”Haluaisin kuitenkin ihmisten ymmärtävän, että oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta. Se ei myöskään voi olla peruste jonkun toisen ihmisen hoidolle.”
Professori Juhani Knuuti, Seura 17.3.2019.
Juhani Knuuti esittää yllä siteeratun toiveensa sen jälkeen kun hän on ensin pohtinut ihmisten kokemusta: ”Jos henkilö kokee saaneensa sairauteensa apua esimerkiksi juuri homeapatiasta tai ruokavaliosta niin hyvä! Ei minulla ole mitään syytä epäillä näitä tuntemuksia.” (Teppo A 2019)
Miten lääketieteilijän toive on tulkittavissa?
Kokemukselle, varsinkaan subjektiiviselle kokemukselle, ei siis kannattaisi antaa kovinkaan suurta painoa. Lehtijutun asiayhteydestä käy ilmi, että Juhani Knuuti liittää ”epäluotettavan kokemuksen” (avun saannista ja hoidon tehosta) esimerkiksi homeopatiaan ja ruokavalioon.
Seura-lehden kirjoituksen otsikon mukaan Juhani Knuuti taistelee huuhaata vastaan. Kirjoituksessa ei tarkemmin kuvata, mitä huuhaa tarkoittaa eli mitä vastaan hän taistelee. Hänen esittämästään toiveesta kansalaisille on kuitenkin pääteltävissä, että homeopatia ja ruokavalio ovat hänen mielestään huuhaata, jota vastaan on taisteltava. Samaan aikaan hänellä ei ole mitään syytä epäillä homeopatiasta ja ruokavaliosta apua sairauteensa saaneiden tuntemuksia.
En ota tässä mitään kantaa homeopatiaan ja ruokavalioon tai kysymykseen, ovatko homeopatia ja ruokavalio huuhaata (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) ja jos ovat (tai eivät ole), niin miksi ja millä perusteilla ovat (tai eivät ole) huuhaata. Totean vain, että jompi kumpi tai kumpikin näistä sisältyy monissa, myös Euroopan maissa, pakollisen sairausvakuutuksen rahoittamaan hoitojärjestelmään tai terveyden edistämisen kansallisiin ohjelmiin. Suomessakin ruokavaliota pidetään yhtenä merkittävänä terveyden edistämisen menetelmänä ja homeopaattiset lääkevalmisteet ovat rekisteröityjä ja Fimean valvonnan alaisia.
Tässä kirjoituksessa tarkastelen kokemusta. Pohdin, miksi ihmisten subjektiivisia kokemuksia pidetään luotettavina tai epäluotettavina (hoidon tehon ja turvallisuuden näkökulmasta).
Ajatus saattoi jäädä puolitiehen
Seura-lehden juttu ei erottele sitä hoitamista, joka tapahtuu terveydenhuoltojärjestelmän suojissa siitä mikä tapahtuu sen ulkopuolella. On siis oletettava, että esitetty kannanotto subjektiivisen kokemuksen epäluotettavuudesta on ulotettava kaikkeen hoitamiseen.
Mahtoikohan toimittaja kirjoittaa tuon kokemusta koskevan sitaatin väärin, ehkä vahingossa. Vai onko Juhani Knuutilta ehkä jäänyt ajatus kesken? Muutoin sitaattia on vaikea ymmärtää.
Nimittäin ihmisten kokemuksiin yleensä luotetaan. Otan esimerkin.
Suomessa melkein puoli miljoonaa ihmistä/vuosi on ostanut lääkärinsä kirjoittamalla lääkereseptillä masennuslääkkeitä, ja suurin osa todennäköisesti syökin niitä. Masennuksen diagnoosi perustuu vain ja ainoastaan potilaan kokemukseen eli hänen kuvaukseensa olotilastaan. Masennusta ei voi määritellä verikokeella tai muulla ns. objektiivisella biologisella mittarilla eli siten, että joku ulkopuolinen määrittelisi potilaan fysiologian perusteella potilasta kuulematta, onko tämä masentunut vai ei.
