Tieteessä ei tunneta termiä uskomushoito

Tänään Helsingin Sanomissa on julkaistu kommenttimme HS:n pääkirjoitukseen On jo aika laittaa uskomushoidot lailla kuriin. 

Lyhyeen kommenttikirjoitukseen ei ollut mahdollista liittää lähdeviitteitä, joten laitan tähän alle muutamia olennaisia linkkejä. Kommenttitekstin jälkeen kuvaan tiivistetysti, mitä HS:n pääkirjoitus lukijoille viestitti.  Analyysini taustoittaa vuosikymmeniä jatkunutta ”uskomushoito”- ja ”vaihtoehtohoito”-kiistaa.

Kommentissamme toteamme aluksi, että HS:n pääkirjoitus nostaa esiin uskomushoitojen vaarat esimerkkinä hopeavesi, että  sosiaali- ja terveysministeriössä (STM) on käynnistetty lainvalmistelu  haitallisten tuotteiden käytön suitsimiseksi ja että mielestämme kaikkien vaarallisten aineiden markkinoiminen lääkkeinä tai terveystuotteina pitääkin kieltää lailla.

Toteamme, että pääkirjoituksen termiä ”uskomushoito” ei kuitenkaan käytetä kansainvälisessä eikä suomalaisessa lääke- ja terveystieteellisessä tutkimuksessa. Euroopan unionin asiakirjoissa puhutaan ”täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista”. Yhdysvalloissa terveysviranomaiset käyttävät ilmaisua ”täydentävät ja integroivat terveysnäkemykset”, jotka jaetaan kolmeen pääryhmään: luontaistuotteet, kehomielihoidot ja muut, kuten perinnehoidot. Maailman terveysjärjestö (WHO) suosittelee jäsenmaita sisällyttämään viralliseen terveydenhuoltoon ”traditionaalista ja täydentävää lääketiedettä”.

Sairauksien hoitamiseksi turvaudutaan harvoin ainoastaan ”vaihtoehtohoitoihin”.
Kerromme kommentissa, että sen sijaan niitä käytetään lähes aina lääketieteellisten hoitojen lisänä ja täydennyksenä tai terveyden edistämiseksi. Tieteellistä näyttöä on monien keinojen, kuten akupunktion, joogan, kiropraktiikan ja tietoisen läsnäolon (mindfulness) hyödyistä kipujen ja kärsimysten helpottamisessa. Varsinkin pitkäaikais- ja monisairaiden ihmisten vaivat voivat näiden avulla lievittyä.

Nyt aloitetussa tärkeässä lainvalmistelussa on mielestämme hyvä tutkia muiden maiden tilannetta. Ruotsissa hallituksen työryhmä parhaillaan selvittelee valinnanvapauden ja turvallisuuden parantamista vakiintuneen terveydenhuollon ulkopuolista hoitoa käytettäessä. Monissa maissa, kuten Sveitsissä, täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja on sisällytetty terveydenhuoltojärjestelmään ja niitä korvataan lakisääteisestä sairausvakuutuksesta. Norjassa yli puolet sairaaloista tarjoaa niitä asiakkailleen muun hoidon tueksi.

Esitämme kommentissa mielipiteemme, että tietoon perustuvien valintojen tekemiseksi kansalaisten ja terveydenhuoltohenkilöstön on saatava luotettavaa tietoa myös terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitojen tutkituista hyödyistä ja
haitoista, koska niiden käyttö on aika yleistä:  Suomalaisista noin kolmannes raportoi käyttävänsä tällaisia hoitoja.

Lopuksi ehdotamme, että STM:n johdolla käsitteet selkiytetään ja selvitetään Ruotsin tapaan nykytilanne: Miksi virallisen terveydenhuollon ulkopuolisten hoitojen käyttö Suomessa on kansainvälisesti katsoen melko yleistä ja millaisia ovat niiden biolääketieteelliset ja arkielämässä koetut hyödyt ja haitat eri käyttäjäryhmissä. Lain odotetut kustannusvaikutukset ehdotamme myös selvitettäviksi.

