Arkistot

”Iso asia”- kirja jumalasta ja paljon muusta

Pitsipuu harmaaJuuri ilmestyneessä kirjassaan  Kati Reijonen pyöritellee omaa maailmankuvaansa, evoluutioteoriaa, tiedettä, huuhata, uskoa ja tiedeuskoa kepeän satiirisesti ja kutkuttavan asiallisesti.

Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018) on yhtä aikaa hauska ja vakava. Se sopii kaikille, jotka vierastavat jyrkkää ja keinotekoista vastakkainasettelua arkisen elämämme hyvän ja pahan, oikean ja väärän, turvallisen ja vaarallisen, virallisen ja epävirallisen, tieteen ja huuhaan tai faktojen ja uskomusten välillä. Se sopii pohtijoille, filosofoijille ja maailman ihmettelijöille, mutta ei jo valmiiksi oikeassa oleville.

Osansa kirjassa saavat nykyskeptikkous, materialismi, jäyhä uskonnollisuus, tekopyhyys,  kovin viisaaksi julistautuminen ja muu älyllinen laiskuus. Kirjoittaja ei kuitenkaan hauku tai nälvi, mutta satiirin ohuen terän viiltävyys kyllä tuntuu – myös kun hän kirjoittaa omasta ajattelustaan ja toiminnastaan.  Luovaa ravistelua!

Olen kopioinut sähköisestä kirjasta suoria lainauksia Isosta asiasta. Ne antavat häivähdyksen siitä, mitä kaikkea kirjasta löytyy. Yksittäisinä, asiayhteydestä irrotettuina kokonaisuuksina sitaatit välittävät tietysti vain pienen osan kirjan kokonaisuudesta. Mutta jos ne kolahtavat, luulen, että on syytä hankkia koko teos.

Toivottavasti kustantajalta ei tule jobinpostia, kun olen suoraan kopioinut kirjasta aika paljon. Kaikki alla oleva teksti on Kati Reijosen kirjasta. Pienet väliotsikot ovat minun.

Seuraavat sitaatit ovat luvusta ”Mitä me tiedämme Jumalasta?”

Useimmat luonnontieteilijät ovat naturalisteja. He uskovat, että maailmankaikkeutta ohjaavat vain luonnonlait, jotka ovat luonnollisia siinä mielessä, että niitä voidaan mitata ja havainnoida aistein. Naturalismi on materialismia. Sen mukaan maailmankaikkeus ja myös ihminen ovat koneita, jotka toimivat ennalta-arvattavasti, johdonmukaisesti ja luonnonlakeja noudattaen. Filosofit taas selvittävät elämän mysteeriä ajattelunsa avulla.

Tässä Reijonen on superpositiossa:

Havaitsen huolestuttavan seikan. En osaa kuvailla maailmankatsomustani. Minähän risteilen kahden magisteriumin välissä ja olen vuoroin mythoksen ja vuoroin logoksen pauloissa. Olen kuin superpositiossa oleva kvanttihiukkanen, monessa paikassa yhtä aikaa. Tämä on valitettavaa, sillä vastakkainasetteluja rakastava aikamme ei katso hyvällä ihmistä, joka ei tiedä, mihin ryhmään kuuluu.

Tiedeuskovaisuudesta ja Ainoasta Oikeasta:

Useimmat tiedemiehet kuitenkin kuuluvat ryhmään, jota kutsutaan tiedeuskovaisiksi. Tiedeusko eli skientismi on termi, jota naturalistit inhoavat eikä ihme. Puhutaan myös tiedefundalismista, joka on vielä kauheampi sana. Molemmat sanat sisältävät piikin, ja piikki osuu arkaan paikkaan. Tieteellinen maailmankatsomus nimittäin perustuu ajatukseen, ettei se ole niinkään yksi maailmankatsomus monien joukossa vaan Ainoa Oikea tulokulma maailmankaikkeuteen. Koska on vain yhdenlaista tietoa, sellaista, jota tiedeinstituutio tuottaa, on kaiken muun oltava (taika)uskoa.

Vastakkainasettelusta:

Me elämme maailmassa, jossa »tieto» ja »usko» tai »tieteellinen tieto» ja »toisenlainen tieto» asetetaan jyrkästi vastakkain. Me olemme tottuneet pitämään tätä vastakkainasettelua luonnollisena, mutta se on itse asiassa melko uusi ilmiö. Ennen toista maailmansotaa esimerkiksi eurooppalaiset fyysikot suhtautuivat rennosti »mystiikkaan». Jopa Einstein, joka tunnettiin niin rationaalisena, että kvanttifysiikankin outoudet saivat hänet raivostumaan, suhtautui hyvin lempeästi ajatukseen »ihmistä ylemmän henkiolennon» olemassaolosta. Einstein puhui myös »salaperäisyyden tajusta». Sen puuttuminen teki ihmisen sokeaksi.

Luvusta Kyllä kaikki järjestyy

Ihminen uskoo johonkin, kun hän ajattelee uskomansa asian olevan totta. Järki-ihmiset usein väittävät, etteivät usko mihinkään vaan perustavat maailmankuvansa tietoon (jota he pitävät uskon vastakohtana), mutta tämä väite on yhtä helppo kaataa kuin korttitalo. Vaikka yleisesti hyväksytty maailmankuvamme perustuu tietoon, ei uskoon, toimimme suurelta osalta uskon, ei niinkään tiedon varassa. Me kaikki uskomme lukemattomiin asioihin, joita emme voi todistaa.

Luvusta käärmeöljykauppiaat

Kun Norjan prinsessa Astrid kertoi tiedotusvälineille olevansa yhteydessä enkeleihin, syntyi skandaali. Prinsessahan on hullu, lööpit huusivat. Minua kiinnosti prinsessan enkelisuhteita enemmän se raivo, jonka ne synnyttivät. Mietin, pidetäänkö Newtonin fysiikan hallitsemaan maailmankuvaamme sopimattomia kokemuksia vain hulluina vai myös uhkaavina? Onko meneillään jonkinlainen moderni noitavaino? 1500- ja 1600-luvulla 200 000 naista murhattiin noitina, osana kirkon pyrkimystä pitää oppi puhtaana. Kolmannella vuosituhannella ei ketään enää heitetä roviolle, mutta »yliluonnollisten» kokemusten avoimesta jakamisesta ei myöskään seuraa mitään hyvää. Riski tulla määritellyksi uushenkiseksi hörhöksi on suuri siitäkin huolimatta, että maailmankuvaamme sopimattomat kokemukset ovat paljon tavallisempia kuin kukaan näköjään uskaltaa myöntää. Uskottavuus on kovaa valuuttaa nykypäivän maailmassa.

Mahdollisuus, että maailmassa on muutakin kuin minkä voimme tieteellisesti todistaa, on kieltämättä pelottava. Eipä ihme, että henkimaailma esittäytyy niin kansanperinteessämme ja nykyviihteessä »aavemaisessa» valossa. Mutta onko pelkomme vain osoitus kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme hyväksyä »todellisuutemme» eri tasoja? Onko tässä taustalla se, että olemme vieraantuneet paitsi itsestämme myös luonnosta? Luonnonkansat elävät yhteydessä luontoon, ja heillä on ja heillä on siitä paljon sellaista tietoa, jota tieteellisin keinoin ei tavoiteta.