Aivokuvantamisessa ja suolistomikrobitutkimuksissa on havaittu eroja masentuneiden ja ei-masentuneiden fysiologisten tilojen välillä, mutta diagnoosia tehtäessä nämä eivät ole (ainakaan vielä) käytössä. Potilaan kokemus on diagnoosin ja hoidon perusta. Myös parantuminen määräytyy potilaan kokemuksesta.
Jos subjektiivinen kokemus kuitenkin, kuten Juhani Knuutin haastattelusitaatti painotta, nähtäisiin epäluotettavana, on hämmentävää, että potilaan subjektiiviseen kokemukseen perustuvan diagnoosin nojalla sadoille tuhansille ihmisille kirjoitetaan masennuslääkkeitä, joita koskeva tutkimuskin perustuu niin ikään potilaiden subjektiivisiin kokemuksiin.
Vai onko kyse siitä, että näitä kokemuksia pitää olla tarpeeksi paljon, jotta ne muuttuvat matemaattisen ajattelun ”tuloksena”, tilastotieteen periaatteiden mukaan luotettaviksi? Objektiivisiksi?
Elämä ei ole matematiikkaa, pikemminkin humanistista yhteiseloa
Todellinen elämä ei ole matemaattisesti mallinnettavissa, vaikka sen eri ilmiöistä voidaankin tehdä tutkimuksia, joiden tulosten luotettavuutta arvioidaan tilastollisilla menetelmillä, esimerkiksi laskemalla tuloksille tilastotieteellisiä merkitsevyystasoja, p-arvoja ja luottamusvälejä. Todellinen elettävä ja eletty elämä on luonteeltaan virtaavaa, hyvin pitkälle ennakoimatonta, luovaa, yhteisöllistä ja ympäristöriippuvaista.
Ihminen, joka kannattaa humanistista, ihmiskeskeistä terveydenhuoltoa (parantamista, hoitamista, lääkintää ja terveyden edistämistä) ei voi allekirjoittaa väitettä, että inhimillisellä kokemuksella on vain vähän tekemistä hoitamisesta saatujen hyötyjen kanssa.
Mutta hyödythän eivät ole sama asia kuin teho ja turvallisuus, kuulen jo kriittisten äänien huudahtavan. Siinäpä se onkin. Ne todellakin ovat eri asia.
Tämä, siis ”eriasiaisuus” johtaakin pohtimaan, miksi jotkut tutkijat ja lääkärit (tosin aika harvat käytännön lääkärin työtä tekevät, luulisin) haluavat esittää kansalaisille toiveen, että nämä ymmärtäisivät, että oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta. Tämä on hyvin hämmentävää.
Pitäisikö ihmisen siis olla luottamatta omaan kokemukseensa itsestään, saamastaan hoidosta tai vaikkapa keinoista, joilla hän on saanut terveyttään kohennetuksi? Mihin hänen pitäisi luottaa? Kaksoissokkokokeisiinko?
Entäpä lääkäri, eikö hänenkään pidä luottaa omaan työkokemukseensa, kliiniseen tajuunsa? Mihin hänen pitäisi luottaa? Meta-analyyseihinkö? Nehän kuitenkin kattavat vain pienen osan käytössä olevista ja toimivista hoitomuodoista.
Ihminen keskelle – kokemuksiensa kanssa
Tärkeintä joka tapauksessa on se, että ihminen saa avun sitä tarvitessaan ja että hänelle on hoitamisesta tai terveyden edistämisestä itse koettua hyötyä käytännössä, todellisessa elämässä riippumatta siitä, onko hyöty saavutettu satunnaistetuin kontrolloiduin hoitokokein perustellusta hoidosta vai jollakin muulla tavalla hyödylliseksi osoitetusta menetelmästä, keinosta tai tavasta.
Kokemuksellisuus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Kokemustiedolla, jonka hän saa omista tuntemuksistaan (esimerkiksi lääkkeiden tai muiden hoitomuotojen yksilöllisistä koetuista vaikutuksista) ja kohtaamisistaan hoitavien henkilöiden kanssa, on todistetusti perustavanlaatuista psykologista ja biologista merkitystä.
