Uskomushoitovaalit 2019

Käytin eilen eduskuntavaalien äänioikeuttani. Lääkäriliiton vaaliteema 2019 on kansalaisten valinnanvapauden rajoittaminen uskomushoitolailla. En äänestänyt vapauden rajoittajaa.

Rajoittavan kieltolain sijaan tarvitsemme mahdollistavan eli hoitojen ”monipuolisuuslain”. Jokaisella suomalaisella täytyy olla vapaus ja oikeus valita itselleen ja perheenjäsenilleen sellaisia hoitomuotoja, joiden hän itse kokee auttavan ja joiden hyödyistä on olemassa tutkimusnäyttöä. Valinta kuuluu ihmiselle itselleen, ei lääkärille, jonka tulee toimia korkeatasoisena, ymmärtävänä ja hienotunteisena neuvonantajana. Puhun tässä lähinnä perusterveydenhuollosta, en akuuttihoidosta ja erikoissairaanhoidon erikoistoimenpiteistä.

Lääkäriliiton ajamat hoitokiellot eivät voi toimia käytännössä. Lääkäreitä on jo nyt liian vähän. Kuinka he ehtisivät vahtia potilaiden täydentävien hoitojen käyttöä? Katso linkissä kohta 3: https://www.laakariliitto.fi/site/assets/files/39279/laakariliittoeduskuntavaalit2019.pdf

Mitä täydentävät hoidot, joita Lääkäriliitto kutsuu virheellisesti uskomushoidoiksi ovat?

Ne täydentävät terveydenhuollon tarjolla olevia palveluja ja itsehoidon valikoimaa joko muuta hoitoa tukien tai siten, että niitä käytetään terveyden edistämiseksi. Ks. https://cam-europe.eu/

Jos sinä tai perheenjäsenesi olette joskus saaneet apua terveysongelmiinne akupunktiosta, kiropraktiikasta, lymfahieronnasta, naprapatiasta, osteopatiasta tai jäsenkorjauksesta, kannattaa ennen äänestyskoppiin astumista selvittää oman ehdokkaan mielipiteet näistä hoidoista.

Jos äänestämäsi henkilö on Lääkäriliiton jäsen, hän todennäköisesti, jos tulee valituksi eduskuntaan, joutuu liiton jäsenenä kannattamaan ns. ”uskomushoitolakia”, toiselta nimeltään ”puoskarilakia”. Mikäli kävisi niin ikävästi, että Lääkäriliiton pyrkimys joskus realisoituisi laiksi, sinulta eduskunnan lainsäädäntötoimin kiellettäisiin monien hoitomuotojen käyttö, vaikka kokisitkin saavasi niistä apua. Jos esimerkiksi podet jotakin kroonista sairautta, kuuluisit rajoitusten piiriin ja joutuisit pyytämän lääkärin luvan edellä mainittujen täydentävien hoitojen käyttöön.

Potilaiden valinnan vapautta rajoittavaa lakia ajaa myös professori Juhani Knuuti, joka on ristinyt blogissaan sen ”kokemushoitolaiksi”, ks. hyvinvointi.ts.fi/terveys- tiede/kokemushoitolaki/?fbclid=IwAR14xNkhCCiuwvLbAgLASOuuMwh6jXZubbuy9E8wnVat98aA3XnUXyIEXw8.

Hän perustelee ”kokemushoitolain” yhteistyövelvoitetta lääkärien ja muiden hoitajien välillä näin (sitaatti ja kommenttini kappalenumeroittain 1-4 alla lisätty 5.4.2019):

”Potilasturvallisuusriskien välttämiseksi lääkärin tulisi olla tietoinen potilaan käyttämistä vaihtoehtohoidoista. Tämä on erityisen tärkeä potilaan sairastaessa vakavia sairauksia. (1)

On tärkeää huomata, että muukin kuin terveydenhuollon ammattihenkilö, voisi edelleen hoitaa edellä mainittuja sairauksia sairastavia henkilöitä muun muassa subjektiivisten oireiden ja tuntemusten lievittämiseksi, hyvinvoinnin lisäämiseksi ja elämänhallinnan parantamiseksi. (2)

Yhteistyötä koskeva säännös ei millään tavalla rajoittaisi potilaan hoitoa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön toteuttamaan hoitoon, mutta se velvoittaisi muun mahdollisen hoitavan tahon olemaan yhteistyössä lääkärin kanssa. (3)