Reijonen tapasi psykiatri-shamaanin

Arizonan Sedonassa, joka tunnetaan Yhdysvaltain hörhölänä, tapasin Harvardista valmistuneen psykiatrin, joka on myös shamaani. Hän puhui luontevasti enkeleistä ja henkioppaista, joiden kanssa kommunikoi päivittäin. Aloin miettiä, että ehkä shamanismissa on kyse vain täydellisestä antautumisesta maailmankaikkeudelle. Vaikka en koskaan ole päässyt matkoille ylisiin ja alisiin maailmoihin, vaikka kuinka on rummutettu, pidän shamanismia suuressa arvossa. Se perustuu holistiseen käsitykseen ihmisestä ja luonnosta ja vaikka sana holistinen on naturalistien inhokki, se vetoaa minuun enemmän kuin sen vastakohta atomismi, jossa asiat hajotetaan osiin ja osia tutkitaan irrallaan kokonaisuudesta. Vaikka en ole shamaanimatkoille päässytkään, olen meditoidessani kyllä päässyt tilaan, jota voi kuvata non-dualistiseksi. Olen kokenut olevani pikselikenttä (joka ietysti todellisuudessa olenkin) ja sekoittuneeni kaikkeuteen.

Tietoisuuden hallinnasta:

Meillä ei ole mahdollisuutta tietää, mitä toisen ihmisen tietoisuudessa on, kun hädin tuskin hallitsemme omaammekaan. Minä siis ainakin pidän oveni avoimina arkkienkeleille ja keijuille ja metsänhengille. Jos sattuisin sellaisia tapaamaan, olisin kirjaimellisesti haltioissani. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että ollaan yhteydessä haltiaan. Haltiaton ihminen on suomalaisen kansanperinteen mukaan onneton ja masentunut. Kun nykysuomalaisten korkeita masennuslukuja ajattelee, tulee mieleen, ettei pieni haltioituminen ehkä olisi meille pahitteeksi.

Minä haltioiduin. Henkilökohtaiset pohdinnat ja leikillisyys yhdistettynä harkittuun  filosofiseen argumentointiin ilahduttaa. Valaa toivoa. Että näinkin voi kirjoittaa.    Kursivoidut sitaatit ovat siis Kati Reijosen kirjasta Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018).

 

 

 

Enkelit lentävät, koska he suhtautuvat itseensä kevyesti

IkkunanenkeliNyt tiedän, mitä luterilaisen kirkon tuleva johtaja ajattelee enkeleistä. ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media”, sanoo tuleva arkkipiispa Tapio Luoma. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005634859.html

Silti ihmiset turvautuvat noihin siivekkäisiin, siis myös ne, jotka evät usko Kristukseen. Ihminen voikin ymmärtää viestin tuomisen ja mediana olon toisella tavoin kuin kristillinen perinne haluaisi sen ymmärrettävän. Enkeli voikin edustaa jotakin muuta hyvää, kaunista, juhlallista, kevyttä, jumalallista ja eheyttävää kuin Kristuksen viestiä.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa on monenlaisia tutkintoja eri asioista. Enkelihän on joka tapauksessa vain tulkintaa, koska ei ole fysikaalinen, biologian mittareilla todennettava olento. Ei ole olemassa materiaalista referenssiä tulkinnalle.  Silti hän on totta henkilölle, joka enkeliin uskoo. Virallisen tulkinnan eli luterilaisen kirkon enkelikannan on tänään esittänyt tuleva arkkipiispa.

Moni jakaa sekä arkkipiispan kannan että soveltaa lisäksi omaa ”suojelusenkeliään” muillakin itselleen sopivilla tavoilla auttamaan ja keventämään arkeaan. Ehkä ei jakseta palata Kristuksen kärsimyshistoriaan, vaikka sen syvällinen tajuaminen viisastuttaisikin. Arkkienkeli Mikaelin tilalle on tullut Arkienkeli, arjen auttaja. Hän voi olla kristillinen tai ei-kristillinen.

Rajattomasti ja vapaasti

Kiista siitä, kuka saa määritellä oikean tavan uskoa enkeleihin, heijastelee yhteiskuntamme institutionaalista murrosta. Vanhojen ja erittäin vahvojen instituutioiden määrittelyvalta näyttää olevan murenemassa, kun ihmiset alkavat itse tulkita raamatun sanomaa ja enkelien merkitystä.

Tällaisessa murrosvaiheessa ilmenee kaikenlaista. Enkelimetaforaa keveyden, toivon ja paremman elämismaailman merkityksessä käytetään hyvässä tarkoituksessa auttamaan itseä tai muita kärsiviä ja apua kaipaavia, mutta sillä voidaan myös huijata. Tästä kirjoitti Hesarin kuukausiliite viime viikonloppuna.  Juttuun viitaten tuleva arkkipiispa paheksui enkelibisnestä.  Aivan samalla tavoin voidaan toki huijata  muillakin bisneksen aloilla, muun muassa vetoamalla ihmisten ahneuteen, rahan himoon, kauneuden janoon, vihaan tai muihin inhimillisiin tunteisiin. Näitäkin tuleva arkkipiispa todennäköisesti paheksuisi.

Bisnestä on monenlaista. Huijaus on aina paha asia. Tässä asian tekee erikoiseksi se, että on menty ”kirkon tontille”.

Tunteiden voima on niin suuri, että järki ei sitä pysty läheskään aina hallitsemaan. Toisaalta tunteet ovat voimavaramme ja ne voivat myös tukea meitä tehdessämme rationaalisia päätöksiä, esimerkiksi suhtautumisessamme luontoon ja ympäristöpolitiikkaan.

Yhteiskunnalliset instituutiot (kuten kirkko, poliisi, armeija, terveydenhuolto, koululaitos, yliopistot) ovat kehittyneet, jotta voisimme elää ainakin jossakin määrin järjestäytyneessä yhteisössä ja parantaa yhteistä elämäämme. Instituutiot eivät ole ikuisia, vaan kehittyvät ja muuttavat muotoaan koko ajan. Niitä lakkautetaan tai ne muulla tavoin näivettyvät olemattomiin, uusia syntyy kehkeytymällä ja kansan painostuksesta tai päättäjät päättävät rakentaa uusia (kuten maakuntahallinto).

Muutosvaiheissa syntyy aina kitkaa ja kahnauksia.  Enkelikysymys on kuvaava esimerkki institutionaalisen määrittelyvallan heikentymisestä. Vielä sata vuotta sitten ei kenellekään olisi tullut mieleenkään, että enkeleitä voi ”käyttää” joku muukin kuin kirkko tai että ne liitettäisiin johonkin muuhun kuin Kristukseen.  Nyt enkelit voivat ihmisten mielissä lentää rajattomasti ja vapaasti.

Enkeleistä tieteellisesti

Filosofisesti enkelit kuuluvat ihmisen olemismaailmaan. Psykologisesti ne ovat mielemme tuotetta, joista virtaa aineetonta voimaa, joka kuitenkin aineellistuu ihmisen arkielämässä erilaisina tunteina ja käyttäytymisenä. Enkelikokemukset ovat kokijoille tosia.

Teologisesti ne ovat uskonkysymys. Ortodokseilla esimerkiksi on hyvin rikas enkelimaailma. Raamatussa enkeli mainitaankin noin 300 kertaa. Teologit ovat tutkineet ja kirjoittaneet paljon Raamatun enkeleistä, mutta koska ne kuuluvat myyttiseen todellisuuteen, he eivät pyri todistamaan väitettä enkeleiden materiaalisesta olemassaolosta oikeaksi tai vääräksi. Vaikka enkeli voi ”ilmestyä”, hän ei silti ole fysikaalisesti materiaa.