Kehossa voi tosin muhia jokin sairaus ihmisen sitä tietämättä ja kokematta. Meissä jokaisessa on syöpäsoluja, joita elimistömme oma puolustusjärjestelmä tuhoaa koko ajan. Oireettomia syöpiä pyritään löytämään varhaisvaiheessa seulonnoilla. Useimmiten ihmiset kuitenkin tuntevat, kokevat tai aavistelevat, että kaikki ei ole kunnossa ja menevät lääkäriin. Kokemukset, myös hoitokokemukset, vaikuttavat yleensä kehollisestikin (paitsi jos ihminen on tajuttomassa tilassa, jolloin ei oikeastaan voida puhua subjektiivisesta kokemuksesta).
Kokemukset vaikuttavat kaikkiin kehon sopeutuviin järjestelmiin
Kokemukset vaikuttavat esimerkiksi sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin. Ne ovat olennaisia niin ihmiselimistön terveyden ylläpitämisessä kuin häiriöiden syntymisessäkin. Kokemustieto onkin välttämätöntä, jotta pystytään merkityksellisesti ja asianmukaisesti selittämään esimerkiksi psykoneuroimmunologisia ilmiöitä. Myös plasebovaikutus on valaiseva esimerkki kokemusvaikutuksista ja osoittaa havainnollisesti, kuinka tärkeäitä ne ovat. (Plasebo- eli kokemusvaikutuksesta tarkemmin Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo 2018)
Kokemusvaikutuksen perustan ymmärtämiseksi on huomattava, että kokemusta ei voi erottaa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta. Kokemus on tietoisuuden tapahtuma, vaikka siihen liittyy melkein aina myös kehollisuutta. Kyse onkin kehomielellisestä ilmiöstä.
Kokemusten väheksymisessä tieteessä saattaa olla kysymys siitä, että näkökulma parantamisen ja hoitamisen tutkimukseen on kapea. Joskus voi olla kyse myös niin sanotusta kognitiivisesta vinoumasta tai vahvistusharhasta. Se liittyy puolestaan siihen, millä tavoin erilaisia tiedeparadigmoja (taustaoletusten kokonaisuuksia) ymmärretään ja hyväksytään.
Karkeasti jaotellen voidaan puhua reduktiivisesta (osiin pilkkovasta) ja holistisesta (kokonaisvaltaisesta) paradigmasta. Nämä kaksi heijastuvat myös terveydenhuoltoon. Käytännön hoitotyössä ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan limittäisisä ja komplementaarisia eli toisiaan täydentäviä. Jyrkkinä ja erillisinä hahmotettaessa ne voivat synnyttää älyllistä epämukavuutta, kognitiivista dissonanssia. (Aiheesta tarkemmin ks. Aarva P, Helin K. Parantamisen paradigmat. 2018)
Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset
Nykyisen näyttölääketieteen (evidence based medicine) mukaisesti tieteen ”sana” monesti painaa käytännön hoitoratkaisuissa enemmän kuin potilaan kokemus. Näin on siitä huolimatta, että evidence based medicinen alkuperäinen toiminta-ajatus oli tarkastella
1) tieteellisen näytön,
2) lääkärin kliinisen osaamisen ja
3) potilaan kokemusten ja arvostusten
yhdessä muodostamaa kokonaisuutta hoitovalintojen perustana.
Kokemuksen merkitystä esimerkiksi parantamisen ja hoitamisen tutkimuksessa on usein kyseenalaistettu juuri sillä perusteella, että kokemusta on pidetty subjektiivisena näkökulmana. Sen on katsottu vähentävän tutkimuksen luotettavuutta, jonka on arveltu saavutettavan parhaiten plasebokontrolloiduin RCT (=randomized controlled trial=satunnaistettu kontrolloitu koe) -tutkimuksin.
Näyttölääketieteen tieteellinen näyttö nojaa kolmeen pilariin.
Ne ovat 1) RCT, jota toteutetaan 2) epidemiologisella tutkimusotteella,
mikä tarkoittaa väestötason tarkastelua tai suuria tai suurehkoja havaintomääriä, ja 3) nojautumalla tilastotieteeseen ja siihen liittyvään todennäköisyyslaskentaan.