Kommenttipuheenvuoron allekirjoittajat ovat Yhdistävä Lääketiede ry:n hallituksen puheenjohtaja ja kaksi jäsentä:

Anneli Milén, puheenjohtaja, emeritaprofessori, Global
Health, Helsinki

Hanna Kortejärvi, farmasian tohtori, Espoo

Pauliina Aarva, dosentti, terveyden edistäminen, Tampere

*        *        *        *

Analyysi HS:n uskomushoitopääkirjoituksesta 20.10.2018

Kursiivilla on merkitty pääkirjoituksessa mainitut asiat. Muu teksti on analyysiani.

Pääkirjoituksessa puhutaan ”niin sanotuista uskomushoidoista”. Toisin sanoen kirjoituksen lähtöoletus on, että termi ei ole vakiintunut.

Niin sanotuista hoidoista annetaan yksi esimerkki, ”hopeavesi”, jonka vaaroista THL:n kerrotaan varoittaneen. Kirjoituksessa todetaan, että koska asianmukainen lainsäädäntö puuttuu, valvonta on vaikeaa ja että kaikilta nettisivuilta virheellisiä väittämiä ei ole poistettu.  Tämä on järkevä ja ymmärrettävä toteamus.

Sen jälkeen pääkirjoitus mainitsee uskomushoitojen suurimmiksi riskeiksi lääketieteellisen hoidon viivästymisen, jolloin sairaus pahenee ja potilas vahingoittuu. Tämä väittämä ei perustu tutkimustietoon. Eikä se voikaan perustua, koska

a) missään ei ole määritelty, millaisia hoitoja kuuluu ”uskomushoitoihin”, sillä termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa. Jos ei määritellä tutkittavaa ilmiötä, niin ei sen riskejäkään – suurimpia tai pienimpiä – voida tutkia ja arvioida.

b) Joidenkin, tutkimuksissa määriteltyjen ”täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen (CAM – Complementary and Alternative Medicine”) yhteyttä lääketieteellisen hoidon viivästymiseen on jonkin verran tutkittu, ja viivästystä on raportoitu. Ei kuitenkaan voida tehdä päätelmää, että ei-lääketieteellisten CAM-hoitojen käyttö johtaisi yleensä, automaattisesti tai edes jollakin todennäköisyydellä tavanomaisen hoidon viivästymiseen ja olisi sen vuoksi potilasta vahingoittavaa. Jos oletetaan, että HS:n pääkirjoitus viittasi ”uskomushoidoilla” CAM-hoitoihin, niin todellinen tilanne voi olla jopa päinvastainen: CAM-hoitajien luona käyminen voi edistää terveyttä. On olemassa kohtuullisen paljon tutkimustietoa siitä, että käyttäjät kokevat saavansa CAM-hoidoista hyötyä.

CAM-hoitajien keskuudessa on myös väärinkäytöksiä, kuten on rekisteröityjen terveydenhuollon ammattilaistenkin keskuudessa (katso HS:n juttu  29.10.2018  Lääkäri raivosi potilaalle). Sääntelyn parantamisella, esimerkiksi rekisteröimällä ja valvomalla koulutettuja CAM-hoitajia, väärinkäytöksiä voidaan vähentää.

Sitten pääkirjoituksessa todetaan, että ”Nykyinen lainsäädäntö ei auta vahinkojen ehkäisyssä.”  Tämä on totta. Onkin tärkeää kehittää lainsäädäntöä.

Toisaalta yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta Suomessa ei tiedetä lainkaan, millaista vahinkoa ”uskomushoidoista” on, koska tutkimusta ei ole. Monien CAM-hoitojen (tutkijayhteisössä käytettyjen määritelmien mukaisten hoitojen) hyödyistä on näyttöä.