Sosiologisesti uskominen enkeleihin ei ole totuus–valhe -akselilla arvioitava ilmiö. Kokemuksina ne voivat olla henkilökohtaisesti hyvin tärkeitä. Kokemusta ei selitä kokijan suhde tieteeseen. Samat ihmiset, joilla on enkelikokemuksia, voivat ihan yhtä hyvin luottaa myös järkeensä, tieteeseen ja koviin tosiasioihin. Nämä näkemykset voivat olla olemassa samanaikaisesti.

Professori Terhi Utriainen on tutkinut ihmisten enkeliyhteyksiä ja hän liittää ne muun muassa mielikuvitukseen, unelmointiin ja taiteellisuuteen. Professori Marja-Liisa Honkasalo ja sosiaalipsykologi Jeena Rancken ovat tutkineet ihmisten outoja, yliluonnollisiksi kuvattuja kokemuksia, jotka voivat olla myös enkelikokemuksia.

Mielikuvitus, taiteelliset ja hengelliset kokemukset mukaan lukien enkelikokemukset ovat osa ihmisenä olemista. Toisille ne ovat tärkeitä, toisille eivät. Toisille totta, toisille ei. Turha tästä on alkaa kättä vääntämään.

Enkeleistä on moneksi. Niitä voidaan käyttää myös lyömäaseena.  Enkeli-asetta on käytetty esimerkiksi yritettäessä vaientaa tieteellistä tutkimusta. Esimerkki tästä on syksyltä 2015, kun yliopistossa järjestettiin tutkimusseminaari aiheena täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen (kuten akupunktio, kiropraktiikka ja mindfulness-meditaatio yms.) tutkimus Suomessa.

Tästä tutkimusseminaarista kerrottiin  julkisuudessa halventavasti ja vähättelevästi  Ylen Akuutti-ohjelmassa viittaamalla mm. siihen, että yhden järjestelyissä mukana olleen enkeliuskoa oli toimittajan mukaan muka kritisoitu julkisuudessa! Vähän sama asia kuin sanoisi jollekin, että ”koska olen kuullut jostakin sinun olevan ortodoksi (islaminuskoinen, juutalainen, tummaihoinen, homo, ulkomaalainen tms.) ei sinun tutkimustuloksiasi voi pitää luotettavina”. Outoja perusteita väheksyä tutkimusta.

Mutta ajat ovat muuttuneet, joten tuollainen ei (ehkä) enää ole mahdollista. Tämän jutun otsikko Enkelit lentävät, koska he suhtautuvat itseensä kevyesti on lainattu Barbara Fredricksonin kirjasta Positivity.

PS. Päivitys iltapäivällä 10.4.2018: Olen saanut pari viestiä, joissa kerrotaan (tiivistäen):  ”Enkeliharrastus on pääasiassa naisten juttu. Se voimaannuttaa naisia. Silti nykyisessä patriarkaalisessa yhteiskunnassa on näköjään mahdollista pöyhkeän avoimesti sekä kirkonmiesten että muiden ”patriarkkojen” taholta vähätellä, pilkata ja halventaa enkeliharrastajia. Tieteeseen ja  oikeaan uskoon vedoten tekemällä tehdään valhekuvaa enkelihuijareista. Naiset eivät ole niin tyhmiä kuin patriarkat olettavat. Aihe kaipaisi ”me too” -kampanjan.”

Linkkejä enkeleitä käsitteleviin teksteihini (hakusanalla ”enkeli” löytyy blogista muitakin):

https://liinanblogi.com/2012/05/21/myonteinen-maanantai-ja-positiivisuuden-voima/

https://liinanblogi.com/2013/02/12/haavoittunut-enkeli-simberg/

https://liinanblogi.com/2014/05/01/enkelit-ovat-totta/

https://liinanblogi.com/2015/10/18/markku-arhamoi-jalleen/

https://liinanblogi.com/2016/02/01/akuutisti-akuutista/

https://liinanblogi.com/2016/02/25/raisasen-enkeliusko-tutkimus-ja-aamulehti/

Lähteitä

Eskola, A. (2013) Vaikka en niin kuin kirkko opettaa. Kirjapaja. Tallinna.

Fredrickson, B. (2011) Positivity. Oneworld Publiations. Oxford.

Honkasalo M-L ja  Koski K (toim.)(2017) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Rancken J (2017) Yliluonnollinen kokemus: Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere 2017. http://vastapaino.fi/kirjat/yliluonnollinen-kokemus/

Utriainen, T. (2013) Doing things with angels: agency, alterity and practices of enchantment. Teoksessa Sutcliffe, S. J. & Gilhus, I. S. (toim.) New Age Spirituality. Rethinking Religion. Acumen, Bristol.

Kohti avointa dialogia

Torniossa tajuttiin jo kolmekymmentä vuotta sitten, että asiakkaan aito kohtaaminen on välttämätöntä psykoosista paranemiselle. Avoimen dialogin hoitomallia alettiin kehittää 1980-luvun alusta lähtien Keroputaan sairaalassa Torniossa. Lapinlahden Lähteellä aihetta käsiteltiin äskettäin yleisötilaisuudessa.

Skitsofrenian hoitoon rakennettua työskentelytapaa käytetään nykyisin myös masennukseen, unettomuuteen ja akuutteihin elämänkriiseihin.

Professori Jaakko Seikkula Jyväskylän yliopistosta on ollut mukana Keroputaan projektissa alusta lähtien.  Hän toteaa että avoin dialogi hoitona perustu täysin tieteelliseen tutkimukseen.

– En oikeastaan tiedä yhtään psykiatrista mallia, jota olisi näin perusteellisesti tutkittu, Seikkula sanoi Lapinlahden Lähteen auditoriossa 23.11.2016 kertoessaan avoimen dialogin ajatuksesta.

Elämä yhtä kokokehon dialogia

Seikkula aloitti esityksensä viittaamalla venäläiseen filosofiin Mihail Bahtiniin (1895-1975), jonka mukaan eläminen on osallistumista dialogiin.  Ihminen osallistuu kokonaan – läpi elämänsä – silmillään, huulillaan, käsillään, sielullaan, hengellään ja koko kehollaan ja mielellään. Bahtin totesi, että ”elämä tapahtuu yhden kerran tässä hetkessä”.

 

bahtin-1 Kokemamme asiat menneisyydessä saavat merkityksensä nyt, samoin se tulevaisuus, mitä toimillamme ennakoimme. Sekin saa merkityksensä nyt. Elämme tämän hetken  – ja sen jälkeen olemme toisessa hetkessä, toisessa elämässä.

Tämän yksinkertaisen tosiasian nykyisin vallalla oleva reduktionistinen (ihmisen osiin pilkkova) liike psykiatriassa on unohtanut.  Ajatellaan, että psyykkiset ongelmat johtuvat aivoista ja siksi ihmisen kokemuksen merkitystä vähätellään.  Seikkula väittää, että skitsofrenian, kuten ei monien muidenkaan mielen ongelmien, syytä ole löydetty aivoista, eikä hoitokaan siten saa olla ensisijaisesti aivojen lääkitsemistä.

Koska kaikki tapahtumat ja ilmiöt saavat merkityksen tämänhetkisessä moniäänisessä todellisuudessa, tulee tässä hetkessä läsnäolo tärkeimmäksi auttamistyön tavoitteeksi.

Nykyinen käytäntö on, että psykoosissa lääke on ensimmäinen hoitokeino. Seikkulan mielestä on kehitettävä aktiivista terapeuttista tapaa auttaa. Psykoosi on mielen ja ruumiin hengissä säilymisen strategia vaikeassa tai kummallisessa tilanteessa. Pitkään jatkuneet hallusinaatiot eivät hänen mielestään ole merkkejä psykopatologian syvyydestä, vaan hoidon epäonnistumisesta. Ihminen ei ole voinut tulla sinuksi oman todellisuutensa kanssa. Päin vastoin. Lääkitys on saattanut etäännyttää hänet siitä.

