Kummalliset kokemukset tutkittavina

Outojen kokemusten tutkimushankkeessa professori Marja-Liisa Honkasalon ryhmä analysoi yli kaksi sataa suomalaisten lähettämää kirjeitä. Niissä kuvattiin kummallisia kokemuksia, joita voidaan nimittää myös yliluonnollisiksi tai paranormaaleiksi. Kokijoille ne tosin ilmenivät henkilökohtaisina ja todentuntuisina  mieluummin kuin yliluonnollisina.

Alun perin Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa oli tarkoitus tutkia muiden, kuten alkuperäiskulttuurien omituisia kokemuksia ja sitä, miksi niitä ei esiinny Suomessa tai jos esiintyy, niin miksi niistä ei ainakaan puhuta julkisesti.

Kun Suomen Akatemia julkisti vuoden 2012 lopussa hankerahoituksen, iltalehdet alkoivat revitellä ja päivitellä, että kuinka nyt tällaisia epärationaalisia, järjenvastaisia kokemuksia aletaan tutkia Turun yliopistossa. Voi hyvänen aika sentään.

Siitä seurasi, että yli ihmiset lähettivät oma-aloitteisesti, pyytämättä, tutkijoille kirjeitä kertoakseen omista erikoisista kokemuksistaan. Monet kaipasivat tukea ja ymmärrystä.  Useilla kirjoittajista oli kokemus, että heitä ja heidän kertomuksiaan ei otettu todesta. Heitä vähäteltiin.

Miksi tutkittiin?

Tutkimusryhmä toimi mielestäni eettisesti, kun ei heittänyt kirjeitä roskikseen tai mapittanut niitä Ö-hyllyyn, vaan otti ne tutkimuksen kohteeksi, tutkimusaineistokseen.  Tämä on hieno, tavallista kansalaista kunnioittava asenne. Se arvostaa  yleisen mielipiteen marginaaliin sysäämää ihmisryhmää.

Voin hyvin kuvitella, että moni naturalistisen tiedekäsityksen ainoaksi oikeaksi tutkimuksen perustaksi omaksunut skeptikko saattaa hermostua, kun tutkitaankin sellaista ihmisen kokemuksiin liittyvää ilmiötä, joka ei istu kauniisti ja jäännöksettömästi materialistisen monismin filosofiseen malliin. Materialistinen monismi tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että kaikki asiat, koko maailma, ymmärretään koostuvan vain ja ainoastaan materiasta ja sen eri tasoisista johdannaisista.  Mieltä/tietoisuutta erillisenä ilmiönä ei ole tai ainakaan sen tutkimista muutoin kuin materiaan liittyneenä ja luonnontieteellisin menetelmin  ei pidetä mielekkäänä. Kokemusten tutkimus kokemuksina, ei siis vain heijastuksena fysikaalisesta maailmasta, on tämän näkemyksen mukaan järjetöntä, vähämerkityksistä ja turhaa, siis huuhaata.

Tällainen katsanto on kuitenkin tieteenfilosofisesti ongelmallinen ihmistä koskevassa tutkimuksessa. Ihminen on kokeva olento. Hän kokee sekä kehollaan että mielellään, myös kehomielellään. Kehon ja mielen (ruumiin ja tietoisuuden) välinen suhde kun on edelleen aika epäselvä. Kumpaakaan ei voi palauttaa toiseensa, mutta silti kumpikin tarvitsee toistaan.

Tässä tutkimushankkeessa lähdettiin siitä taustaolettamuksesta, että kokemus on kokijalleen totta. Tämän ei tarvitse olla totta ulkoisesti varmennettuna eli tutkittavan kokemuksen ei tarvitse olla selitettävissä ulkomaailman ”objektiivisella”, muiden ihmisten tai tutkimusten todentamilla faktoilla. Kokemus on yksilöllinen seikka, joskin sama tai samantyyppinen kokemus voi koskea laajojakin väestöryhmiä.