Vähimmillään yhteistyö tarkoittaisi sitä, että potilas kertoisi lääkärille samanaikaisesti saamistaan vaihtoehtohoidoista.” (4)

Ehdotus vaikuttaa äkkiseltään järkevältä, mutta tarkemmin analysoiden se osoittautuu mahdottomaksi toteuttaa käytännössä. Se herättää runsaasti kysymyksiä: (1)Miksi lääkäri ei nykyisin ole tietoinen siitä millä eri tavoilla potilas hoitaa itseään? Miksi tällaista luottamusta joskus (onneksi useimmiten ei) puuttuu esim. syöpäpotilaan ja hoitavan lääkärin välillä? Luottamuspulan syyt olisi tärkeää selvitää. (2) Ei kai mikään laki voi kieltää ihmistä hoitamasta itseään haluamallaan tavalla. (3) Kenet laki siis velvoittaisi olemaan yhteistyössä lääkärin kanssa? Käsittääkseni ammattitaitoiset täydentävät hoitajat ovat nimen omaan pyrkineet juuri tähän. Onko lääkärikunta ehkä itse tuo yhteistyön jarru? Mikä estää Lääkäriliittoa järjestämästä vaikka ensi kuussa yhteisiä neuvottelupäiviä kiropraktikoiden, vyöhyketerapialla koliikkivaivoja hoitavien tai akupunktiohoitajien ym. kanssa ja sopimasta toimintatavoista? Miksi yhteistyötä varten muka tarvittaisiin laki, eikö sitä voi tehdä vapaehtoisesti ja aidosta kiinnostuksesta potilaan hyvinvointia kohtaa? Mistä mindfulness-ohjaaja tai taideterapeutti voisi tietää, kehen lääkäriin hänen olisi oltava yhteydessä jos asiakkaalla on monta hoitava lääkäriä? Tai jos hän ei halua kertoa kuka on hänen lääkärinsä? Potilaanko olisi pakko (lain velvoittamana) kertoa luontaishoitajansa yhteystiedot lääkärille? Pitäisikö sydänsairaan kertoa, että on käynyt hoidattamassa kipeää olkapäätään jäsenkorjaaja X:llä? Vai olisiko ehkä lääkärin velvollisuus soittaa jäsenkorjaajalle potilaan asioista? (4) Ydinkysymys on kaiken kaikkiaan sitaatin viimeinen kappale: Miksi potilas ei nykyisin kerro lääkärille muista käyttämistään hoidoista? Syy vaikenemiseen olisi selvitettävä ennen lakien säätämistä. Ei lailla voi ketään pakottaa kertomaan omasta elämästään. Viranomainen (poliisi?), jota Lääkäriliitto peräänkuuluttaa, ei voi tulla arvioimaan, puhuuko potilas totta vai ei. Kuten huomataan, ehdotus on käytännössä toteuttamiskelvoton. Se vaikuttaa järjenvastaiselta pyrkimykseltä potilaiden kontrolloimiseen tarkoituksena tosin hyvä asia: potilasturvallisuuden parantaminen yhtyeistyön avulla. Mutta yhteistyö ei tarvitse lakia. Sen voi aloitta nyt heti, jo tänään! Tarvitaan keskinäistä kunnioitusta ja hyvää tahtoa.

Kommentoin  4.4.2019 Juhani Knuutin kirjoitusta hänen blogissaan ja liitin kommenttiin linkin Jonimatti Joutsijärven Turun  yliopistossa vuonna 2014 julkaistuun pro gradu-tutkielmaan. Se valaisee erinomaisesti ”uskomushoitokysymyksen” linkittymistä terveyspolitiikkaan, lääkäriprofession asemaan, yksilön (potilaan) valinnanvapauteen, itsemääräämisoikeuteen, kulttuurisiin oikeuksiin sekä laillisen elinkeinon harjoittamisen vapauteen Suomessa. http://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/96944/Gradu2014Joutsijärvi.pdf?sequence=2.

Myös tieteen merkitys puhuttaa hoitovalintojen yhtenä kriteerinä. Tästä kirjoitin mm. https://liinanblogi.com/2018/03/03/tiede-kaytanto-ja-politiikka/

Lääkärikunnan hämmennys

Lääkärikunnassa on havaittavissa nyt voimakasta turbulenssia. Monet potilastyötä tekevät ovat hämmentyneitä ammattiliittonsa uskomushoitohöpötyksestä, koska näkevät ja aistivat kansalaisten kokemien, monimuotoisten ongelmien ja huolien kirjon, ja siksi jakavat kokonaisvaltaisen hoitonäkemyksen. He kannattavat erilaisten, myös lääkkeettömien  auttamismuotojen integraatiota eli yhdistämistä tavanomaiseen lääketieteelliseen hoitoon.