Ongelman kohtaaminen

Kuinka psykoosiongelma sitten tulisi kohdata?  Ensiksikin voisi miettiä, mikä ihmisen on saanut reagoimaan asioihin psykoosillaan. Avoimessa potilaan, hänen lähiyhteisönsä ja auttajien välisessä dialogissa voidaan päästä syiden juurille. Mutta jos ihminen ei saa apua eli jos ei ole kriisiapua saatavilla, hän voi olla pari kolme vuottakin hallusinaatioissaan.

Oireiden poiston ei pitäisi olla ensisijaista hoitoa. Psykoosin hoito Seikkulan mielestä epäonnistuu, jos hoidetaan vain oiretta, koska oireeseen (esim. hallusinaatiot)  kohdistuvat toimenpiteet voivat aiheuttaa kroonistumista – ei paranemista.

Psykiatrian murros

Psykiatriassa onkin tulossa suuri murros.  Liiallisen lääkityksen ongelmat on havaittu, ja reduktionistisen liikkeen rajoitukset neurobiologisine painotuksineen  tunnistetaan. Viime vuosina on julkaistu useita tutkimuksia, joissa on osoitettu lääkityksen ongelmat suhteessa lääkkeettömiin tai vähälääkkeisiin hoitoihin. Esimerkiksi Norjassa on kussakin alueellisessa terveydenhuoltopiirissä oma lääkkeettömän hoidon yksikkönsä. Myös Tanskassa edetään tähän suuntaan.

-Tutkija Nancy C. Andreasen ryhmineen on osoittanut, että psykoosilääkkeet vähensivät aivojen harmaata ainetta eli ne voivat olla haitallisia elimistölle. Niitä pitäisikin käyttää vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä, Seikkula sanoo.

Keroputaalla lääkitystä on pystytty vähentämään ja samaan aikaan hoitotulokset ovat parantuneet. Avoimen dialogin malli toimii. Sitä sovelletaan jo muuallakin Suomessa ja Tornion hyvät kokemukset leviävät myös muualle maailmaan.

Joku tilaisuuden kuulijoista kysyi: ”Mikä estää, että Keroputaan malli ei saa laajempaa jalansijaa Suomessa?”  Yhtä hyvin voisi kysyä: ”Mikä mahdollistaa, että lääkkeetön apu psyykkisiin ongelmiin yleistyy Suomessa?”

Tulee mielen ainakin kaksia asiaa. Tiedottaminen sekä ammattilaisille että väestölle tuoreimmista tutkimustuloksista ja kansalaisaktiivisuus. Jälkimmäistä jo toteutetaankin. Vastikään on perustettu Tarpeenmukainen hoito -yhdistys ajamaan mielenterveyden hoitamisen parantamista ja monipuolistumista.

Muutama kuva Seikkulan esityksestä:

seikkula-3

seikkula-1

seikkula-2Huomiota kiinnitti erityisesti tämä viimeinen, jossa puhutaan rakkauden merkityksestä: Ei ole dialogista suhdetta ilman rakkautta, samoin kuin rakkautta ei voi olla eristyneisyydessä.

Melkein unohdin myyttitytön

Näkymä metsästä pellolle

Olin melkein unohtanut myyttisen puoleni eli sen pienen tytön, joka ihmetellen katselee sammalmättäältä aikuisia marjametsässä, näkee kesätaivaan kirkkaista kirkkaimpana, tuntee ihollaan metsän huminan ja kuulee puiden kuisketta.

Myyttityttöni oli kadonnut kauas omasta keskustastani, etäälle ydinminästä, tunnetason ulottumattomiin. Se tuli kuitenkin takaisin. Kiitos.

Elämäni teatterissa kaikilla sisäisillä roolihahmoillani on paikkansa. Jos joku hahmo poistuu selittämättä näyttämöltä, koko esitys kärsii. Syntyy hässäkkää.

Kun liian kauan touhuilen tarmokkaana unohtaen perusasioita, alan voida huonosti. Tulee epämukava olo. Epämääräisiä oireita ja ahdistuksen aaltoja.  Silloin pitää ottaa pari askelta taakse päin ja tarkistaa kurssia, näytelmän käsikirjoitusta.

Hei, myyttityttö mukaan vaan!

Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä tärkeämmäksi tulee tuo sisäinen puoli minussa. Ehkä onkin niin kuten usein sanotaan, että vanhat muuttuvat lapsiksi jälleen!

Vakavasti puhuen kyse on siitä, että meissä kaikissa on yhtä aikaa useita puolia, minuuksia tai oman elämän näytelmän roolihahmoja.  Käsitys siitä, että ihminen pysyisi aina ja kaikissa elämänkäänteissä samana, on mitä todennäköisimmin virheellinen. Saattaa toki olla, että jonkinlainen ydinminä säilyy sisäisesti muuttumattomana, mutta käytännön elämässä ajattelumme, tunteemme, toimintamme ja ihmissuhteemme muuttuvat koko ajan.

Itsen ikävä ja vapaus

Kun en ole kosketuksessa omaan ytimeeni, tunnen itseni kuin kuoreksi. Astiaksi joka on tyhjillään. Tuntuu kuin ketään ei olisi kotona. Yhteyden palauttaminen on joskus haasteellista. Pitää hiljentyä kiireen keskellä ja jäädä kuuntelemaan omaa sanatonta puhettaan. Voi kesää kauankin, että jotain alkaa kuulua, että sisällä alkaa soida.

Joskus pelottaa, ahdistaakin, kun ei tiedä mikä se sielun möykky on, joka estää oman äänen kuulemisen. Ajoittain tekisi jopa mieli lopettaa kuuntelu. No, monesti lopetankin ja alan touhuilla ja toimittaa ”tärkeitä” asioita.

Olen kuin flipperi: välillä lähellä ja välillä kaukana omasta äänestäni, soinnistani ja musiikistani.

Työläskin itsensä kuunteleminen on kuitenkin aina osoittautunut antoisaksi. Tuloksena on vapautumista. Tuntuu kuin rintakehä laajenisi ja voisi hengittää helpommin. Tunteet ja ajatukset alkavat virrata. Mieli myönteistyy ja tulee vastaanottavaisemmaksi.

Tuntuma ylös

Toinen tärkeä yhteyssuhde itselleni on tuntuma transsendenssiin. Ai mihinkä, saattaa joku kysyä? Wikipedia määrittelee transsendenssin havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviksi ilmiöiksi, joista ei voida saada järkitietoa. Hmm… olisiko kyse niin sanotusta huuhaasta, uskonnosta tai mystiikasta?

Vastaus riippuu siitä, kuinka hahmotamme ympäröivän todellisuuden ja itsemme siinä. Jos maailma on vain ja pelkästään aineeseen ja aineellisiin ilmiöihin rakentuva kokonaisuus, koko transsendenssin käsite voi tuntua pöhköltä. Tunne kohoamisesta,  tavanomaisen tietoisuuden ylittäminen, pyhän kokemus, muinaiset myytit ja symbolit näyttäytyvät turhana taikauskona ja hörhöytenä. Materialismiin nojaava tiede ja yltiörationaalinen maailmankuva kun eivät saa niistä otetta.

Ymmärrän näin tulkitsijoita ja arvostan heidän tapaansa tajuta todellisuus. Minun ei kuitenkaan tarvitse jakaa tuota maailmankuvaa. Silti voin arvostaa fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa tieteenaloina.