Plaseboa (lumetta) käytetään RCT-menetelmässä nimenomaan poistamaan kokemuksen vaikutus (kokemusvaikutus eli plasebovaikutus) vertailevissa kliinisissä kokeissa, joissa tutkitaan jonkin yksittäisen hoidon tehoa (efficacy) ideaalisissa (mutta ei todellisen elämän) olosuhteissa.
Näyttölääketiede, jonka metodologinen lippulaiva RCT on, on tuonut mukanaan erittäin paljon hyvää, mutta se on saanut osakseen myös kritiikkiä. (Ks kritiikistä tarkemmin Aarva P, Kortejärvi H. Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset 2018)
Kokemusvaikutukset osana kokonaisuutta
Kokemusvaikutusten ymmärtämiseksi on tärkeä erottaa käsitteellisesti toisistaan plasebokontrolli, eli aine tai hoito (esimerkiksi plasebolääke tai -leikkaus), joka ei sisällä vaikuttavaa ainetta tai toimenpidettä, ja plasebovaikutus, joka ilmenee hoidon kohteessa, tuntevassa, tulkitsevassa ja kokevassa ihmisessä. Ajatus plasebon eli ”ei-minkään vaikutuksesta” (effect-of-nothing) on aikansa elänyt (Trager & Kamper 2017).
Luontevinta ja osuvinta onkin puhua kokemusvaikutuksista ja jättää plasebotermi ainoastaan lääkkeiden ja joidenkin kirurgisten toimenpiteiden tutkimuskäyttöön, jonne se sopii. Kun aletaan puhua kokemusvaikutuksista, kuva parantamisesta, hoitamisesta ja kärsimyksen lievittämisestä laajenee ja tulee monisävyisemmäksi. Metaforisesti nähdään metsä puilta eli ymmärretään entistä paremmin kokonaisuus yksityiskohtien ohella.
Jotta voitaisiin arvioida kokemusvaikutusten merkitystä ja paikkaa hoitamisessa, on pyrittävä ymmärtämään myös sairauksien, vaivojen ja ongelmien luonnollinen hoituminen ja parantuminen. Jos emme tee mitään, esimerkiksi pienet haavat paranevat itsestään. Tätä kutsutaan luonnolliseksi parantumiseksi, ja sitä on mukana kaikissa paranemisprosesseissa.
Myönteiset kokemusvaikutukset edistävät paranemista, joka saattaa tapahtua itsestäänkin. Lääkkeiden, leikkausten ja muiden biolääketieteeseen perustuvien hoitotoimenpiteiden spesifit hoitovaikutukset ovat korvaamattoman tärkeä osa parannusta tuottavia kokonaisvaikutuksia. Parantumisen kokonaisuus sisältää kolme usein toisiinsa liittyvää pääilmiötä: luonnollinen parantuminen, kokemusvaikutusten hyödyt ja biolääketieteellisten hoitovaikutusten hyödyt.
Myönteisiä kokemusvaikutuksia tuottavat hyvä hoitosuhde ammattiauttajan kanssa, miellyttävä hoitotilanne ja potilaan uskon, toivon ja luottamuksen vahvistaminen. Lisäksi monet kokemukselliset menetelmät, jotka hyödyntävät kokemusvaikutuksia, kuten psykofyysiset terapiat, taideterapiat, luonto, kosketushoidot ja muut kehomielihoidot edistävät toipumista ainakin osittain juuri kokemusvaikutusten johdosta.
Keinotekoisia rajoja ylitetään
Sitä mukaa kuin lääke-, hoito- ja käyttäytymistieteellinen vaikutustutkimus alkavat ottaa huomioon hoitavina elementteinä kokemusvaikutusta vahvistavia tekijöitä, on mahdollista saada enemmän tutkimustietoa parantavista kokemuksista ja kokemuksellisista menetelmistä hoitopäätösten tueksi.
