joskus tunnen olevani kuin ohuinta mahdollista sielun pergamenttia. Silloin hengitän kauneutta, pyhyyttä, hyvyyttä ja käsittämättömyyttä sisään ja ulos: minuun ja minusta ympäristööni.

P1120164

Luontoretkelläni Riisitunturille ja Hossaan  tuli aika paljon hengitetyksi sisään.

Hossa 1

Hossan värikallio.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Hossa on valittu  juhlavuoden kansallispuistoksi. Onnittelut napakymppivalinnasta!

Hossa 2

Kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa Hossassa.

Värikallioksi nimetty seinämä, jossa on nelisentuhatta vuotta vanhoja kalliomaalauksia on paikka, joka Hossan kävijän ehdottomasti kannattaa nähdä. Sen edessä kokee todellista historiallista perspektiiviä. Kokemus on kohottava.

Hossassa on nyt meneillään remonttityöt. Alue valmistautuu vuoden 2017 juhlavuoteen, jolloin Hossasta tulee kansallispuisto. Värikallion eteen on muun muassa rakennettu uusi katselulava.

Hossan shamaani?

Hossan shamaani?

Puu tykkää halaamisesta

Pirkko Kotirinta kysyy ”Mitä mieltä puu on halaajistaan?” (HS 12.6.2016)

Hän kertoo Seppo Vuokon juuri ilmestyneestä kirjasta Latva pilviä piirtää (Maahenki): ”Kirja avaa hienosti puiden olemusta. Vuokko, palkittu kasvitieteilijä, muistuttaa tieteeseen nojaten, että puu näkee, vaikka sillä ei ole silmiä, tuntee, vaikka sillä ei ole hermoja, haistaa, vaikka sillä ei ole nenää ja kuulee, vaikka sillä ei ole korvia.”

WP_20160607_15_18_00_Pro

Kirjoituksen lopussa Pirkko Kotirinta pohdiskelee: ”Kun seuraavan kerran halaan puuta, mieleen saattaa putkahtaa kysymys: Mitä puu oikeastaan ajattelee rutistuksestani. Toivottavasti se tykkää.”

Kyllä se tykkää. Usko pois, Pirkko.

Puu on siinä mielessä ihmisen kaltainen, että se syntyy, kasvaa, kurkottaa valoon, on vuorovaikutuksessa kanssapuidensa kanssa, aistii ympäristöään ja osallistuu tulevien puusukupolvien synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Se tarvitsee kasvaakseen ravintoa ja vettä kuten ihminenkin. Se osallistuu ihmiskunnan suojeluun olemalla oma itsensä eli puu puiden joukossa, yleensä metsässä. Se vaalii kaiken luomakunnan, myös ihmisen, hyvää aidolla puun luonnollaan. Se hengittää meille ihmisille happea.

Minussa ja kuusessa on paljon samaa. Joskus värisen kuin haavan lehti, levittäydyn ympäristööni tuuheaoksaisen koivun tavoin ja seison jämäkän männyn lailla tukevasti maassa, vaikka huojunkin tuulessa. Latva liikkuu vapaana taivaalla, mutta juuret työntyvät tukevasti maahan.

On hienoa tuntua puulta.

Juuri puuntunnun vuoksi ei minun, ei myöskään Pirkon, tarvitse aprikoida, tykkääkö mänty halaamisesta. Jos itse pidän rungon lempeästä kosketuksesta, voisin olettaa että rungollekaan ihmisen ystävällinen iho ei ole vierasta, vaan tuttua ja mukavaa.  Mehän olemme samaa luomakuntaa ja samaa alkulähdettä. Samaa ainetta ja henkeä.

Tutkijat ovat osoittaneet, että puut kommunikoivat lajitovereidensa ja muidenkin elollisten kanssa.

Ihmisintuition tunnistamat metsän henget ovat siis todennäköisesti faktaa!

Kotirinnan juttu:  http://www.hs.fi/paivanlehti/12062016/a1465617197702

WP_20160607_14_43_19_Pro

Utajärven parantaja-noita oopperassa

MännikköäLusiasta kertova noitaooppera kiinnosti niin paljon, että viime perjantaina istuin viisi tuntia junassa kokeakseni Lusian tarinan lauluna, soittona ja tanssina. Oulun kaupunginteatterissa esitettiin ooppera utajärveläisestä Lusia Rusintyttärestä. Palasin toiset viisi tuntia yöjunalla kotiin Tampereelle.