Mitä saatiin tulokseksi?

Eri tieteenalojen tutkijoiden työn tuotokseksi tuli yksittäisiä tutkimusartikkeleita, koulutusta ja tutkijakonferesseja sekä kirja Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset (2017).  Siinä  kootaan yhteen hankkeen tulokset ja päätelmät.

Kirjasta käy ilmi, mistä on kysymys kun outoa ja kummaa  koetaan ja miten ihmiset kuvaavat kokemuksiaan. Kirjoittajat eivät halunneet käyttää sanoja yliluonnollinen tai paranormaali, koska näin oletettaisiin jo ennakkoon valmiiksi, että ilmiö on epänormaali. He käyttävät käsitettä ”kumma”, joka kuvaa voimakasta ja epätavallista kokemusta, joka tulee pyytämättä arkipäivään.

Arviolta yli puolet suomalaisista on joskus kohdannut jotakin arkikokemuksen ylittäviä tiloja. Kokemukset voivat olla äänten kuulemista (kuulevat ääniä, joita muut eivät kuule), ennalta tietämistä, telepatiakokemuksia ja erilaisia näkyjä ja tuntemuksia.

Luonnontieteisiin nojaava kokeellinen psykologia ei, eikä myöskään psykoanalyysi, ole  ollut niistä kiinnostunut. Ne eivät ole kuuluneet oikeastaan minkään tieteen tutkimusalueeseen.  Suomessa Leea Virtanen 1970-luvulla tutki tällaisia kokemuksia, mutta tutkimukset vaiettiin vähin äänin. Ne eivät edustaneet valtavirtatutkimusta. Viime syksynä Jeena Rancken väitteli aiheenaan Yliluonnollinen kokemus. Tulkinta, merkitys ja vaikutus, josta kirjoitin syyskuussa 2017.

Honkasalon ryhmän tutkimustuloksista voi yhteenvedonomaisesti sanoa, että oudoista kokemuksista rohkenevat puolijulkisesti (=lähettivät kirjeen tutkijoille) puhua ainakin jotkut keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset. Kirjeiden lähettäjissä oli hyvin vähän nuoria. Arvokas tulos on se, että kokemuksen tutkimus nostettiin  huomion kohteeksi. Kokemus sellaisena kuin kukin sen kokee, on aivan yhtä tärkeä tutkimuskohde kuin ulkopuolisen arvio kokemuksesta.

Muistakin kuin tavanomaisista aistimuksista (näkö, kuulo, haju, maku ja tunto), joita voidaan ulkopuolisin arvioin tarkentaa totuudenmukaisiksi tai virheellisiki, puhutaan kirjassa ääneen, asiallisesti ja ymmärtävästi. Siinä annetaan paljon esimerkkejä siitä, mitä kummallista kirjoittajat olivat kokeneet ja tarkastellaan muun muassa moniaistisuutta, kummallisten kokemusten merkitystä surun ja elämänongelmien leivittäjänä ja lohduttajana sekä niiden roolia erilaisissa sosiaalisissa liikkeessä. Kirja pohtii myös kokemuksen ja tieteen välistä suhdetta  sekä  häpeäleimoja, joita outoja, yliluonnollisia asioita tunteneisiin ihmisiin usein pyritään suuntaamaan.

Unessako he elävät?

Elävätkö outoja kokevat ihmiset unessa? Kummallisista kokemuksista on tapana vaieta. Muille havaitsemattomien näkyjen, äänien ja tuntemusten kokemista pidetään omassa arkiympäristössä yleensä epätavallisempana kuin se todellisuudessa on. Se voidaan tulkita mielisairaudeksikin.  Materialistis-rationalistisessa katsannossa tällaiset kokemukset on norminmukaista tulkita kuvitelmaksi, uneksi tai unenhorteessa nähdyksi harhaksi.