Vastakkainasettelua tieteelliseen ja kokemusperäiseen lääketieteeseen ei integroivassa asennoitumisessa ole, vaan siinä päähuomion kohteena, keskellä, on apua hakeva ihminen. Hänen arvonsa ja valintansa ohjaavat yhdessä potilaan/asiakkaan ja ammattilaisen kanssa tehtyjä hoitopäätöksiä. Tiede on vain hyvä palvelija yhteisiä hoitovalintoja tehtäessä, mutta se  ei ohita kokevaa potilasta.

Potilasturvallisuus ja profession asema

Lääkäriliitto ajaa ”uskomushoitolakia” kuin käärmettä pyssyyn vedoten julkisuudessa potilasturvallisuuteen. Kuitenkin täydentävistä, vähemmän invasiivisista hoidoista on maailmanlaajuisesti raportoitu erittäin vähän haittoja potilaille suhteessa siihen mitä raportoidaan tavanomaisesta hoidosta. Todellisuudessa ”uskomushoitolaki” edustaakin Lääkäriliiton pyrkimystä vahvistaa jo ennestään vahvaa lääkäreiden ammattikunnan valtaa kaikkeen hoitamiseen. Pyrkimystä voi pitää kansanterveyden kannalta järjettömänä.

En tältä istumalta suostukaan uskomaan, että lääkärikunta kokonaisuudessaan olisi niin kykenemätön näkemään terveyden ja sairaanhoidon kokonaiskuvaa, että se lähtisi joukolla kieltämään ja rajoittamaan muiden terveysalan ammattien laillista ja asiakkaille hyödyllistä toimintaa.

Tuttavapiiriini kuuluu paljon lääkäreitä. Moni heistä on todennut, että Lääkäriliitto astuu nyt potilaiden itsemääräämisoikeuden varpaille vaaliohjelmassaan. Heidän mielestään on suuri vaara, että puuttuminen palvelujen rajoittamisiin Lääkäriliiton uumoilemalla lailla johtaa loukkauksiin muun muassa yksilön valinnanvapautta, itsemääräämisoikeutta, elinkeinon harjoittamisen vapautta ja kulttuurisia oikeuksia kohtaan. Alaikäisten suojelullakaan ei voida oikeuttaa mitä tahansa pakottamista, rajoittamista tai tukihoitojen kieltämistä.

Jos näin tehtäisiin, Lääkäriliitto toimisi asiantuntijoineen eräänlaisena inkvisition ylituomarina. Muuan lääkäritukija-kaverini huomautti, että riippumatta siitä, millä nimellä ihmisten auttamista kutsutaan, Lääkäriliitolla on asiassa vaarallinen asennevamma. Uskomushoito on Duodecimin ja Lääkäriliiton viljelemä termi jonka sisältö on järjestöjen omaa ”pseudotiedettä”. 

Melkoista sekamelskaa

Hassua on, että Lääkäriliitto ei tunnu itsekään tietävän, mitä se nyt vastustaa vastustaessaan uskomushoitoja. Sama pätee Juhani Knuutiinkin, joka akateemisesta positiostaan tukee ammattiliittoa.

Sekavuutta osoittaa muun muassa se, että Lääkäriliiton omassa ammattilehdessä nimetään uskomushoitojen antajiksi sellaisia hoitajia, jotka ovat Valviran nimikesuojattujen hoitajien listalla eli siis Suomen viranomaisten hyväksymiä hoitajia: kiropraktikko, naprapaatti, osteopaatti ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita ammattilaisia (Kuviot 1-3 alla). Akupunktiokin on ihan virallisesti hyväksytty hoitomuoto kun sitä antaa lääkäri. Juhani Knuuti ei tällaiseen virhepäätelmään sorru, mutta ei hänkään selkeästi kerro, mitä uskomushoidot ovat. Se jää arvailujen varaan.

