Lääkemolekyylien sijaan ”villejä” vaihtoehtoja

”Villi ajatus: jos lääkemolekyylien sijaan olisi mahdollista määrätä potilaille kävelylenkkejä ulkona, kissan silitystä, keskustelua ja harrastuksia, maailma saattaisi olla hitusen parempi paikka.”

Gastrokirurgi Heidi Wickström

Kun lääkäri ryhtyy julkisuudessa kritisoimaan liiallista lääkitystä ja tuo esiin konkreettisia lääkkeiden aiheuttamia haittoja, hän astuu kollektiivisen mukavuusalueen ulkopuolelle. Sinne, missä lääkkeettömien hoitomuotojen esiin nostaminen saatetaan tulkita ”villiksi”.

Erikoislääkäri Heidi Wickström ylittää kollektiivisen mukavuusalueen rajan Lääkärilehdessä 21.1.2019 https://www.laakarilehti.fi/ajassa/verkkokommentti/hyvaa-elamaa/?

Hän kertoo sairaalassa sattuneesta tilanteesta, jossa hän ei enää kokenutkaan olevansa ”kaikkeen tottunut keski-ikäinen gastrokirurgi, vaan kokonaisesta ihmisestä kiinnostunut lääkäri”.

Villiksi kokemuksen tekee se, että tavanomaisesti (ei-villisti) ajatellen lääkärin ei oleteta ”määräävän” potilaalle metsäretkeä, eläinterapiaa, musiikkiryhmää tai ihmistä olemaan läsnä. Lääke ymmärretään tavanomaiseksi. Siksi lääkkeitä käytetäänkin paljon. Siksi niitä myös tutkitaan paljon.

Ja siksi Kela korvaa enimmäkseen lääkkeitä, leikkauksia sekä kuntoutuspalveluja kuten psykoterapioita ja fysioterapioita. Muut vaihtoehdot ovat niitä villejä ja omasta pussista maksettavia.

Lääkärin kädet ovat sidotut, jos kyse on yhteiskunnan tukemasta (sairausvakuutuksen korvaamasta) hoidosta. Kela ja viime kädessä eduskunta määrittelee, mitä hoitomuotoja saa käyttää. Tietysti jos ihminen maksaa itse hoitonsa, hän voi käyttää melkein mitä haluaa, sellaistakin mitä lääkäri ei määrää.

Maksuton metsäkävely

Tosin metsäkävely ei maksa mitään, kissa tai koira voi maksaa, musiikkia on sekä maksutonta että maksullista. Ihmisenkin aikaa voi ostaa. Mutta inhimillistä lämpöä, myötätuntoa tai rakkautta ei saa rahalla.

Ei myöskään ole riittävää määrää satunnaistetuin, kontrolloiduin kliinisin kokein tehtyjä tutkimuksia, joissa verrattaisiin kissan silittelyn tehoa tavanomaiseen lääkehoitoon minkään todetun sairauden hoitamiseksi. Saatikka, että evidenssin toteamiseksi inhimillisen lämmön vaikutuksista olisi käytettävissä meta-analyyseja ja systeemaattisia katsauksia, jotka on julkaistu arvostetuissa tiedelehdissä.

Liekö julkaistu yhtäkään satunnaistettua koetta? Tuskin. Myötätuntoa kun ei voi (ei ole eettistä) satunnaistaa.

Onko kissan silityksessä, keskustelussa ja kävelylenkissä kyse siis vaihtoehtoisista hyvinvointihoidoista, joiden tehoa ja turvallisuutta ei ole tutkittu? Tai täydentävistä hoidosta? Uskomushoidoista? Kokemushoitamisesta? Vai jopa huuhaasta?

Vastaus riippuu siitä, mitä noilla termeillä tarkoitetaan. Niitähän käytetään nykyisin sekavasti ja määrittelemättä, mitä niillä tarkoitetaan.

Tosiasia, tutkittu fakta kuitenkin on, että liiallinen lääkkeiden käyttö on ongelma. Se aiheuttaa haittoja, kuten toimintakyvyn heikkenemistä, muita sivuvaikutuksia ja lääkeresistenssiä. Tähän maailmanlaajuiseen ongelmaan on Maailman terveysjärjestökin (WHO) kiinnittänyt huomiota.

Kuitenkin suurimmassa osassa maailman köyhiä maita ihmiset eivät saa edes välttämättä tarvitsemaansa lääkehoitoa tai tarpeellisia rokotuksia, koska heillä tai heidän valtioillaan ei ole rahaa ostaa kalliita tuotteita.