Sitä paitsi mekaanista materialismia ei pystytä tieteen keinoin edes osoittamaan todellisemmaksi kuin monia muitakaan ontologisia (ontologia=oppi olevaisesta) oletuksia maailman perusluonteesta. Se on vain teoria. Metafyysinen materialismi on kylläkin edelleen yleisin filosofinen näkemys todellisuudesta akateemisten filosofien ja luonnontieteilijöiden keskuudessa. Mutta se ei ole sama asia kuin totuus eikä edes sama asia kuin ”paras mahdollinen maailman selitys”.

Metafysiikka filosofiana tarkoittaa olevaisen yleisimpien piirteiden ja perusteiden systemaattista tutkimusta ja selittämistä.

Koen metafyysisesti läheisemmäksi teorian maailmankaikkeudesta orgaanisena, ei mekaanisena systeeminä. Siihen kuulumme myös me ihmiset tietoisina luontokappaleina. Tietoisuus ei ole vain meidän ”omistuksessamme”, vaan kaikki maailman entiteetit (oliot) ovat lähtökohtaisesti jollakin tavalla tietoisia (vaikka eivät samalla tavalla kuin ihminen), koska ovat osa universaalia tietoisuussysteemiä. Tämä on holistinen, panpsykistinen ja panenteistinen näkemys.  Minusta se on järkevä katsanto ja lisäksi luontovetoinen.

Ihmiskunnan syvää viisautta

Tällaiseen näkemykseen sopii myös myyttinen ajattelu. Myytithän ovat ihmiskunnan syvää viisautta, jota ei voida tieteellisellä metodilla selittää pois.  Myyttiset, vuosituhansia vanhat mielemme perusrakenteet sisältävät biologisen todellisuuden ylittäviä asioita. Niitä ei tarvitse tutkia ja tulkita materialistisen tieteen keinoin. On olemassa muitakin tieteenaloja.  Kaikki ei ole laskettavissa ja mitattavissa.

Ihmisellä on kyky luoda ajatuksia ja omaksua kokemuksia, joita kaikkia ei voi eikä tarvitse selittää järjellä ja jotka ulottuvat arkikokemuksen tuolle puolen.  Meillä on mielikuvitusta. Sekin on tosin kärsinyt tietoyhteiskunnassa arvonalennuksen. Ainoastaan lapsille ja taiteilijoille hyväksytään aito ja vapaa mielikuvituksen käytön oikeus.

Meidän muiden odotetaan hylkäävän tai sivuuttavan mielikuvitukselliset myytit epäuskottavina ja tarpeettomina. Järjellisesti ajateltuna näin onkin hyvä, mutta ei mielen ja tunteen tasolla.  Tieteen pelisäännöin järki voittaa aina tunteen, mutta todellisessa elämässä asia on juuri päinvastoin. Tunne ohjaa elämää.

Terveellä tavalla elämään sovellettuna myytit itse asiassa edistävät hyvinvointia. Ne eheyttävät rationalismin rikkomaa ihmistä ja auttavat häntä hiljentymisen ja haltioitumisen kautta pääsemään oman itsensä juurille. Näin ne tukevat ihmisen henkistä kasvua.

Kun ihminen kadottaa eikä sitten löydä ”myyttistä” ydintään, hän voi eksyä ja jäädä harhailemaan omassa elämässään. Mutta onneksi myyttitytön tai –pojan, metsänhengen tai pikku prinssin voi aina palauttaa.

IMG_3220

Vihreys tuli – ja kesä!

 

 

 

 

 

Löydänkö Bushmannin sisältäni?

Benin, osa 7.

”Mitä teemme bushamanneille ulkoisessa maailmassa, teemme itsellemme sisäisesti.”

Majapaikassani Villa Karossa, Grand Popossa (Benin, Afrikka) on pieni kirjasto, johon stipendiaatit ovat jättäneet tuomiaan kirjoja.  Löysin Uhkaretken tuntemattomaan.

Villa Karon kirjastoSe on Laurens van der Postin (1906-1996) vuonna 1953 suomeksi julkaistu  matkaseikkailujen tarina ja samalla kertomus yhden ihmisen arvomaailman muutoksesta ja henkisestä kasvusta. Sielullinen täyskäännös miehen elämässä seurasi hänen kokemistaan ulkoisista koettelemuksista sekä rohkeasta tutustumisesta omaan sisäiseen maailmaansa.

Kirjailija vertaa eräässä haastattelussaan spontaania, vaistonvaraista ja intuitiivista puolta itsessämme bushmanneihin, Etelä-Afrikan yhteen uhanalaiseen alkuperäiskansaan ja sen luonnonmukaiseen elämäntapaan. Rationaalinen puolemme on Laurensin ajattelussa eurooppalaisuutta.

Tähän ”bushmanniuteen”  Laurens viittaa myös kirjassaan Uhkaretki tuntemattomaan. Mitä ilmeisimmin hän on tutustunut C.G. Jungin psykologiaan.

Etelä-Afrikassa varhaisvuotensa viettäneen kirjailijan perheessä oli lastenhoitajana  sympaattinen bushmanninainen.  Hän ja koko kasvuympäristö ruokkivat lapsen luontosuhdetta sekä mielikuvitusta. Pojasta kasvoi eurooppalainen afrikkalaisin maustein.

Kirjassaan Laurens kuvaa lapsuuden ja nuoruuden Afrikan tunnelmiaan,  aikuisiän rankkoja kokemuksia japanilaisten vankileirillä toisen maailmansodan aikana sekä 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa  tekemiään Afrikan matkoja.

Kaltaistemme joukossa

Kirjan ydinsanoma ihmisenä elämisestä kaltaistemme joukossa on ajankohtainen edelleenkin, yli 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen.

Laurens ”havahtui” japanilaisten vankileirillä Jaavalla.  Parin vuoden aikana ehti tapahtua paljon.  Hän kertoo karmaisevasti järkyttävästä teloitusnäytelmästä, joka järisytti hänen maailmansa.  Vangit vietiin kentälle, jossa he joutuivat seuraamaan raakaa vankitoverin murhaa (josta en halua kertoa tässä yksityiskohtia).  Laurens  oli malarian heikentämässä kunnossa. Mutta kun hänen vierellään seissyt mies joutui shokkitilaan kolkkoa näytelmää katsoessaan, hän sai jostakin voimaa ottaa tämä syliinsä ja pitää häntä jaloillaan. Japanilaiset vartijat olisivat vieneet maahan kaatuneen vangin ”jonnekin”.

Tuona kauhun hetkenä Laurens tunsi syvää ja pyyteetöntä läheisyyttä. Pitäessään pystyssä pyörtymäisillään olevaa kohtalotoveriaan, hän teki elämänsä ratkaisun.  Jos hän selviäisi hengissä leiriltä, hän ei enää eläisi itsekästä oman uran ja oman edun elämää. Hän pyrkisi toiminnallaan ja työllään luomaan yhteisyyttä ja läheisyyttä ihmisten välille ja auttamaan muita.

Kun sotavangit teloitusesityksen päätyttyä palasivat tyrmään, aluksi he iloitsivat oman henkensä säilymisestä.  Sitten tietoisuuden valtasi ajatus, että seuraavia uhreja olisivat juuri he.  Synkkämielisyys, ahdistus ja pelko laskeutuivat vakilaan. Yhtäkkiä Laurens tunsi, että hänen täytyi jotenkin auttaa tässä ahdingossa.