Kannatti matkustaa. Esityksen jälkeen vielä mezzosopraano Virpi Räisänen, ohjaaja Jorma Uotinen ja muita tuotantotiimin jäseniä jäivät puoleksi tunniksi keskustelemaan yleisön kanssa.

Traaginen pienoisooppera Lusia Rusintyttärestä käynnistyi Virpin ideasta, jonka hän sai Oulun lentokentällä lukiessaan satunnaista matkailuesitettä. Siinä kerrottiin Ahmaksen perinnekylästä ja siellä ennen eläneistä ihmisistä. Yksi heistä oli Lusia ja toinen 1500-luvun lopulla elänyt Iso-Räisänen, joka olikin laulajan sukua.

Lusian tarina

Lusia Rusintytär syntyi noin vuonna 1640. Hän hirtti itsensä Ahmaksen kylän liepeillä korkeaan mäntyyn kesällä vuonna 1680.

Tämä naimaton, nelikymppinen nainen oli parantanut loitsuilla ja taikaesineillä utajärveläisiä kunnes vallanpitäjät haastoivat hänet ja paikallisen emännän oikeuteen. Lusia ja Reeta Tuomaantytär saivat syytteen öylättien varastamisesta kylään matkustaneen Muhoksen papin nahkapussista. Pappi piti paikkakunnalla kristillistä kyläjumalanpalvelusta Seppälän talossa, jota Reeta emännöi. Reetan sukulaista, Lusia Rusintytärtä, syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli ehtoollisleipien avulla parantanut Reetan tyttären silmät Seppälän saunassa.

Tuohon aikaan kansa sovelsi vuosisataisia parannustapoja. Nykyaikainen lääketiede oli vasta kehittymässä. Kristinuskon valta oli kukkeimmillaan ja kirkko määräsi, mihin ihmiset saivat uskoa ja mikä oli syntistä.

Lapsensa auttamiseksi Reeta-emäntä otti papin säkistä muutaman ehtoollisleivän, joita sitten Lusia , joka tiedettiin taitavaksi ja yhteisön arvostamaksi parantajaksi, käytti parannusrituaalissaan.  Ehkä Lusia halusi yhdistää vanhaa ja uutta eli käyttää tavanomaien muinaisparannuksen lisäksi kristillisiä symboleja, kuten ehtoollisleipää eli ”Kristuksen ruumista”. Koska pappi ei varmaankaan olisi antanut öylättejään ”pakanalliseen” parantamiseen, naiset päättivät lapsen auttamiseksi käyttää oman käden oikeutta. Pappi huomasi varkauden ja ikäväähän siitä seurasi.

Kirkko ja oikeuslaitos katsoivat öylättien pöllimisen niin suureksi rikokseksi, että naiset haastettiin papiston tuomaroimille Oulun talvikäräjille vuonna 1680. Syytetyt eivät tunnustaneet eikä todistajia löytynyt. Toinen oikeuden istunto oli pidettämän kesällä. Sinne Lusia ei tullut. Hän hirttäytyi metsässä. Kansan kertoman mukaan hän lauloi loitsujaan metsään astellessaan.

Tuohon aikaan noituudesta, joksi parannustoimintakin katsottiin, saattoi saada kuolemantuomion. Voi olla, että Lusiaa ei kuitenkaan olisi oikeudenkäynnin päätöksin mestattu, sillä kuolemantuomioita langetettiin vain harvoin. Mutta Lusiahan ei tätä tiennyt. Sitä paitsi syytteen nostaminen muutti hänen asemaansa omassa yhteisössään. Hän saattoi jäädä yksin syyteongelman kanssa, eikä nähnyt mitään ratkaisua tai ulospääsyä tukalasta tilanteestaan.