Meillä Suomessa sen sijaan tuntuu olevan rahaa sellaiseenkin lääkkeiden käyttöön, josta on haittoja.Toisin sanoen vanhusten hoidossa (ja muuallakin) käytetään nykyisin lääkehoitokoktaileja, joiden turvallisuudesta ei ole olemassa tutkimusnäyttöä. Ei tiedetä, ylittävätkö monilääkityksen hyödyt siitä aiheutuvat haitat.

Heidi Wickströmin esimerkki viittaa siihen, että eivät välttämättä ylitä. Ja siksi hän etsii muita auttamisen tapoja.

Norspan-Lyrica-Xanor-Tenox-SSRI tms. -koktail

Hän havaitsi, että sairaalan tuodun, palveluyksikössä vuoden verran asuneen vanhan naisen oli  vähitellen annettu muuttua jalattomaksi (=kävelyyn kyvyttömäksi), lihoa ja masentua. Kirjoittaja pohtii monipuolisesti naisen kohtaloa, ja muistuttaa, että

”maassamme on lukemattomia hänen kaltaisiaan ihmisiä, jotka laitetaan Norspan-Lyrica-Xanor-Tenox-SSRI tms. -koktaililla sellaiseen tilaan, että he pystyvät jotenkuten kitkuttamaan loppuelämänsä suuremmin elämöimättä ja lopulta henkäisevät viimeisen henkäisynsä rauhallisesti. Se ei ole suurinta mahdollista kärsimystä, se ei ole edes epäinhimillistä kohtelua. Mutta se on vähintään huonoa hoitoa, jopa hoitovirhe, se on kallista ja lohdutonta, sekä hoitaville osapuolille että hoidettavalle”.

Heidi Wickström päättää keskustella naisen kanssa ja kertoa hänelle, että tällä ei oikeastaan ole mitään estettä sille, että voisi jatkossa seistä ja kävelläkin. Mutta tämän täytyy itse haluta sitä.

Lopuksi Heidi Wickstöm sanoo, että ei ole vakuuttunut, että hänen ohjeistuksensa vaikuttaa  hoivayksikön käytäntöihin mitenkään.

”Tarkalleen ottaen asia ei kuulu minun vastuulleni, hänen hoidostaan vastaa joku muu lääkäri. Niin täytyy olla, muutenhan hänellä ei kaiketi voisi olla sitä pitkää lääkelistaakaan?”

Artikkelin päätteeksi kirjoittaja pohtii: ”Tuo vanha rouva ja muut kohtaamani vastaavanlaisessa tilanteessa elävät ovat saaneet minutkin pohtimaan, miten vanhoja, yksinäisiä ja masentuneita ihmisiä voisi auttaa muuten kuin turruttamalla heidän mielensä ja aistinsa. Voisiko heidän elämänsä olla siedettävän sijasta hyvää?”

Kenen vastuulla hyvä hoito on?

Heidi Wickströmin esimerkistä voi tulla mieleen sellainenkin ajatus, että tässä nyt erikoissairaanhoidon korkeasti koulutettu ja korkeapalkkainen lääkäri päivittelee huolestuneena perustason, vanhusten hoidon laatua. (Tyyliin ”En minä ainakaan kirjoittaisi tuollaisia lääkemääriä, mutta nuo muut!”)

Huoli on kyllä aiheellinen. Mutta ongelma ei kuitenkaan ole vain yksilötasolla ja yksinkertaisesti poistettavissa. Tämän osoittaa esimerkiksi Esperi Caren tapaus. https://yle.fi/uutiset/3-10615846

Jos hoivayksikössä on liian vähän henkilökuntaa, niin humaanein ja taitavinkaan lääkäri ei voi kirjoittaa Wickströmin ehdottamia ulkoilu- tai kissansilitysreseptejä. Nimittäin jos hoivaa tarvitsevalle ihmiselle ei ole tarjota auttavia käsiä, jalkoja ja sydäntä ja jos edes kissaa ei lähistöllä ole, hyviäkään ohjeistuksia ei pystytä toteuttamaan. Helpoin tapa ”selviytyä” voi silloin olla lääkitys.  

Ketäpä tässä sormella osoittelemaan

Kysymys on koko hoiva-ajattelun uudistamisesta. Yksittäisiä lääkäreitä ei pidä osoittaa sormella. Jos heidän pääasiallinen hoitotyökalunsa on lääkkeen kirjoittaminen, niin sitä työkalua he tietysti käyttävät.

Työkalujen monipuolistaminen eli hoito- ja hoivavalikoiman lisääminen on järjestettävissä vain koko sosiaali- ja terveyspolitiikan lähtöoletuksia uudistamalla.