Paviaanit ja leijonat  avuksi

Hän alkoi puhua Afrikan luonnosta ja eläimistä, metsistä, tasangoista ja jylhistä, vapaista vuorista. Hän puhui ja puhui. Ja sai tuntikausia afrikkalaistarinoita kerrottuaan tunnelman rauhoittumaan. Iltapäivän teurastusnäytelmän nostamat tuomiopäivän merkit haihtuivat  hitaasti.

Laurensin Afrikan poikavuosien nyt uudelleen syntyneet näyt paviaanien, elefanttien, sarvikuonojen ja leijonien seikkailuista auttoivat. Ne toivat pikku hiljaa tyyneyttä takaisin.

Pen9 paviaani edestä päin pakattuSilloin hän oivalsi, kuinka syvä ja elämää vahvistava Afrikka bushmanneineen hänen veressään oli. Se muistutti kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta.  Ja kaiken elävän yhteenkuulumisesta.

Muistot palaavat

Laurens vapautui sotavankeudesta. Seitsemän vuotta myöhemmin hän matkusti Afrikkaan, tällä kertaa töihin Englannin viranomaisten  pestamaana.  Sodan kauhut olivat jääneet taakse ja elämä alkoi rakentua uudelleen.

Upeissa itäisen Afrikan maisemissa työryhmänsä kanssa vaeltaessaan hän tunsi itsensä kuitenkin käsittämättömän masentuneeksi. Mitään ulkoista syytä ei pitänyt olla. Mikä oikein kiikasti?

Hän oli kiipeämässä Itä-Afrikassa Njassa-järven lähellä olevalle vuorelle.  Huipulle päästyään hän totesi, että oli sunnuntai. Yhtäkkiä hän muisti, mikä merkkipäivä, mikä vuosipäivä se oli. ”Minusta tuntui kuin olisivat muistojen aitan valtavat pariovet lennähtäneet selälleen ja masentumiseni vyöryi kirkkaaseen auringonvaloon”.

Hän oli unohtanut vankivuosina kokemansa.

Se onkin yleistä, kun ihminen kohtaa sietämättömiä asioita. Unohdus tulee apuun. Mieli sulkee pahan ulkopuolelleen.

Nyt Laurensin tajuntaan nousivat sodan jälkeen mielestä kadonneet Jaavan karmaisevat muistot. Hän kirjoittaa:

”Mutta sisimmässämme on jokin,  joka ei unohda niin helposti, sydämellämme ja syvimmällä minuudellamme on oma tahtonsa ja omat tiensä, ja on olemassa vuosipäivä, jotka ne haluavat muistaa olipa tietoinen suhtautumisemme mikä tahansa.”

Muistaminen toi kauhun ja pelon tunteet pinnalle. Se oli raskasta uudelleen muistamista. Mutta sen jälkeen alkoi virrata niin syvän onnen ja helpotuksen tunteita, että kyyneleet tulvivat Laurensin poskille keskellä afrikkalaista vuoristomaisemaa. Vuoren kupeessa hän tunsi yhteisyyttä Afrikan luontoon, omaan historiaansa ja kaikkiin ihmisiin.

Hän oivalsi, että kaikissa armeijoissa ja muissa väkivaltakoneistoissa ihmiset pakotetaan sivuuttamaan todellisuus eli se, että elämme kaikki tällä maapallolla ihmisinä kaltaistemme joukossa.

Kun tuo kaltaisuus sivuutetaan, syntyy ”ulkopuolisia, vieraita ja vihollisia”.

Mikä tahansa väkivaltakoneisto toimii aina vailla yhteyttä ihmisyyteen. Japanilaiset teloittajat eivät tienneet, mitä he tekivät. He tosin luulivat tietävänsä. He luulivat tekevänsä oikein kuvitellen täyttävänsä velvollisuuttaan jalosti, mutta todellisuudessa tekivät väärin.  Laurensin mielestä heidän tietonsa itsestään ja elämästä oli harhainen.

Harha syntyy juuri itsemme riittämättömästä tajuamisesta.  Se syntyy olemuksemme yhden osan – laskelmoivan  ja arvioivan rationaalisuuden – korottamisesta ihmisyyden kokonaisuuden yläpuolelle.

Tätähän tapahtuu nykyisinkin kaikkialla, kuten politiikassa, bisneksessä ja tekniikkauskossa.

Ylipäänsä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisessa meissä on sekä pimeä että valoisa puoli, tiedostamaton ja tietoinen, tuska ja onni vierekkäin.

Sodat, väkivalta ja ”vääränlaisten” ihmisten hyljeksintä liittyy Laurensin kirjassa juuri siihen, että hallitsemattoman bushmanninsa kieltäminen johtaa helposti rikan näkemiseen toisen silmässä, vaikka omassa silmässä olisi malka.

Kieltäminen voi johtaa myös turhaan itsensä mitätöintiin, ja tämän seurauksena siihen, että ihminen ei enää ohjaakaan itse omaa elämäänsä, vaan sitä ohjaa jokin muu, kuten lakkaamaton ulkoisen hyväksynnän etsintä tai virheellinen luulo omasta ”vääränlaisuudesta”.

Siksi ymmärtämisen, myötätunnon ja sopusoinnun työ on aloitettava itsestä.

Pojat kanootissa.

Pojat kanootissa.

Kärsimys ja rohkeus muutosagentteina

Kaksi asiaa – kärsimyksen kokemus (eri syistä eri ihmisillä)  ja rohkeus katsoa rehellisesti itseään ovat monesti tienviittoja, jotka johdattavat totutuilta ja turvallisilta poluilta etsimään uutta,  eheämpää ja syvempää maailmankuvaa sekä uuta, toisenlaista tietä omalle elämälle.

Henkistä muutosta edeltää monesti juuri yksilöllinen sielun kärsimys. Parhaassa tapauksessa sitä seuraa vapauttava oivallus, kuten kävi Laurensille.

Ylipäänsä, tärkeimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin on etsittävä  vastauksia muualta kuin rationaalisuudella kuorrutetusta materian ja ”objektiivisen” tiedon maailmasta.

Tämä ei ole tiedon tai tieteen vastaisuutta.  Päinvastoin,  se on halua ymmärtää tiede yhtenä elämän osa-alueena pyrkimykseksi aitoon totuuden etsintään ja uuden, selittämättömän  tutkimiseen. Tällainen tiede ei tyydy vain määrälliseen ja vertailevaan mittaamiseen, vaan se soveltaa etsinnässään erilaisia ”tietämisen” lajeja ja monenlaisia teorioita ja tutkimusmetodeja.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tämä ei myöskään ole kärsimyksen idealisointia (”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”). Päinvastoin, se on ymmärrystä siitä, että jokaisella meillä on omat ja hyvin erilaiset taakkamme. Ihan jokaisella.  Jokainen myös luo niistä oman tulkintansa, oman kertomuksensa. Näin luomme oman elämämme musiikkia aina uudestaan ja uudestaan. Sävellämme ikiomaa sinfoniaamme!

Hienoa, että sinun, minun ja meidän kertomuksemme auttavat tajuamaan omaa sisäistä bushmanniamme. Uskon, että näin käy, jos uskallamme kohdata haavoittuvuutemme ja omat demonimme ja ryhdymme antamaan anteeksi niin itsellemme kuin niillekin, joiden ajattelemme meitä loukanneen.

Villa Karo.

Villa Karo.

En tiedä, löydänkö bushmannini  tällä matkalla. Mutta sen tiedän, että Beninin viikot tulevat vaikuttamaan elämääni.

Kaikki täällä on niin erilaista.