Plasebotutkimuksesta kertyneen tiedon perusteella myönteisten kokemusvaikutusten hyödyntäminen voi lisätä sosiaali-ja terveydenhuollon vaikuttavuutta ja vahvistaa potilaskeskeistä hoitamista. Professori Irvin Kirsch, yksi kansainvälisesti tunnetuimpia plasebon tutkijoita, kehottaakin terveydenhuoltoa tehostamaan plasebovaikutuksen soveltamista käytännön hoitamisessa (Kirsch 2013). Samaa ehdottavat dosentti Pekka Louhiala ja professori Eija Kalso (Louhiala & Kalso 2014).
Myös muiden sote-ammattilaisten työssä mahdollisuus positiivisten kokemusvaikutusten vahvistamiseen asiakkaissa on tärkeää. Se parantaa palvelujen laatua ja vaikuttavuutta. Ammattiauttajat voivat tuottaa asiakkailleen positiivisia kokemusvaikutuksia vain, jos he itse kokevat työnsä myönteisesti ja voivat vaikuttaa siihen, kuinka auttamistyötään tekevät. Sote-järjestelmän tulisikin antaa mahdollisuus myönteisille kokemusvaikutuksille niin asiakkaissa kuin auttajissakin.
Kokemusvaikutukset syntyvät, ilmenevät, tuntuvat ja vaikuttavat kokonaisessa, elämäntilanteen muovaamassa ihmisessä. Kun moniulotteinen ja merkityksiä luova potilas tai asiakas otetaan auttamisen keskiöön, voidaan ylittää ja häivyttää keinotekoisia rajoja eri auttamis- ja hoitofilosofioiden, koulukuntien ja ammattilaisten välillä. Kaikkea, mikä on kärsivälle ihmiselle hyväksi, on syytä soveltaa käytäntöön kannustavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä.
Jokainen ihminen on yksilöllinen, mutta paranemisen ja eheytymisen prosessissa uskon vahvistaminen, toivon jakaminen ja rakkauden osoittaminen auttavat kaikkia. (Ks tarkemmin Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo 2018)
Viitteet
Aarva P, Helin K. Parantamisen paradigmat.
Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous, Helsinki 2018, 139-155.
https://www.adlibris.com/fi/kirja/inhimillisyyden-vallankumous-9789527240342
Aarva P, Kortejärvi H. Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous, Helsinki 2018, 157-180.
Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo 2018. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous, Helsinki 2018, 181-195.
Kirsch I. The placebo effect revisited: Lessons learned to date. Complementary Therapies in Medicine 2013:21:102–104.
Louhiala P., Kalso E. Plasebon monet kasvot. Suomen Lääkärilehti2014: 69 (45): 2979–2982.
Teppo A. Professori Juhani Knuuti taistelee huuhaa-hoitoja vastaan: ”Henkilön oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta”. Seura 17.3.2019 https://seura.fi/ilmiot/tarinat/professori-juhani-knuuti-taistelee-huuhaa-hoitoja-vastaan-henkilon-oma-subjektiivinen-kokemus-on-aarettoman-epaluotettava-kertomaan-minkaan-hoidon-tehosta-tai-turvallisuudesta/
Traeger AC, Kamper SJ. The effect of nothing? Time to abandon the concept of placebo. Pain 2017:158:1179.
Tämä ei suoraan liity aiheeseen, mutta sivuaa siitä ja olisi tärkeä asia noin ylipäätään:
Jokainen koettu lääkkeen sivuvaikutushan on subjektiivinen kokemus. Ja lain mukaan ne on silti aina raportoitava eteenpäin, lääkäri ei voi torpata potilaan kertomusta väittämällä että oire ei johtunut lääkkeestä, hänellä on velvollisuus ilmoittaa potilaan raportoima oire eteenpäin lääketurvallisuusviranomaisille ottamatta kantaa siihen, johtuiko se lääkkeestä vai ei.
Lääkärit kuitenkin torppaavat potilaiden haittailmoituksia jatkuvasti (erityisesti jos kyse on psyykenlääkkeestä, jolloin kaikki ilmoitetut oireet pistetään psyyken ongelmien syyksi), joten ei ihmetytä yhtään ettei subjektiivinen kokemus kiinnosta missään muissakaan asioissa. Potilaita pitäisi informoida laajalti siitä, että ”vasikoivat” välittömästi esimiehelle ja lääketurvallisuusviranomaisille jokaikisen lääkärin, joka kieltäytyy tekemästä haittailmoitusta potilaan raportoimasta subjektiivisesti kokemastaan haitasta.