Oudoista kokemuksista puhuvia ja jopa tällaisia kokemuksia tutkivia saatetaan kritisoida julkisuudessa  tieteellisen maailmankuvan vastaisina. Häpeäleimaamisesta on kysymys, kun asiallisen keskustelun sijasta tällaisista kokijoista tai tutkijoista esitetään stereotyyppisiä arvioita.  Vaikka kummiin kokemuksiin ja selittämättömiin ilmiöihin liittyvissä keskusteluissa esitetään myös tieteellisiä argumentteja, vahva torjunta kertoo pyrkimyksestä erotella ja sulkea ”vääränlaisina” pidetyt ihmiset tai ryhmät ulos ”oikeanlaisista”. (Korkeila ja Koski 2017, 241-243)

Tällaista leimaamista näkyy myös siellä, missä oman ryhmän ajatellaan olevan tieteen puhtauden esitaistelijoita (esimerkiksi skeptikot Suomessa).

Häpeäleimat

Nykyaikana häpeäleimaamista ylläpitää myös yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Leimaamisen mekanismi on sama riippumatta siitä, mikä näkökanta on vallitseva ja mikä siitä poikkeava. Sitä voi myös tarkastella prosessina, joka puolustaa vallitsevia ihmisten ja ryhmien välisiä valtasuhteita. Tämä ilmenee  kahdella tavalla. Ensinnäkin vallassa olevat voivat käyttää häpeäleimaamista aktiivisesti oman asemansa ylläpitämiseen ja oikeuttamiseen ja liittää negatiivisia ja stigmatisoivia mielikuvia niihin, joiden he arvelevat uhkaavan vallitsevaa ajattelutapaa tai järjestystä.

Toinen tapa leimata on sisäänrakennettuna valtaväestön neutraaleiksi kokemissa järjestelmissä, jolloin tilanne näyttää helposti leimattujen omalta syyltä.

Leimaavan stereotypian avulla sosiaaliset yhteisöt ja laitokset pitävät yllä olemassa oloaan ja jatkuvuuttaan riippumatta siitä, että olisi mahdollista esimerkiksi keskustella julkisesti vähemmän leimaavasti ja dialogisesti asennoituen. Koska häpeäleimaaminen on yhteisön ja yhteiskunnan toimintaa, stigman vastaisen työn tulee kohdistua yhteisöön. Tärkeitä tavoitteita ovat tiedon lisääminen ja epätasa-arvoistavien rakenteiden muuttaminen.

Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittama teos  Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset jakaa tietoa tästä tabuluonteisesta asiasta. Kirja kokoaa mielenkiintoisesti  yhteen Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen tuloksia. Projektin loppuseminaarin aineistoa on Turun yliopiston sivuilla.

Kirjoittajat pohtivat monitieteisesi inhimillisen kokemuksen luonnetta ja merkitystä. Kirjan luettuani ymmärrykseni kummallisia kokeneita ihmisiä kohtaan laajentui ja tietoni inhimillisen, yksiköllisen kokemuksen tutkimuksesta monipuolistui.  Turun yliopisto näyttääkin olevan Suomen  innovatiivisin ja ennakkoluulottomin sosiaalisesti kiellettyjen eli tabuaiheiden tutkimuksessa. Äskettäin siellä alkoi lääketiedekriittisyyttä kartoittava iso tutkimushanke Terveys, tieto ja asiantuntijuus .

Marja-Liisa Honkasalo on tehnyt uraa uurtavaa terveystutkimusta. Lääkärinä, kulttuurin tutkijana ja filosofisena ajattelijana hän on rohkeasti avannut uusia, biolääketieteellisesti orientoituneesta valtavirtatutkimuksesta poikkeavia teitä ja tutkimuslinjoja. Tämä on tärkeää, jotta suomalainen tutkimus avautuu myös humanistisen terveystutkimuksen suuntaan. Bioteknologian, neurotieteiden ja tekoälytutkimuksen suosion rinnalle tarvitaan myös valtavirrasta poikkeavia teorioita ihmisestä, mielestä, sairaudesta ja terveydestä ja niistä seuraavia metodisia tutkimusratkaisuja.