Yleensä ”puoskarilain” tarvetta julistavat ja niitä median näkyvällä tuella päivittelevät henkilöt ja tahot nostavat kauhistelun kohteeksi hopeaveden  ja mustan salvan. Tämäkin todistaa joko tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta tai syvästä käsitesekaannuksesta, sillä nämä aineet eivät liity mitenkään puheena olevaan lakiluonnokseen (”uskomushoitolakiin”), jonka kansanedustaja Sari Raassina (kok) toi kymmenen vuoden takaa uudestaan eduskuntaan viime syksynä.

Hopeavesi ja mustasalva ovat näet aineita, eivät henkilöitä tai ammatteja, joita Raassinan esitys koski. Terveydelle vaarallisia aineita pitääkin kieltää ja käyttöä rajoittaa, mutta niitä koskee aivan muu kuin terveydenhoitolainsäädäntö. Jos joku juo ”kodin putkimiestä”, siihen ei terveydenhuoltohenkilöstöä koskevan lain muutos pure.
https://liinanblogi.com/2018/12/01/laki-on-niin-kuin-se-luetaan/.

Lääkärilehdessä julkaistun artikkelin kuvioiden 1-3 otsikot määrittelevät kirjoitukseni alussa mainitsemani hoidot ”uskomushoidoiksi”. Kerrassaan käsittämätöntä.

Valtaosa suomalaista on käyttänyt joskus jotakin täydentävää hoitoa

Akupunktiossa kertoi vuosi sitten tehdyn väestökyselyn mukaan joskus käyneensä 28 % suomalaisista aikuisista, kiropraktikolla 27 % , vyöhyketerapiassa 14 %, kansanparantajalla 13 % ja homeopaatilla 9 % suomalaisista.

Noin joka toinen suomalainen ilmoitti käyttäneensä joskus vähintään yhden täydentävän (epävirallisen) hoitajan palveluja.
Erilaisia luontaistuotteita, ravintolisiä ja rohdosvalmisteita ilmoitti käyttäneensä noin kaksi kolmasosa väestöstä. Kaiken kaikkiaan valtaosa suomalaisista (noin 80 %) on itse tai perheenjäsen on käyttänyt joskus elämän aikana jotakin täydentävää menetelmää: joko käynyt hoitajan luona tai käyttänyt jotakin luontaistuotetta, ravintolisää tai rohdosvalmistetta. Tämä käy ilmi vuosi sitten tehdystä väestökyselystä. (Keski-Hallila 2018, Aarva 2018).

Tutkimuksessa toistettiin Lääkäriliiton, Apteekkariliiton ja Lääketietokeskuksen vuonna 2008 rahoittama väestökysely.
Tutkimuksessa ei kysytty mindfulnessista tai muista meditaatiotekniikoista, joogasta eikä monista nykyisin suosituista taideterapioista tai rentoutusmenetelmistä. Käyttöluvut olisivat todennäköisesti korkeampia, jos näistä olisi kysytty.

Tutkimusnäyttö osoittaa siis, että suurin osa suomalaisista on käyttänyt hoitomuotoja, joita Lääkäriliiton vaaliohjelma 2019 haluaa suitsia. Kiinnostavaa on, että valtaosa käyttäjistä ilmoitti kyselyssä saaneensa käyttämistään hoitomuodoista apua vaivoihinsa ja ongelmiinsa.
(Keski-Hallila 2018, Aarva 2018).

Tässä on nyt merkittävä ristiriita: kansalaiset käyttävät paljon täydentäviä hoitomuotoja ja kokevat saavansa niistä apua, mutta samaan aikaan lääkäreiden ammattiliitto pyrkii lainsäädäntötoimin rajoittamaan kansalaisten vapautta valita hoitomuotonsa.

Horjuvaa logiikkaa

Erityisen suurta hämmennystä aiheuttaa lääkäriliiton uskomishoitologiikka:  