HS:n oletan tarkoittaneen ”uskomushoidoilla”  CAM-hoitoja, vaikka se ei tätä termiä pääkirjoituksessaan käytäkään. Päättelen näin, koska pääkirjoitus viittaa STM:n lainvalmistelun aloittamiseen ja STM puolestaan ei puhu ”uskomushoidoista” , vaan ”vaihtoehtohoidoista”. Oletan siis, että kumpikin, HS ja STM, viittaavat laajaan ja kirjavaan joukkoon sellaisia hoitomuotoja,  joita tarjotaan pääasiassa virallisen, julkisen terveydenhuollon ulkopuolella. Niistä yleisesti kansainvälisesti käytetään termiä CAM.

Tämän jälkeen pääkirjoitus viittaa rikoslakiin ja esittää huolensa lapsista, joiden vanhemmat ”lankeavat virheelliseen tietoon uskomushoidoista”. Tässä kohtaa vakiintumaton ”niin sanottu uskomushoito”-termi onkin jo muuttunut yleiseksi, ikään kuin itsestään selväksi käsitteeksi.  Lapsiin vetoamalla pääkirjoituksessa välitetään kuva vaarallisesta hoitamisesta. Tällä tavoin, klassisen propagandan tekniikkaa soveltaen, kirjoitus itse antaa uskomushoito-termille tulkinnan ”vaarallisuudesta”, johon voidaan langeta uskottaessa virheelliseen tietoon.

Sitten todetaan, kuinka jo kymmenen vuotta sitten valmisteltiin lakiesitystä, mutta eri ministerit eivät vieneet hanketta eteenpäin, vaikka, kuten kirjoituksen alussa mainitaan, ”tällaiselle lainsäädännölle on ollut tarvetta jo pitkään, mutta valitettavasti lakihanke jää seuraavan hallituksen päätettäväksi”.

Pääkirjoituksesta saa sen virheellisen kuvan, että ”puoskarilaiksikin kutsuttua” lakiesitystä valmistellut STM:n työryhmä kymmenen vuotta sitten olisi ollut yksimielinen ja että joku käsittämätön este on haitannut hyvän lakiesityksen etenemistä eduskuntaan.

Tosiasiassa STM:n työryhmä ei ollut yksimielinen, vaan sen raporttiinVaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009:17 jätettiin juuri lakiesitystä koskeva kirjallinen eriävä mielipide. Näin ollen ministereillä vuosien saatossa ei ollut pöydällään valmista lakiluonnosta (josta media on säännöllisin väliajoin ”uutisoinut”), joka olisi ollut tämän työryhmän hyväksymä. Aiheesta on tehty Turun yliopistossa pro gradu -tutkielma. Blogistani löytyy lisätietoa hakusanalla ”uskomushoito”.

Pääkirjoitus päättyy toteamukseen, että osa uskomushoidoista on vaarattomia, ja niillä voi olla plasebovaikutusta, mutta että niitä ei pidä verrata lääketieteeseen. Tämä on sikäli totta, että useimpia CAM-hoitoja ei pidä (ei uskomushoitojakaan, mitä niillä sitten tarkoitettaneenkaan) verrata lääketieteellisiin hoitoihin, koska niistä läheskään kaikki eivät edes perustu luonnontieteelliseen ja reduktiiviseen viitekehykseen, johon moderni lääketiede nojaa.

Toiseksi, plasebovaikutusta (tuore ja osuvampi termi on kokemusvaikutus) esimerkiksi kehomielihoidoissa aivan varmasti on. Sillä saattaa jopa olla olennainen merkitys. Kokemusvaikutusta on kaikessa hoitamisessa. Lääketieteessä ja muussa hoitoalan tutkimuksessa sekä käytännön elämässä on ymmärretty jo kauan, että  plasebovaikutus kokemusvaikutuksen mielessä on todellinen ja tutkitusti oireita lievittävä ja jopa paranemista edistävä asia. Tätä on pidettävä hyödyllisenä asiana.