Haittailmoituksen tekeminen on muuttunut kuitenkin vuosi vuodelta raskaammaksi prosessiksi, yhden potilaan ilmoittaman haitan raportointiin saattaa mennä puolikin tuntia lomakkeen täyttelyineen ja toimittamisineen. Tämä selittänee lääkäreiden vastahakoisuuden asiassa.
Tämä on asia, joka tulisi tuoda laajalti kansalaisten tietoon, jotta he osaisivat pitää puoliaan, kun lääkäri torppaa ilmoitetun lääkehaitan malliin ”se vaan johtuu masennuksestasi” tai ” taitaa olla vaan sinulla vaihdevuodet,” nämä ovat esimerkkejä joita ihmisiltä kuulee tilanteessa jossa yrittävät haitasta lääkärille raportoida.
Kaikki lääkärit jotka tekevät näin, rikkovat lakia.
Kiitos ansiokkaasta blogistasi!
Lääketieteen maallikon mietintääni…
Knuuti: ” — oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta. Se ei myöskään voi olla peruste jonkun toisen ihmisen hoidolle.”
Tekee mieli olla samaa mieltä Knuutin kanssa sillä tavoin, että ihminen ei voi subjektiivisen kokemuksensa perusteella tietää, mikä tai mitkä seikat auttoivat ja missä määrin. Ihmisen mielellä ei ole ainakaan naturalistisesti ajatellen (ns. mystisin prosessein saattaa olla) pääsyä tai sisäistä havaintomekanismia niihin fysiologisiin syyseuraussuhteisiin, jotka aiheutuvat luonnollisesta paranemisesta, kokemusvaikutuksesta tai ulkoisesti annetuista kemioista (lääkkeistä). Kun ihottuma parani, auttoiko ja kuinka paljon luonnollinen paraneminen, myönteinen kokemus, jokin voide, pilleri tai enkelihoito? Ei tällaista voi perustellusti tai varsinaisesti tietää, ”nähdä” sisäisesti, eikä ajallinen peräkkäisyyskään tarkoita vaikutussuhdetta. Ja auttoiko enkelihoito placebona vai kenties myös siksi, että jonkinlainen paraelementti oli mukana, jos sellainen on mahdollista (pidättäydyn suhtautumasta naturalismiin dogmaattisesti ja näen paratodisteet harkinnan alaisina). Yksittäinen ja lyhytaikainen arkikokemus on epäluotettava sen suhteen, mikä auttoi, mutta toistuvat ja laajat vaikutukset alkavat tietysti jo tuoda luotettavuutta, vaikka mekanismia ei tiedettäisikään, mutta tällöin mennään jo harkitun tiedon, tutkimustyyppisen havainnon suuntaan.
Ihminen kyllä usein tietää oman subjektiivisen, siis yksittäisenkin kokemuksensa ja arkihavaintonsa perusteella onko vaiva ja paraniko vaiva vai ei, ja tässäkin merkityksessä kokemukseen pitää paljolti voida luottaa, mutta ihminen ei noin vain tiedä perustellusti tai varmasti (ja mekanismia) esim. miksi tai miten vaiva parani. Knuutikin luottaa ilmeisesti ihmisten tuntemuksiin paranemisista, että apua tuli, ja hänelle on näköjään ainakin jossakin mielessä ok jos ihminen liittää sen homeopatiaan, mutta ei luota siihen, että ihminen voisi tästä päätellä, että se oli fysiologisesti juuri homeopatia, joka paransi.
Jos annetaan vaikuttavaksi todettua lääkettä, niin sillä on oletettavasti jokin vaikutus yksilön paranemiseen. Mutta toisaalta eipä kukaan, Knuutikaan, voi tietää, kuinka suuri vaikutus paranemisessa vaikuttavalla lääkkeellä on juuri jonkin henkilön kohdalla. Ja millä muulla asialla oli kenties suurempikin vaikutus. Varsinkin, jos hyväksymme, että myös paranormaaleilla mekanismeilla / energiahoidoilla on saattanut olla vielä normaalitieteellistä placeboa tehostava tai siihen jotenkin liittyvä vaikutus (jos siis emme täysin kiellä sellaistenkaan mahdollisuutta).