Kirkollista väkivaltaa kansanperinnettä vastaan

Lusian tositarina kertoo, kuinka vääristynyt vallankäyttö tuhosi yhden parantajanaisen elämän. Kristinuskon tunkeuduttua melko väkivaltaisesti Suomeen ja raivattua pyhistä lehdoista kansanuskon tunnusmerkit, myös kansanparannusta alettiin kriminalisoida. Tämän päivän näkökulmasta toiminta näyttää virallistetulta väkivallalta meidän ikiomaa suomalaisperinteistä maailmankuvamme ja uskomuksiamme kohtaan.

Ooppera kuvaa karmaisevalla tavalla kirkollisen vallan toimia kansanperinteen hävittämiseksi. Aihe on tärkeä. Tällaisten teosten avulla ymmärrämme paremmin omaa historiaamme, mikä sisältää monenlaista alistamista. Olemme suomalaisina olleet venäläisten ja ruotsalaisten alamaisina, mutta myös kristillinen kirkko on raakalaismaisesti pyrkinyt kitkemään muinaisia pyhiä kansanperinteitä ja parannustapoja.

Viime vuosina luterilaisen kirkon edistyneimmät piirit ovatkin halunneet pyytää anteeksi näitä kirkon väärinkäytöksiä. Hieno ele, vaikka eiväthän nykykristityt ole olleet mukana tuossa menossa eikä se siis ole heidän syynsä.

Hyvää ei kuitenkaan voi lopullisesi hävittää. Se säilyy kulttuurin muistissa vuosisatoja ja sopivan tilaisuuden tullen se alkaa taas elää uudestaan, uudella tavalla ja uudessa ympäristössä. Tästä on kyse siinä, että suomenusko ja shamanismi, perinneviljely ja kalevalahenki kasvattavat suosiotaan.

Ajankohtainen aihe

Kirjailija Hannu Väisänen on kirjoittanut oopperan libreton. Hän toteaa  esittelytekstissä, että Oopperan perusteema – Lusian kaltaisen henkisen perinteen ylläpitäjän tuomitseminen – on hyvin ajankohtainen.”

Niin on. Nykyisinkin esiintyy monenlaista virallisen järjestelmän ulkopuolisen parantamistoimen väheksyntää ja mitätöintiä siitäkin huolimatta, että kansalaiset kokevat saavansa apua perinteikkäistä parannustavoista, esimerkiksi kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Jos uskotellaan, että sairauksia voidaan parantaa ja ihmisiä auttaa vain fysikkaan ja kemiaan nojaavan lääketieteen keinoin, ihminen, potilas nähdään kovin kapeasti.

Tervehtymiseen on aina liittynyt mielen vaikutusta eli uskon, toivon, luottamuksen, lempeän kosketuksen ja myötätunnon parantavaa voimaa. Näin oli ennen ja näin on nytkin. Tämä tosiasia ei ole ristiriidassa huipputeknisen lääketieteen hienojen saavutusten kanssa. Oikein sovellettuna se tukee nykylääketiedettä.

Hämmästyin

En ollut uskoa silmiäni, kun luin viime viikolla Hesarin arvostelun Lusiasta, joka esitettiin myös Helsingin juhlaviikoilla. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa:

”To­dis­ta­vat­ko­han täl­lai­set ai­he­va­lin­nat osal­taan, et­tä olem­me tääl­lä Suo­mes­sa liian kiin­ni men­nees­sä. Sii­tä­hän ta­lous­tie­tei­li­jät moit­ti­vat Suo­mea. ….  Kes­ki-Eu­roo­pas­sa sä­vel­tä­jät ot­ta­vat usein ai­heen­sa ny­kya­jas­ta. Kun tar­jol­la on ai­kam­me mo­ni­ka­na­vai­nen me­dia­maail­ma kaik­ki­ne tek­no­lo­gi­si­ne apu­vä­linei­neen ja vir­tuaa­liu­lot­tu­vuuk­si­neen, luu­li­si sen in­nos­ta­van suu­res­ti ny­ky­sä­vel­tä­jää.”

Sitten Lampila tekee myönnytyksen: ”Kaik­ki kun­nia tai­ten to­teu­te­tul­le ja sa­la­pe­räi­sen tun­nel­mal­li­sel­le Lu­sia Ru­sin­ty­tär -e­si­tyk­sel­le” Ja edelleen yrittää tasapainottaa sanomaansa: ”On si­nän­sä mie­len­kiin­tois­ta ha­vai­ta, et­tä suo­ma­lai­sel­le kult­tuu­ril­la on nä­kö­jään kat­kea­ma­ton yh­teys sha­ma­nis­ti­seen pe­rin­tee­seen.”