Kun arvolähtökohdat muuttuvat asiantuntijalähtöisyydestä asiakaskeskeisiksi, niin apua ja hoivaa tarvitseva ihminen on lähtökohta ja muut, kuten reviirinäkökohdat, institutionaaliset tai ammattikuntien intressit ja hierakiat ja tekninen tehokkuus kilpailutuksineen nähdään tälle, ihmislähtökohdalle, alisteisina. Se muuttaa väistämättä hoitokäytäntöjä.

Koko keskustelu siitä, kenen yksittäisen ammattilaisen tai minkä ammattikunnan tai insituution vikaa tai puutetta pitää poistaa, on turhaa. Tärkeää on lähteä uudella tavalla ratkaisemaan konkreettisia ongelmia.

Tässä Lääkärilehden ihanassa ja inhimillisyyttä huokuvassa jutussa Heidi Wikström kuitenkin aivan turhaan puolustelee itseään siitä, että hän ei voi vaikuttaa lääkkeettömien hoitojen tarjontaan, koska siellä hoivayksikössä ”hoidosta vastaa joku muu lääkäri”.

Kyllä hän voi vaikuttaa. Ja niin hän tekeekin kirjoittaessaan tämän viisaan ja kauniin kirjoituksen. Kiitos siitä.

Kysymys ei ole vain lääkäreiden ammattikunnan sisäisestä ongelmasta. Seuraava askel on, että kaikki kirjoituksessa kuvatun henkilön (ja muiden samanlaisessa asemassa olevien henkilöiden) hoivaan osallistuvat ammattilaiset ja omaiset (jos heitä on) kokontuvat yhdessä hoivattavan kanssa miettimään ratkaisuja.

Siitä voi syntyä arjen moniammatillinen kehityshanke, jolla autetaan hoivattavaa, omaisia ja koko hoitohenkilökuntaa parempaan elämään ja laadukkaampaan työelämään. Tehdään pieni inhimillisyyden vallankumous. Luodaan turvapaikka.

Viestiä päättäjille

Viemällä pienestä vallankumouksesta viestiä suoraan hoivapalveluista päättäville vaikutetaan asioihin. Pitkällä aikavälillä inhimillisyyden viestien virta vaikuttaa myös koko terveyspolitiikkaan.  

Aiheesta lisää kirjassa Inhimillisyyden vallankumous. Iloa ja toivoa terveydenhoitoon (toim. Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K) 2018. Basam Books: https://basambooks.fi/sivu/tuote/inhimillisyyden-vallankumous/2325729 ja Adlibris: https://www.adlibris.com/fi/kirja/inhimillisyyden-vallankumous-9789527240342

Turhien lääkkeiden välttämisestä puhuu myös Antti Heikkilän kirja Lääkkeetön elämä (Otava 2018) https://www.adlibris.com/fi/kirja/laakkeeton-elama-9789511323129

Lääkkeetön elämä on aika raju kirja. Se ylittää myöskin kollektiivisen mukavuusalueen kritisoimalla terveydenhuoltojärjestelmää medikalisoitumisesta. En tiedä, onko Heidi Wickström ehkä saanut Heikkilän kirjasta rohkeutta julkaista hienon kirjoituksensa, jossa hän keskittää kritiikkinsä vanhustenhuoltoon. Heikkilä puolestaan koskettelee laajasti myös työikäisten liikalääkitystä.

Kävelystä ja eläinystävästä Heikkila kirjoittaa Wickströmin tapaan positiivisesti, muun muassa näin:

”Liikunta yhdessä oikean ruokavalion kanssa on tärkein muutostekijä matkalla kohti lääkkeetöntä elämää. Liikunnasta on myös apua estettäessä ikääntymismuutoksia. Vaimoni kanssa kävelemme paljon, ja siitä on tullut meille elämäntapa. Meillä on koira, joka antaa lisäpontta kävelylle säästä huolimatta.”

”Kävely stimuloi luovuutta ja jäsentää ajatuksia. Paras tapa keskustella jonkun kanssa on yhteinen kävelyretki. Luin taannoin, että jotkut huippujohtajat pitävät tärkeät keskustelut johtoryhmänsä kanssa kävellen. Jos ajatus ei kulje tai masentaa, yksinkertainen ja tehokas hoito on kävelyretki. Kävely ylläpitää kuntoa, ja minulle se on myös yksi tärkeimmistä keinoista hallita stressiä.”

Kävelyn, terveyden ja vireyden yhteys on ymmärretty jo yli 2000 vuotta sitten. Kerrotaan nimittäin filosofi Aristoteleen (384-322 eKr.) sanoneen, että jos haluaa ajatella, niin ensin pitää kävellä.