Kirja

Laurens van der Post. Uhkaretki tuntemattomaan. Gummers. Jyväskylä 1953. Alkuteos Venture to the interior.1951.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Kompastuin omiin jalkoihini

Punainen kipsin peite piristää.

Punainen kipsin peite piristää.

Tätä en ehkä uskoisi, jos en olisi itse kokenut. (Liikunta on terveellistä, mutta siinäkin on riskinsä.)

Lempipaikassani lumirunkoisten mäntyjen keskellä, tuuhean kuusen katveessa annan metsän hoitaa murtunutta, kipsattua rannettani.

Metsäterapia ei ole vaihtoehtohoitoa. Ranteeni ja kokonainen ihmisenikin jakavat ”sekä että”-ajattelun, ”joko tai” vaikuttaa liian kapealta. Otan kiitollisena vastaan sekä huipputeknisen terveydenhuollon tehokkaat palvelut että sen mitä luonto voi lahjoittaa.

Kolmisen viikkoa sitten sain erinomaista palvelua Tampereen tapaturma-asema Acutassa. Vastaanotto oli  inhimillistä, diagnoosi ja hoitaminen joustavaa ja nopeaa. Ranne tutkittiin, kuvattiin, kipsattiin ja sain selkeät jatkohoito-ohjeet. Koko prosessiin kului alle kolme tuntia. Tunnelma asemalla oli positiivinen ja rauhallinen.

Talvitie Pyynikki

Pakkanen nipistelee poskipäitä. Raikas ilma valuu keuhkoihin ja kuusen neulaset kertovat lempeitä tarinoitaan menneestä kesästä, tästä ohi kulkeneista lajitovereistani, ihmisistä ja monista metsän elävistä.

Havun oksat tietävät paljon ja osaavat olla aitoja itsejään yrittämättä mitään, pyrkimättä mihinkään, tekeytymättä joksikin toiseksi kuin ovat. Tässä suhteessa ne poikkeavat ihmisistä.

Kuusi kertoo

Kerron kuusen oksalle, miten ranteeni murtui. Kompastuin kävelylenkillä alamäessä polulla lojuneeseen puun oksaan. Mainitsen myös, että sama ranne oli kokenut saman kohtalon samaan vuodenaikaan kahdeksan vuotta sitten. Olin tuolloin Lapissa ja tarkoituksena oli lähteä hiihtolenkille. Tipahdin käteni varaan lomamökin jäiselle pihamaalle. Liikuntavammoja molemmat.

Kysyn kuuselta, mitä se tästä apeasta tilanteestani tuuma. Se on vaiti, mutta silti kuulen sen vastauksen. Puun sanaton puhe kantautuu tietoisuuteeni. Ehkä se tulee sisältäni, alitajunnastani, ehkä jostain muualta.  En tiedä, eikä sillä väliä olekaan. (Samahan se on, mistä tuutista se ”mesitzi” tulee.)

Kuusi sanoo, että hiljenny, kuuntele, ota vastaan, jaa omastasi. Olet ihan hyvä murtuneenakin. (No joo, mutta rannemurtumastahan nyt on kyse, jupisen itsekseni.)

Ensimmäinen murtuma vuosien takaa ahdisti hyvin paljon, mutta siitä myös alkoi muutos. Lievien fyysisten kipujen kautta päädyin henkiselle tuskien taipalelle. Välillä tuntui, että edessä on umpikuja. Pelotti, uuvutti, masensi, ahdisti ja itketti vuorotellen. Piti turvautu psykiatrin apuun, jota en kuitenkaan saanut (olisin kyllä saanut varttitunnin konsultaation tuloksena nipun pillereitä). Lopulta apu löytyi täydentävältä puolelta empaattisilta ihmisiltä. Tästä kirjoitin nelisen vuotta sitten:https://liinanblogi.com/2012/03/13/masennus/  https://liinanblogi.com/2012/03/13/masennus/

Mielialaongelmat, joita nyt kutsuisin eksistentiaaliseksi ahdistukseksi (elämäntuskaksi) tuntuivat  tietenkin pahalta henkilökohtaiselta kriisiltä. Lopulta se kuitenkin toi mukanaan hyvää, koska johti  sisäiseen muutokseen, sielun avartumiseen ja kaikkinaisen postiiviseen elämänkäännökseen. Vaikka ulkoisesti paljon mikään muu ei vaihtunut kuin se, että tietoisesti kiire väheni, niin sisäisesi uudistus oli valtava.

Mikä muuttui? Lyhyesti sanottuna asenne ja maailmankuva. Minusta tuli onnellinen ihminen, joka antaa itsensä kokea iloa, hurmaantumista, riemua, rakkautta ja tyyneyttä, mutta myös apeutta, murhetta, kateutta, jopa vihaa. Tunteita tulee ja menee. Opettelin hyväksymään ne kaikki niin, että en anna niiden negatiivisesti hallita toimintaani.

Märehtimisen ja murehtimisen sijasta jätän asiat, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan ”silleen”.  Otan transsendenssin, syvyyden ja korkeuden kokemusmaailmaani.  Yksi voi nimittää sitä pyhyyden ja mysteerin kokemukseksi, toinen jumalallisuudeksi, sisäiseksi valoksi tai henkisyydeksi. Kolmas puhuu luonto- tai taidekokemuksesta.  Minulle on yhdentekevää mikä nimi ilmiölle annetaan, pääasia on, että se on osa elämääni.

Muutoksen myötä ryhdyin tekemään asioita, joista oikeasti pidän. Havahduin todellisuuteen ainakin pikkuisen.

Uusintakompurointi

Tänään iltapäivällä lähdin taas tavanomaiselle ulkoilulenkilleni.

Kävelen rauhallisesti ylämäkeä Pyynikin rinteessä. Yhtäkkiä kompastun! Tömähdän polvilleni ja oikean käteni varaan. Vasen, se kipsattu hipaisee hiukan maata ikään kuin se yrittäisi auttaa oikean uurastusta.

Ensimmäinen reaktioni ”Ei voi olla totta!” kääntyy huoleksi kipsikädestä. Oikea ranne näyttää säästyneen kolhuilta. Huokaisen helpotuksesta. Huomaan, että kengän nauha repsottaa. Olen astunut sen päälle. Olen siis kompastunut omiin saappaisiini, kuten sanonta kuuluu.

Kohtalokas kengän nauha.

Kohtalokas kengän nauha.

Harmittaa niin, että käännyt takaisin mennäkseni kotiin. Rauhoituttuani kävelen kuitenkin metsään. Se kannattaa, sillä metsä hoitaa minua nyt kuten se on hoitanut aina ennenkin. Siellä tulee mieleeni, että jos minusta kerran on tullut näin onnellinen ihminen, niin miksi vasen ranteeni murtui taas. Ja erityisesti, miksi äsken sotkeuduin omiin kenkiini.

Onko tässä taas jokin opetus? Kyllä varmaan. Ainakin se, että kaikkea voi tapahtua ja mitä tahansa voi koska tahansa sattua. Elämiseen kuuluu ennakoimattomuutta ja epävarmuutta. Kaikkea ei voi varmistella. Ja että kannattaa aina tarkistaa kengän nauhat.

Onko joku muutos edessä? Toivottavasti. Mihin parempaan tämä nyt johtaa? En tiedä, odottelen. Joka tapauksessa otan kuusen neuvoista vaarin: hiljenny, kuuntele, ota vastaa, jaa omastasi.