Mitähän tarkoittaa, että on ”sinänsä mielenkiintoista”? Minusta se on erittäin tärkeää, ei ainoastaan mielenkiintoista. Mehän emme ole kunnolla paneutuneet omaan muinaisuuteemme sellaisena kuin se on todella ollut. Seuraava on ehkä jonkin verran voimakkaasti sanottu, mutta sisältää totuuden siemenen: Historiaamme ovat kirjoittaneet valloittajat.

Tarvitsemme kansallista psykoterapiaa, jossa katsomme rehellisesti ja kohtaamme aidosti menneisyytemme. Sotia, kuten talvi- ja jatkosotaa sekä kansalaissotaa on jo jonkin verran käsitelty muun muassa taiteen keinoin, mutta varhaisempi historiamme on tunnistamatonta. Se voi pelottaakin, mutta syytä pelkoon ei ole. Kansakunnan  todellisuuden tajuaminen ja ikioman historiansa ymmärtäminen vapauttaa ja sitä kautta vahvistaa.

Ooppera esitettiin ennen Oulua ja Helsinkiä Ahmaksen kylässä Utajärvelle. Jos esityksiä on myös ensi kesänä, aion olla  Ahmaksessa mukana. Siellä nähdään.

Aiheesta lisää

Loitsuperinne elää Lusia Rusintyttäressä  HS Kulttuuri 25.8.2015.

Lusia Rusintytär Korhosen tarina  ja tietoa oopperasta sekä 1600-luvun noituudesta ja parantajista Pohjanmaalla.

Astuvansalmen kalliomaalauksilla

Kalliossa näkyvät kasvot koivun takana oikealla. Ehkäpä juuri kasvojen vuoksi kalliomaalaukset on tehtykin.

Kalliossa näkyvät kasvot, heti  koivun takana oikealla. Ehkäpä ihmismäisten piirteiden vuoksi kalliomaalaukset on tehtykin juuri tähän.

Kesäretki 3: Risteilyllä Ristiinassa.

Ajamme Etelä-Savoon.  Anttolasta seilaamme sitten vajaan tunnin verran paatilla Astuvansalmeen. Siellä sijaitsevat kuuluisat,  monituhatvuotiset kalliomaalaukset.

Pala suurta Saimaata.

Pala suurta Saimaata.

Jo tieto sitä, että matkaamme oman maamme muinaisuuteen saa mielen hartaaksi ja mietteliääksi. Venamatka taittuu kauniissa säässä Saimaan rantoja ihaillen. Kun lähestymme kalliota, siitä hahmottuu ensimmäisenä ihmiskasvoinen profiili.

Muinoin Suomen niemellä vesireitit olivat yleisiä ”teitä”. Veneellä kuljettiin paikasta toiseen. Tämä selittänee sen, että kuvat tehtiin yleensä veden ääreen, rannalla olevan sopivan kallion seinään. Ehkä kasvot kutsuivat kalliomaalareita.

Ei ole tietoa, miksi kuvat tehtiin ja mitä ne tarkoittavat. Monia arvauksia ja päätelmiä on esitetty,  muun muassa että ihmishahmoiset tikku-ukot olisivat shamaaneja, auttajia, joilla oli yhteys tuonpuoleiseen.

Ihmishahmo.

Astuvansalmi käsi

Käsi.

On arveltu, että eläintä esittävät hahmot voisivat edustaa henkien palvontaa, metsästys- ja kalastusonnen pyytämistä luonnonjumalilta tai viestintää muille vesireitillä kulkijoille.

Oli miten oli, tuntuu juhlalliselta seistä  kiven pinnasta näkyvien piirrosten ääressä ja tajuta, että meidän kaltaisemme ihmiset ovat ne tuottaneet noin 4500-5000 vuotta sitten. Mitä he ovat ajatelleet? Mitä toivoneet?

Astuvansalmi sydänhirvi

Hirvelle on maalattu sydänpiste.

