Oppiko Jeesus ihmisiltä, kysyy toimittaja Anna-Stiina Nykänen tänään Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan. Jutussa viitataan kohtaamiseen ihmisten kesken ja mainitaan myös Jeesuksen ihmeparannustyöt.
Juttu ei kommentoi parantamista Suomessa, jossa terveydenhuollon tekninen laatu onkin erittäin hyvä ja henkilöstön ammatillisen koulutuksen taso korkea.
Mutta millaisen arvosanan hoitojärjestelmä saisi, jos sitä mitattaisiin inhimillisen kohtaamisen laadulla kaikissa hoitosuhteissa? Jos kohtaamisen laatu, auttajan ja autettavan asenne, toiveet ja mieliala sekä asiakkaan sosiaalinen ympäristö ja spirituaalinen tila sekä hoitajan empaattisuus otettaisiin mukaan paranemisprosessin tulosten arvioinnissa?
Tällainen arviointi voitaisiin tehdä vaikuttavuuden kokemusmittaria käyttäen. Tosin kaikki kyvykkäät hoitotyötä tekevät – niin viralliset kuin epävirallisetkin – pitävät näitä arvokkaina ja omaksuvat ne osaksi työtään ilman erikseen mittaamistakin.
Ihmeparannuksiin ei huipputekninen terveydenhuoltommekaan kykene, mutta silti silloin tällöin tapahtuu parantumisia, joille ei löydy mitään järjellistä syytä. Vai löytyisikö, jos mitattaisiin kokemusmittarilla?
Terveydenhuoltärjestelmää voidaan aina parantaa järkevillä päätöksillä. Uusilla aluevaltuustoilla on tehtävä, jonka tulokset voivat vaikuttaa koko kansanterveyteen pitkällä aikavälillä. Päättäjien on hyvä pitää mielessä, että ihmisen kohtaamisella ja kuuntelemisella on tutkitusti vaikutusta paranemisprosesseihin.
Jos uuden sote-järjestelmän tekninen ja taloudellinen tehokkuus painottuvat Anna-Stiina Nykäsen pohtiman kohtaamisen kustannuksella, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa hoitoaikoja aikataulutetaan entistä tiukemmin, lääkärin vastaanotolle pääset vain kerran viikossa kotipaikkakunnallasi, hoitosuosituksista ei uskalleta poiketa, jottei rikota sääntöjä tai potilaat nähdään vain satunnaistettujen kliinisten kokeiden näkökulmasta tilastollisina tapauksina.
On huomattavasti helpompaa tyynesti ja hyvällä omallatunnolla sivuuttaa apua hakevan aito ja yksilöllinen kuunteleminen ja kärsimyksen näkeminen, ja keskittyä vain hoidon, kuten lääkinnän, sairaanhoidon tai fysioterapian tekniseen puoleen, mikäli teknisen osaamisen arvostus ylittää kohtaamisen arvostuksen käytännön auttamistyössä.
Hoitokokemustutkimusten mukaan terveydenhuollon asiakkaat kaipaavat ammattiauttajilta, lääkäreiltä, sairaanhoitajilta ja fysioterapeuteilta enemmän kohtaamista, kuuntelua ja yhteistyötä. Monet haluavat myös aktiivisesti osallistua omaan hoitoonsa valitsemalla itse erilaisista parannusvaihtoehdoista. Nämä eivät ole tällä haavaa kliinisen satunnaistetun kokeen (RCT- Randomized Clinical Trial) metodia käyttävän tutkimuksen ydinkiinnostuksen kohteita.
Tutkimusta kuitenkin on. Tuoreessa väitöskirjassaan psykiatri Enikö Savander peräänkuuluttaa paluuta potilaskeskeisyyteen: ”Potilaat odottavat psykiatrilta hyviä vuorovaikutustaitoja, yksilöllistä hoitoa, kyvykkyyttä sekä kunnioitusta heidän omaa elämämismaailmansa asiantuntijuutta kohtaan. He haluavat tulla kuulluiksi.”
Useimmat terveydenhuollon ammattilaiset toimivat työssään ystävällisesti ja empaattisesti. HS (30.1.2022) kertoo kuusikymppisestä miehestä, joka oli koronan vuoksi viikkoja teho-osastolla ja osan ajasta hengityskoneessa. Kuopion yliopistosairaan henkilökunta sai mieheltä vuolaat kiitokset ystävällisestä ja myötäelävästä hoidosta.
Samanlainen inhimillinen kohtaaminen on tarpeen myös uuden sote-järjestelmän perusterveydenhuollossa, josta monisairaat, mielenterveysongelmaiset ja uupuneet, jolle on vaikea määritellä diagnoosia, mutta jotka ovat oireidensa vuosi työkyvyttömiä, hakevat apua.
Kohtaamattomuuden ongelma syntyy, jos etäisyys potilaan ja hoitavan henkilön välillä on liian suuri eli jos kaksi asiaa ”kohtaava kokemuksellisuus” ja ”tieteellinen näyttö”, eivät ole tasapainossa. Auttaja ja autettava ovat liian kaukana toisistaan. Heidän auttamistapahtumaan kohdistuvat odotuksensa ovat erilaiset. He näkevät sairauden, vaivan, kärsimyksen tai ahdingon, johon autettava hakee apua, aivan eri tavoin.
Myös käsitys siitä, mitä parantumiseen ja auttamiseen kuuluu, voi on erilainen. Silti heidän kummankin tavoite on sama: vaivan helpottaminen, kärsimyksen lievittäminen tai terveyden edistäminen. Asiakassuhteessa kumpikin osapuoli jää kaipaamaan jotakin muuta kuin mitä kokee saavansa. Esimerkiksi terveydenhuollon ammattilainen voi odottaa, että potilas ymmärtäisi hänen antamiaan neuvoja ja noudattaisi ohjeita. Potilaalle erityisen merkityksellistä saattaa olla se, että hänet kohdataan kokonaisena ihmisenä kaikkine puolineen, ei vai yksittäisenä sairautena tai vaivankantajana. (Tarkemmin kirjoissa Aarva P. Parantavat energiat 2015 ja Aarva P Täydentävät hoidot 2019.).
Nykyisin monet osaavat jo itse vaatia hyvää ja kunnioittavaa kohtelua ja etsiä oma-aloitteisesti auttajia, joilla on aikaa ja kykyä kohtaamiseen ja haluun kuunnella haavoittuvassa tilanteessa olevan avun hakijan koko vaivakertomusta. Nämä voivat olla esimerkiksi koulutettuja täydentäviä hoitajia, jotka toimivat virallisen terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolella.
Suomalaistutkimuksen mukaan asiakkaista suurin osa kokee saavansa apua täydentävistä hoidoista. Tyytymättömyys tavanomaisiin hoitoihin ja positiivinen asenne täydentäviin hoitoihin motivoi ihmisiä käyttämään näitä terveydenhuollon ulkopuolisia keinoja, kun taas tyytyväisyys viralliseen hoitoon ja kielteiset asenteen täydentäviin hoitoihin ovat tärkeimmät syyt olla käyttämättä täydentäviä hoitoja. Tämä kävi ilmi vuonna 2020 julkaistussa systemoidussa katsauksessa.
Potilaan kannalta kysymys voikin olla siitä, että etäisyys potilaan ja hoitavan henkilön välillä on liian suuri. Lämmin läheisyys tuntuu parantavammalta kuin viileän tieteellinen etäisyys. Nämä on kuitenkin mahdollista integroida eli yhdistää – myös sote-järjestelmän perustasolla, siellä missä ihmiset elävät arkeaan.