Valitettavaa on, että pääkirjoitus vahvistaa ristiriitaa kiistanalaisesta CAM-aiheesta, mutta ei lisää ymmärrystä. Se ei anna yhtään esimerkkiä vaarattomista plasebohoidoista, jotka voivat kokemusvaikutusten kautta olla asiakkaalle tärkeitä ja hyödyllisiä. Miksi? Viittaako tämä ehkä siihen, että kokemus(plasebo)vaikutuksen tuomaa hyötyä CAM-hoitojen yhteydessä ei pääkirjoituksessa pidetä merkityksellisenä? Miksi?

Lopuksi pääkirjoitus julistaa lääketieteen ainoaksi tutkitusti päteväksi keinoksi hoitaa sairauksia. Tämä on monella tavalla ongelmallinen, hoito-ortodoksinen väittämä. Esimerkiksi psykoterapia on tutkitusti hyvä mielenterveyden ongelmien ja myös psykiatrisiksi sairauksiksi diagnosoitujen tilojen, kuten masennuksen, hoitomuoto. Terapiaa ei yleisesti pidetä  – ainakaan biolääketieteellisessä mielessä –  lääketieteenä.  Sama pätee myös lukuisiin tutkittuihin kehomielihoitoihin.

Käytännössä lääkärit ohjaavat hyvin usein hoitoihin, jotka eivät nojaa biolääketieteeseen. Lääketieteellisen ja muun hoitamisen  rajat ovat monesti  liukuvia. Käytännön elämässä on usein hyödyllistä käyttää monenlaisia hoidon ja terveyden edistämisen menetelmiä samanaikaisesti. Lääketiede tarjoaa tähän hoito-heterodoksiseen kokonaisuuteen oman tärkeän palikkansa. Mutta ei se ainoa ole.

Viimeinen lause ”Ihmisen terveydelle ja hengelle vaaralliset uskomushoidot pitäisi kieltää lailla, kuten Ruotsissa on jo tehty” on epätarkka ja harhaanjohtava. On selvää, että vaaralliset asiat (voivatko ne olla hoitoa??) on kiellettävä lailla. Ruotsin lainsäädännössä ei kuitenkaan puhuta hengenvaarallisista hoidoista.  Maan potilasturvallisuuslaki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammatillisesta toiminnasta. Ruotsissa muu kuin virallinen terveydenhuoltohenkilöstö ei saa ammattimaisesti diagnosoida tai hoitaa kenenkään sairautta tai tilaa, joka on syöpä, diabetes, epilepsia, raskaus tai synnytys, ei saa käyttää nukutusta, hypnoosia tai radiologisia menetelmiä, antaa kirjallisia ohjeita ilman potilasta tutkineen ja hoitaneen henkilön tutkimusta, ei saa hoitaa alle 8-vuotiaita eikä saa sovittaa piilolinssejä.

CAM-hoitajien toimintaa potilaiden terveyden edistämiseksi laki ei koske.

Ruotsin potilasturvallisuuslaki ei voi puuttua siihen, ostaako joku hopeavettä vai ei. Ruotsin esimerkki on siis sopimaton, jos uskomushoidoilla tarkoitetaan, kuten HS:n pääkirjoitus viittaa,  vaarallisia aineita, koska potilasturvallisuuslaki ei niistä sano mitään.

Pohdin itsekseni, että mahdetaanko jo olla uskomushoitokeskustelun  kulminaatiopisteessä? Vai vieläkö rajujen ja raflaavien väitteiden julki tulo ilman asiallista käsitemäärittelyä (Mitä uskomushoito on?) asiallisessakin mediassa jatkuu? Kiinnostavaa.

Artikkelikuva on otettu Suomussalmen Hiljainen kansa -näyttelystä kesällä 2016.

Lukuvinkki kokemusvaikutuksista: Pauliina Aarva ja Hanna Kortejärvi Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon (Toim. Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K) Basam Books. Helsinki 2018, s. 157-180.

Lukuvinkki plasebosta: Pauliina Aarva ja Hanna Kortejärvi. Usko, toivo, plasebo.  Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon (Toim. Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K). Basam Books. Helsinki 2018, s. 181-195.