Suomalaisille hirvi on ollut tärkeä eläin. Ehkä sitä pidettiin pyhänäkin. Piirroseläin on saanut rintaansa täplän, ison pisteen. Liekö se sydän?

Piirrokset näyttävät hyvin yksinkertaisilta. Olivatko siis ihmiset tuolloin yksinkertaisia? Ehkä siinä mielessä, että taitelijantarvikkeet eivät vielä olleet kovin kehittyneet. Vaikka ajatus ihmisen tai hirven maalaamisesta olisi ollut mielessä täydellisenä, kuvan tuottaminen muinaisilla välineillä kallioon on ollut haasteellista. Kauneudentajua sekä kykyä luoda hengen tuotteita on muinaisilla esi-isillämme ja -äideillämme varmasti ollut.

Vaikka ulkoiset elämisen puitteemme ovat nykyisin aivan toiset kuin ammoisilla kalliomaalareilla, syvimmältään ihminen on todennäköisesti muuttunut aika vähän muutamassa tuhannessa vuodessa. Kaukaisilla esi-isillämme ja -äideillämmekin on  ollut omat ilonsa, huolensa ja rakkaansa. Hekin ovat luoneet omaa elämäänsä, muokanneet ympäristöään, lisääntyneet ja etsineet onnea.

Tässä minäkin kirjoittelen pitkässä ihmisyyden jatkumossa.

Piirrokset on tehty melko sileään ja sisäänpäin kaareutuvaan kallioon.

Piirrokset on tehty melko sileään ja sisäänpäin kaareutuvaan kallioon.

Astuvansalmi - tietoa

Retkiveneen kipparin kansiosta kuvattua tietoa kalliomaalauksista.

Suo siellä, vetelä täällä

Leveitä pitkospuita on helppo kävellä.

Leveitä pitkospuita on helppo kävellä.

Kesäretki 2.

Torronsuolla ei kannata luiskahtaa pitkospuilta. Voi nimittäin pudota suonsilmäkkeeseen eikä sieltä yksin, ilman apujoukkoja ylös pääse. Lankut ovat kuitenkin leveät, joten suurta varaa ei ole. Torronsuo on yksi Etelä-Suomen suurimpia soita. Se sijaitsee Tammelassa, Forssan lähellä.

Tässä kansallispuistossa kulkija kokee upeita suofiiliksiä, joita sävyttävät avarat maisemat, käkkyräiset matalat suomännyt ja siellä täällä pilkottavat kosteikkopaikat ja maaston väriläikät.

Värikästä.

Värikästä.

Kalevalassa Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon, josta nuori mies pääsi ylös vanhemman avustamana vasta luvattuaan sisarensa Ainon Väinämöiselle vaimoksi. Siitä ei hyvää seurannut.  Aino ei halunnut Väinämöistä.

Lakat ovat vielä raakoja.

Lakat ovat vielä raakoja.

Suo on kiehtova, mutta myös pelottava. Siellä kasvaa maukkaita suomuuraimia (hilloja, lakkoja), mutta niitä ei tavanomaisesti mennä poimimaan yksin. Suolle kun ei ole hyvä eksyä.  Kukaan ei rakenna taloaan suolle tai edes sen viereen.

Vaikka suo voi olla vaarallinen, se on ekologisen tasapainon vuoksi tärkeä paikka. Nykyään ei soita enää kuivatetakaan maanviljelystä varten.

P1050333

Pitkospuujakson jälkeen vaellamme P:n kanssa metsään ja käymme entisellä graniittipegmatiittilouhoksella nauttimassa louhoskahvit.

Näpsäkkä kahvipöytä.

Näpsäkkä kahvipöytä.

Tarjoilupöydäksi löytyy louhimisesta yli jäänyt graniittipitoinen sileäpintainen kivenmurikka. Siinä kahvimuki pysyy hyvin pystyssä. Palaamme samaa reittiä parkkipaikalle. Kolmen tunnin kävelyretki virkisti. Suosittelen kaikille suonystäville.