1. Liitto ilmoittaa, että lääkäreiden hoitaminen nojata tutkimusnäyttöön ja että muidenkin ammattilaisten tarjoamien hoitomuotojen tulisi nojata tutkimusnäyttöön.
2. Liitto on omaksunut/hyväksynyt  Lääkäriseura Duodecimin määritelmän, jonka mukaan uskomushoidot ovat hoitomuotoja, joiden tehoa ja turvallisuutta ei ole tieteellisesti tutkittu.
3. Liitto ei selkeästi määrittele, millainen tutkimusnäyttö ”takaa” tehon ja turvallisuuden.
4. Akupunktiosta on erittäin paljon tieteellistä tutkimusta. Myös muista täydentävistä hoitomuodoista on tutkimusta, joka osoittaa niiden kiistattomia hyötyjä. Suuri osa julkaistuista tutkimusraporteista edustaa muita terveystieteiden teoreettisia ja metodisia ratkaisuja kuin lääketieteen omaksumaa kultaisen standardin eli (lääketutkimuksissa plasebokontrolloidun) RCT (Randomized Controlled Trial) -mallin mukaista, keinotekoisissa olosuhteissa toteutettua tehon (efficacy) tutkimusta. Vaikka tutkimukset täydentävien hoitojen hyödyistä eivät läheskään aina edusta biolääketiedettä, ne edustavat tiedettä eli muita tieteen aloja. Mukana on tosin paljon myös lääketieteellistä tutkimusta. Tutkimusnäyttöä kiistattomasti on lukuisten täydentävien hoitojen hyödyistä.
5. Tosiasia on myös, että terveydenhuoltojärjestelmässä lääkärit ehdottavat potilaille hoitomuotoja, joista ei ole edellä mainittuja RCT-näyttöä (kaikkia hoitomuotoja ei voi eikä ole edes järkeä tutkia plasebokontrolloidulla tai muullakaan RCT:llä) tai näyttö on puutteellista. Toisin sanoen lääkärit itse soveltavat työssään ammattiliittonsa ja Duodecimin määritelmän mukaisia uskomushoitoja eli tarjoavat niitä lääketieteellisen hoitokehikon sisällä.
6. Lääkäriliitto välittää kansalaisille median innokkaalla tuella epätäsmällistä ja  virheellistä  viestiä siitä, että a) muka kaikki lääkäreiden tarjoamat hoidot olisivat kattavasti tieteellisesti tutkittuja ja että  b) kaikilta terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottavilta hoitomuodoilta muka puuttuisi tällainen näyttö ja ne siis olisivat siksi lääkäriliiton määritelmän mukaan ”uskomushoitoja” tai Juhani Knuutin mukaan ”kokemushoitoja”. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa.
7. ”Uskomushoito”-termin käyttö on siis täysin epäloogista ja lääkäriliiton omien määritelmien kanssa ristiriitaista.
8. ”Uskomushoito”-termin käyttöä on edellä kuvatun perusteella pidettävä propagandistisena pyrkimyksenä syrjäyttää rajoittavan kieltolain avulla muut kuin nykyisin käytössä olevat ja tulevaisuudessa vain lääkärien ja muiden tällä hetkellä virallisesti rekisteröityjen hoitajien tarjoamat hoitomuodot riippumatta niiden tieteellisestä näytöstä.
9. Kysymys on siten muusta kuin potilasturvallisuudesta, sillä tieteellistä näyttöä täydentävien hoitojen, esimerkiksi akupunktion tai kalevalaisen jäsenkorjauksen vaaroista ei ole esitetty ”uskomushoitolain” tueksi. Puhe hopeavedestä ja mustasta salvasta ei näet liity lakiluonnokseen lainkaan, kuten yllä osoitin.
10. On mahdollista, että Lääkäriliitto käyttää potilasturvallisuus-teemaa keppihevosena ammattiyhdistystoimintaan liittyvien eli oman profession taloudellisten ja muiden etujen ajamisessa. Tästä puolesta ei valitettavasti ole käyty lainkaan julkista keskustelua. On pohdittava, miksi ei.

Kaikkia auttajia tarvitaan

Lääkärit on koulutettu meidän yhteisillä verovaroillamme ihmisten pelastajiksi ja auttajiksi. Näyttää siltä, että nyt tämä hyväntekijän rooli on ammattiliiton vaalikampanjassa valjastettu ammattiyhdistysliikkeen käsikassaraksi.

Myös lääketiede tieteenä näyttää olevan syvässä kriisissä. Se on omaksunut puhtaasti fysikalistisen, reduktionistisen (osiin pilkkovan) näkemyksen ihmisestä ja sen seurauksena liputtaa tutkimusta, joka nojaa materialistis-fysikalistiseen maailmankuvaan (mikä ei ole synonyymi tieteelliselle maailmankuvalle).