P.s. Olin kirjoittamassa terveysliikunnasta, kun lähdin kohtalokkaalle iltapäiväkävelylle. Juttu julkaistaan huomenna (18.1.2016)  Täydentävät terveysnäkemykset -blogissa https://liinanblogicomblog.wordpress.com/.

 

 

 

Hoito

Jessica Suni Hoito

Kaikki alkoi loistavasti.  Nuori, fiksu ja koulutettu nainen tulee keski-ikäisen sharmikkaan miehen energiahoitoon.  Nainen tuntee tulleensa kuulluksi ja kohdatuksi, ja niin hoitosuhde jatkuu. Pian se muuttuu intiimiksi ja monien käänteiden jälkeen pariskunta muuttaa yhteen.

Jessica Sunin kirjan tarina on karmaiseva. Se on alaston kuvaus vakavasti narsistisesti häiriintyneen miehen manipuloinnista. Hän saa nuoren naisen menettämään itsetuntonsa ja tahtonsa.

Mies saa hienovaraisesti ja ovelasti käännetyksi kaikki tilanteet naisen viaksi, puutteeksi tai ongelmaksi. Samalla hän itse säilyy – omasta mielestään – ja melkein kirjan loppuun saakka myös naisen mielestä hyvänä ja virheettömänä.  Vasta monien pettymysten, koettelemusten, ja viimein keittiön väkivaltakohtauksen jälkeen nainen pääsee irrottautumaan. Tosin haavoittuneena ja häpäistynä.

Kirjaa lukiessa tuli todella huono ja oksettava olo. Epilogissakin kirjailija vielä kääntää puukkoa lukijan kipeässä sielussa laittamalla psykopaattihoitajan suuhun ajatuksia tämän kohdatessa uuden uhrin: ”Hierontapöydälläni istuva nuori nainen katsoi minua myötätuntoisesti… Hänen päähänsä ei mahtunut miten joku oli saattanut kohdella minua niin.” Hoitaja käänsi karmeasti päättyneen parisuhteensa vain onnettomaksi sairaan naisen tapaukseksi, josta hän ymmärtäväisesti kertoili uudelle pahaa aavistamattomalle asiakkaalleen.

Tunneskaala ei sisällä myötätuntoa

Psykopaatin tapaan miehen tunneskaalaan ei kuulunut myötätuntoa eikä kykyä tai halua tunnistaa omaa rooliaan ihmissuhteen ongelmissa.

Miksi kerron näin ikävästä kirjasta? Siksi, että kirja on lajissaan hyvä. Tämän tyyppiset tapaukset ovat mahdollisia aina, kun hoitaja on häiriintynyt ja/tai rikollinen ja kun asiakas on hyvin haavoittuvassa tilanteessa eikä pysty harkitsemaan tilannettaan järkevästi.

Vaara ei tietenkään rajoitu vain epävirallisiin hoitoihin, jota kirjan tapaus kuvasi, vaan häiriintyneitä ihmisiä voi olla kaikissa ammattiryhmissä. Tämän vuoksi terveydenhuoltohenkilöstöllä onkin ammattikriteerit ja sovitut eettiset periaatteet. Potilas voi lisäksi valittaa epäasiallisesta kohtelusta. Manipulatiivista hoitohenkilökunnan käyttäytymistä voi tosin terveydenhuollossakin olla joskus hankala tunnistaa.

Epävirallisella puolella se on vielä hankalampaa, eikä muuta valitusmenettelyä ole kuin kanteen nostaminen.  Tähän ei monikaan ryhdy, vaikka olisikin tullut kaltoin kohdelluksi.

Mitä ilmeisimmin suurin osa täydentävistä hoitajista toimii ihmisläheisesti, asiallisesti ja potilasta kunnioittaen. Näin päättelen suuresta käyttäjien määrästä sekä siitä, että tutkimusten mukaan käyttäjät ovat pääosin tyytyväisiä.   

Väärinkäytösten ja ylilyöntien välttämiseksi kansalaisille tulisi kuitenkin taata mahdollisuus kääntyä jonkin puolueettoman instanssin puoleen, mikäli he kokevat epäasiallista ja loukkaavaa kohtelua. Tämän pitäisi kuulua kansalaisen oikeuksiin, mitä ei vähennä se, että jotakin yksittäistä hoitomuotoa ei ole virallisesti hyväksytty kela-korvattavaksi hoidoksi.

Rasputin ja Karadzic

Kansalaisten oikeuksia ei myöskään voi sivuuttaa kehottamalla ihmisiä välttämään ”näitä vaarallisia huijareita ja puoskareita, ihmisten hätää hyväksi käyttäviä Rasputineja ja Karadziceja”.

Grigori Rasputin oli kuuluisia siitä, että hän hoiti Venäjän tsaari Nikolai II:n hermoheikkoa vaimoa ja  verenvuototautia sairastavaa poikaa 1900-luvun alussa. Lopulta salamurhaajat sieppasivat hänet kesken illallista Jusupovin palatsissa Pietarissa ja hukuttivat Neva-jokeen.

Radovan Karadzic taas oli Bosnian serbitasavallan kansallismielinen johtaja ja psykiatri. Kansanmurhasta syytettynä ja etsintäkuulutettuna hän piti väärällä nimellä yksityisen psykiatrin ja vaihtoehtohoitajan vastaanottoa Serbian maaseudulla 1990-luvulla, kunnes lopulta jäi kiinni ja joutui Haagin kansainväliseen oikeuteen.

New Yorkin huijarit

Sunin kirjan psykopaattihoitaja muistuttaa enemmän Tellervo Riikosen tarinasta kuin Rasputinista tai Karadzicista. Menestyvä toimittaja muutti yksinhuoltajana New Yorkiin. Uudessa kaupungissa elämä ei heti lähtenyt sujumaan, ja Tellervo tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi.

Kadulla tapaamansa ystävällinen nainen sanoi maagiset sanat ”Sinä hohdat hyvyyttä.” Siitä alkoi Tellervon tie huijauksen uhriksi. Kaksi naista, vanhempi ja nuorempi tekivät hänelle maksusta kaikenlaisia rukouksia ja puhdistuksia. Vähitellen naiset alkoivat hienon hienosti vihjaillen  kiristää häntä ja vaatia ”avustaan” ja ”suojelustaan” suurempia summia.

Tellervo Riikonen kirjoittaa tapauksestaan HS Kuukausiliitteessä rehellisesti ja koskettavasti. Hän puntaroi elämänhistoriastaan juontuvaa ylpeyden ja häpeän taakkaa, jotka kumpikin liittyivät siihen, että hän joutui manipuloiduksi ja taloudellisesti hyväksi käytetyksi. Hänen esimerkkinsä osoittaa, että riittävä koulutus ja hyvät asiatiedot eivät aina suojaa. Ne eivät suojaa ihmistä hänen omilta haavoiltaan.

Nyt hänen tilanteensa on muuttunut. Ylpeys on muuttunut omanarvontunnoksi. Häpeästä syntyi myötätunto ja pitkästä (häpeän vuoksi) piileskelystä nousi läpinäkyvyys, ”jolla näkee myös muiden läpi.”

Tellervo Riikonen kirjoittaa tarinansa lopuksi: ”Voisin siis ryhtyä vaikka selvänäkijäksi. Mutta jalompaa on rohkaista muitakin tulemaan ulos häpeäkaapista.

Sen minä olen nyt tehnyt.”

Niin olet, Tellervo. Kiitos siitä.

Kiitos myös Jessica Sunille kirjasta.  

Aineisto

Jessica Suni. Hoito. Tammi. Helsinki 2014.

Tellervo Riikonen. Näin menetin kaiken. HS Kuukausiliite 12/2015.