Mitä jutun otsikoksi laittamani ”Suo siellä, vetelä täällä” oikein tarkoittaa? Sitä, että jokin paikka tai asia on outo ja hankala ratkaista tai ylittää. Tai että teitpä niin tai näin, lopputulos on sama. Sananlaskuissa suo on monesti ollut kielteisten asioiden symboli. Siihen liittyy epämukavuutta ja tuonpuoleisuutta. Ihmisiä haudattiin tai heitä hautautui suohon.

Koska suolla ei ole ollut mainittavaa käyttöarvoa, siitä ei juuri ole säilynyt myönteisiä sananparsia. Suksi suolle esimerkiksi merkitsee, että häivy tai että nyt puhut jotakin totuuden vastaista ja järjetöntä.

Mutta ajat muuttuvat. Nykyisin Torronsuo on helppo ylittää ja se herättää myönteisiä luontotunteita.

Suo-sananparsia on koonnut Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry http://www.elore.fi/arkisto/2_98/hak298.html

Torronsuosta tietoa täältä.

Kolmas kesäretkeni suuntautuu Astuvansalmen kalliomaalauksille, josta seuraavassa jutussa.

P1050294

Tervahaudan sytytys Narvassa

Narvan markkinat

Kesäretki 1.

Narvan markkinoilla sytytettiin eilen tervahauta. Haudan uumenista alkaa huomenna tippua tuoretta tervaa.

Tämä Suomen ”kulta” oli 1500-luvulta 1900-luvun alkuun maamme erittäin merkittävä vientituote. Maailman, erityisesti Englannin laivoille terva oli välttämätöntä, jotta ne pysyivät lahoamatta purjehduskelpoisina mahdollisimman kauan.

Esimerkiksi Oulun tervaporvarit lastasivat vuosittain tuhansia tynnyreitä tätä kallisarvoista mustaa tököttiä laivoihin ulkomaille vietäväksi. Terva oli laivanrakennuksessa välttämätöntä ja sitä käytettiin puun suoja-aineena kaikenlaisessa rakentamisessa. Vielä 1950-luvulla suksia tervattiin.

Tervahaudan rakentaminen

Tervahaudan viimeistelyä Narvan markkinoilla 8.7.2015. Vasemmalla tervamestari Tapani Huttunen ja työssä kaksi muuta tervanpolttajaa.

Narvan markkinat ovat myös todella vanha asia. Vesilahden Narva on ollut kansainvälinen markkinapaikka jo keskiajalla, mutta  joskus 1700-luvun lopulla markkinat siirrettiin Tampereelle, koska ne aiheuttivat Narvassa niin paljon järjestyshäiriöitä. Markkinaperinne herätettiin uudelleen henkiin 50 vuotta sitten. Nyt markkinoita pidetään viiden vuoden välein.

Kävin P:n kanssa eilen päivällä katsomassa tervahaudan viimeistelytöitä. Joukko narvalaismiehiä kasasi hautaan pohjalle kerättyjen tervaksien päälle savipitoista maata (kuvassa puiden päällä näkyvä savikerros), olkia ja päällimmäiseksi tuhkan ja hiilen seosta.

Vesilahden seurakunnan kirkkoherra Harri Henttinen siunasi tervahaudan ja markkinat.

Vesilahden seurakunnan kirkkoherra Harri Henttinen siunasi tervahaudan ja markkinat.

Eilen illalla tervahauta juhlallisesti siunattiin ja sytytettiin. Juhlapuheessaan tieto- ja luontokirjailija Juha Kuisma kertoi, että suomalaista tervaa myytiin Ruotsin vallan aikana Ruotsin merkin alla. Homma kulki siten, että suomalaiset tervatynnyrit laivattiin Tukholmaan (kaikki Suomen ulkomaankauppa kulki silloin Tukholman kautta), jossa niihin lyötiin leima ”Tukholman tervaa” ja siinä silmänräpäyksessä tynnyrin hinta tuplaantui! Ruotsalaisiltahan  kaupankäynti sujui.

Kyllä se syttyy.

Kyllä se syttyy.

Tervamestari Huttunen ja palava hauta.

Tervamestari Huttunen ja palava hauta.

Hyvin palaa.

Hyvin palaa.

Tervahauta ja liekkejä.

Kiitokset narvalaisille hienosta illasta!

Seuraava kesäretki kotimaassa suuntautuu Torronsuolle.