Tällainen ontologinen (oppi olevaisesta) oletus ihmisestä vain biologisena, osiinsa jaettavana koneenomaisena mekanismina sivuuttaa tärkeitä ihmisen olemuksen puolia: psyykkisen, henkisen eli spirituaalisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ihmisyyden ominaislaadun. Ne kuitenkin ansaitsevat hoitojärjestelmässä, terveyden edistämisessä sekä tieteellisessä tutkimuksessa samanlaisen aseman kuin niillä on todellisessa elämässä eli eli ihmisten arkisessa toiminnassa, työssä, perheessä ja vapaa-aikana. Terveys ja sairaus ovat biolääketiedettä huomattavasti laajempi ilmiö.

Onko lääketiede fysiikkaan, kemiaan ja biologiaan nojaavana materialistisena tieteenä erkaantunut liikaa kokevasta ihmisestä? Ovatko ihmisen kärsimys, sairauksien ja paranemisen kokemukset ja hoitamisen perusasia: hyvän tekeminen ja haitan välttäminen unohtuneet lääkäriprofession itsepuolustuksessa muutoksen keskellä (maailmankuvan muutos, potilaiden roolin muutos ja hoitovalikoiman muutos?)

Jos näin on, lääketiede tieteenä kaipaa uudistusta. Myös lääkärin ammatti ihmisten auttajana kaipaa uudistumista eli inhimillisyyden valankumousta niin, että tiede ja kokemus voivat käydä hoitamisen arjessa rinta rinnan toisiaan tukien.

”Sekä että” -ajattelu luo pohjan terveyspalvelujen asiakaskeskeiselle kehittämiselle. Mustavalkoinen ”joko tai” -asenne ja toiminta (tieteen ja kokemuksen keinotekoinen vastakkain asettelu) ovat jo historiaa. Katso tarkemmin https://liinanblogi.com/2019/03/20/voiko-subjektiiviseen-kokemukseen-luottaa/

Kansalaiset johtamaan muutosliikettä

Säädettäköön sellainen ”monipuolisuuslaki”, jonka nojalla lääkäreitä ja muita terveydenhuollon ammattilaisia edellytetään ohjaamaan potilaat, joita he itse eivät pysty auttamaan, sellaisen täydentävän hoitajan luo, jonka tarjoamasta hoitomuodosta on olemassa tutkimukseen tai pätevään ja pitkän ajan kokemukseen perustuvaa julkisesti saatavissa olevaa näyttöä.

Tällainen palvelee parhaiten niin yksittäisten ihmisten etua ja hyvinvointia kuin koko  kansanterveyttäkin. Terveydenhuoltohenkilöstöä onkin koulutettava ymmärtämään täydentävien hoitojen paikka ihmisten elämässä ja terveyssysteemissämme.   Ruotsissa tätä käsitellään hallituksen asettamassa asiantuntijaryhmässä, joka julkaisi maaliskuun 2019 lopussa raporttinsa ykkösosan. Sen soisi olevan Lääkäriliiton ”uskomushoitoihmisten” ja Juhani Knuutin lukulistalla: https://www.regeringen.se/rattsliga-dokument/statens-offentliga-utredningar/2019/03/sou-201915/

Yhdysvalloissa työskentelevä lääkäri ja tutkija Victor Montori puhuu potilaiden vallankumouksesta, sillä hänen mielestään reformi, uudistaminen ei ole riittävä. Kansalaisten, terveiden ihmisten ja potilaiden, jotka eivät ole liian sairaita toimimaan täytyy johtaa terveydenhuollon muutosliikettä.

Lääkärit, hoitajat, terapeutit, muut auttajat ja opiskelijat voivat seurata myöhemmin, kunhan vapauttavat itsensä korporaatioiden ja sidosryhmien  kahleista, rakentavat uudelleen omaa kohtaloaan ja alkavat uskoa vallankumouksen menestykseen  eli muutoksen mahdollisuuteen. Katso tarkemmin https://liinanblogi.com/2018/06/27/potilaatko-barrikadeille/

Victor Montori ei usko, että muutoksen ensimmäinen kipinä tulee terveydenhuoltojärjestelmän sisältä, vaan hän veikkaa, että se tulee kansalaisten taholta.

Hän saattaa olla oikeassa.

Viitteet

Aarva P. Miksi täydentäviä terveysnäkemyksiä tarvitaan. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous. Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Helsinki 2018, s. 17-44.

Keski­Hallila S. Kuluttajien näkemykset täydentävistä  ja  vaihtoehtoi- sista hoidoista 2018. Julkaisematon raportti 24.5.2018. Tampereen yliopisto.

Artikkelikuva: Jääveistosnäyttely (Snow Village) Lainion kylä, Ylläsjärvi 26.3.2018.