Kuten blogikirjoituksessa todetaan, kokonaisuus ratkaisee, koska ei kai voida taata, että jokin vaikuttava lääke tai lääketieteellinen hoito todella vaikuttaa yksilöön aina olennaisesti tai edes on lainkaan hyväksi, vaan parantumiseen voivat merkittävästi vaikuttaa myös esim. ravinto, luonto kokemus, elämykset ja odotukset (jotka tuottavat myös hyvin voimakkaitakin fysiologisia ilmiöitä), jotka liittyvät yksilön haluamiin, luottamiin ja arvomaailman mukaisiin, huolenpitoa antaviin tukihoitoihin, vaikkapa homeopatiaan. Eikä ymmärtääkseni kukaan monestikaan voi tietää, mikä juuri jonkun kohdalla lopulta oli ratkaisevaa, parantujan itsensä tulkintaa ja maailmakuvaa on kunnioitettava, sekin on osa vaikutusta.
Pauliinan otsikko: Voiko subjektiiviseen kokemukseen luottaa?
Onko meillä sitten olemassa muuta, kuin subjektiivinen kokemus?
Ainakin Johanna Bolmqvistin kirjasta, Kvanttifysiikasta energiahoitohin, voimme lukea otskon alta, Objektiivisesta subjektiiviseen:
”Vaikka tutkimustulokset ovat tärkeitä, korostan kuitenkin omakohtaista kokemista. Havainnot ja kokemukset ovat aina subjektiivisia: se, mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle. Ole siis avoin uudelle, uskalla haastaa. Kokeile, älä tyrmää, ennekuin muodostat oman mielipiteen. Enegiahoitojen ehdoton etu on , että niillä ei ole haitallisia sivuvaikutuksia. Jokaisen meistä on löydettävä omat vastauksemme ja perustelumme elämässä, eivätkä aina edes tieteelliset tutkimukset voi antaa riittävää todistetta kaikille.”
Myös Tapio Puolimatkan kirjoittamassa oppikirjassa, Usko, tieto ja myytit, sivulla 323, mainitaan, että on myyttinen käsitys, että tutkijat ovat saavuttaneet ”objektiivisen tietoisuuden”.
Myös tieteessä, ja sen käytäntöön soveltamisessa, kipu ja rasitus arvioidaan ihmisen omaa lausunnon perusteella (mm. Borgin asteikolla).
Toisaalta Knuutila on siinä oikeassa, että yhden henkilön mikä tahansa parametrin arvo, esim. verenpaine, soveltuu huonosti jonkun toisen henkilön verenpaineen arviointiin. Sen sijaan yksittäisen henkilön verenpaine ennustaa yhtä hyvin väestön keskiarvoverenpaineen kuin keskiarvoverenpaine ennustaa yksittäisen henkilön vastaavan arvon. Ts. on yhtä huuhaata muodostaa yksittäistapauksesta yleistä lainalaisuutta (kuten väestökeskiarvo) kuin antaa kenellekään ohjeita väestökeskiarvon perusteella. Tällä perusteella mm. ravitsemussuositukset ovat huuhaata.
Martti Syväniemi kirjoittui: ”Toisaalta Knuutila on siinä oikeassa, että yhden henkilön mikä tahansa parametrin arvo, esim. verenpaine, soveltuu huonosti jonkun toisen henkilön verenpaineen arviointiin.”
En huomamannut Knuutin kirjoittavan tai antavan ymmärtää kirjoittamallasi tavalla, vai menikö minulta jotain oleellista silmieni ohi?
Itse rinnastaisin verenpaineen siihen kategoriaan, jota emme voi oman subjektiivisen kokemuksen kautta tietää, vaan sen määrittelyyn tarvitaan mittaus. Verenpaineen hoito on sitten asia, jossa hoitokeino valitaan sen aiheuttajan mukaan, jos poikkeaa suosituksista. Joten, jos saamme oman verenpaineen suosituksiin jollain tavalla, emme voi tyrkyttää sitä tapaa välttämättä toiselle. Minulla verenpaine on aivan eri, riippuen siitä, mittaanko sen itse vai joku toinen, jota ilmeisesti jännitän, vaikken tunne jännitäväni.
Martti huomautti:
En huomamannut Knuutin kirjoittavan tai antavan ymmärtää kirjoittamallasi tavalla, vai menikö minulta jotain oleellista silmieni ohi?
Knuuti esitti: ” oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta. Se ei myöskään voi olla peruste jonkun toisen ihmisen hoidolle.”
Minä ymmärsin näin:
Oma kokemus ei voi olla peruste toisen ihmisen hoidolle =>
Mikä tahansa oma kokemus ei ole sovellettavissa toiselle ihmiselle =>
Mikä tahansa oma asia (koettu tai peräti mitattu) ei ole sovellettavissa toiselle ihmiselle = >
Verenpaineenikaan ei sovellu toisille ihmisille hoidon perusteeksi.
Ja tämä oli johdanto oleelliseen johtopäätökseen:
Keskiarvioihin perustuva hoito kelpaa yhtä huonosti sovellettavaksi yksilölle kuin yksilön kokema (tai peräti mitattu) asia olisi sovellettavissa yleiseksi hoitoperusteeksi.
Kiitos selventävästä vastauksesta Martti Syväniemelle, ymmärsin väärin, pahoitteluni.
Itse luin annetusta linkistä Seura lehteen: Professori Juhani Knuuti taistelee huuhaa-hoitoja vastaan: ”Henkilön oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta”
Ja ymmärsin sen näin, jos siihen lisätään jäljempänä ollut lisä: ”Se ei myöskään voi olla peruste jonkun toisen ihmisen hoidolle”:
En voi luottaa omaan kokemukseeni siitä, että migreeniini annettu hoito, lääkkeen muodossa tehoaa siihen. (halutessaan joku voisi ilmaista tuon paremmin.)
Jos edes itseni kohdalle kykene luottamaan kokemukseeni, niin vielä vähemmin se käy toisen kohdalla.
Olisi odottanut, että professori Juhani Knuuti olisi selventänyt tätä Seura lehdessä ollutta kirjoitustaan, vaikkapa tässä blogissa, mitä hän tarkalleen ottaen tarkoittaa, kirjoittaessaan, että: ”Haluaisin kuitenkin ihmisten ymmärtävän, että oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta.”
Minä ymmärin hänen kirjoituksestaan, että homeopatia ja ruokavalio ovat aivan hyviä hoitomuotoja: ”Jos henkilö kokee saaneensa sairauteensa apua esimerkiksi juuri homeapatiasta tai ruokavaliosta niin hyvä!”
Missä siis on huuhaa, mitä vastaan hän taistelee?
Kiva, kun joku nostaa ylös noita Knuutin kommentteja. Niissähän ei ole enää pitkään aikaan ollut oikein mitään linjaa sen kanssa, mitä alunperin luvattiin.
Knuutin kaunis lupaus vuosia sitten, hänen huuhaaproffana aloittaessaan oli, että katsotaan riippumattomasti tutkimuksia. Nyt vuosia myöhemmin on tullut selväksi, että tutkimuksia kyllä, mutta aina vain ahtaasta, reduktionistisen biolääketieteen edustajan näkökulmasta. Tämän lisäksi vielä tömäkästi kaikkien muiden näkökulmien edustajia moralisoiden.
Sitä on vaikea ymmärtää, mikä miehessä kiinnostaa tiedotusvälineitä niin paljon, että jaksavat uudestaan ja uudestaan raportoida asioita, joita on jankattu jo 80-luvulta asti.
Onko Suomessa kukaan tutkinut, miten nämä vasantoloiden ja teppojen selkeästi lääkebisnesmyönteiset jutut oikeasti syntyvät? Kiinnostaisi kovasti tietää, miltä osin ne ovat aitoa journalismia ja miltä osin markkinointiviestinnällistä lobbausta – ja minkä tahojen.
[…] Voiko subjektiiviseen kokemukseen luottaa? […]