Mitä kokemus ja sen tutkimus ovat?

Kokemus on yksinkertainen käsite, mutta vain siihen saakka kunnes alkaa miettiä, miten kokemusta voi tutkia. Tutkimuksen näkökulma outoihin kokemuksiin korostaa juuri  yksilöllistä aistittua tunne- ja ajatuspuolta. Teoreettiset lähtökohdat kummallisten kokemusten tarkastelulle löytyvät humanistisesti suuntautuneesta tutkimuksesta, jonka yksi tutkimuskohde on juuri kokemus. Tarkoitus on ymmärtää ihmistä tutkimalla hänen tunteitaan ja ajatuksiaan suhteessa kummalliseen ilmiöön. Tällaisen ”kumman” tutkimuksen perusta on fenomenologiassa, jonka mukaan ”kummallista kokemusta” ei tule ymmärtää pelkästään konkreettisina asioina, jotka ikään kuin ulkopuolelta voidaan todistaa oikeiksi tai vääriksi, todellisiksi tai harhaisiksi, vaan että ne nähdään kokemuksellisina, subjektiivisesti merkityksellisinä asioina.

Vaikka yksilöiden kokemukset ja niistä tuotetut kertomukset ovat hyvin erilaisia, ne eivät kuitenkaan ole merkityksellisiä vain ihmiselle itselleen. Kokemukset sisältävät aina myös intersubjektiivisia aineksia eli ainesta, joka koskettaa monia muitakin ihmisiä. Kokemukset vaikuttavat arkiseen toimintaan. Ne ovat myös  jaettavissa ja ne voidaan kertoa toisille (ei tosin aina) ja  toiset ihmiset pystyvät ymmärtämään niitä tai ainakin pystyvät yrittämään niiden ymmärtämistä. Siksi voidaan sanoa, että yksittäiset kokemukset ja niistä tuotetut kertomukset syventävät yleistä ymmärrystä ilmiöistä, jotka ovat elämämme keskellä, mutta joista ei juurikaan puhuta julkisesti. (Erkkilä 2008)

On ymmärrettävää että puhtaasti naturalistista maailmankuvaa edustavat henkilöt suhtautuvat hämmentyneesti, ehkä vähätellen, jopa joskus vihamielisestikin, kummallisten kokemusten tutkimukseen. Tämä epävarmuus liittyy siihen, että naturalismissa todellisuuden ajatellaan rakentuvan objektiivisesti todettavista fysikaalisista faktoista. Siinä oletetaan, että kaikki asiat voidaan osoittaa objektiivisesti materian maailmassa tosiolevaisiksi, vaikka niitä kaikkia ei ehkä vielä osata tutkimusmenetelmien kehittymättömyyden paljastaa, mutta tulevaisuudessa osataan.

Koska tämän oletuksen alkujuuret ovat luonnontieteissä, sen pohjalta kehkeytyneestä  positivismista kumpuava ihmistutkimus muistuttaa luonnontieteellistä tutkimusta. Näitä positivismin heijastumia ovat ainakin numeerinen mittaaminen, tutkimusprosessin väliin tulevien muuttujien kontrollointi ja objektiivisuus sekä havaintoaineiston tilastolliseen analysointiin perustuvat päätelmät. Fenomenologia puolestaan pakottaa miettimään tutkimustyön tieteenteoreettisia oletuksia ja se tuo tutkimusprosessiin myös tutkijan itsensä. Tutkijan tapa hahmottaa elämää, sen laatua ja kulkua on tällaisessa tutkimuksessa otettava avoimesti esille.

Fenomenologisesti orientoitunut tutkija olettaa, että tutkittava todellisuus tavoitetaan tutkimukseen osallistuvien kokemuksena ja sen tutkimuksellisena ymmärtämisenä. Tässä näkökulmassa elämysmaailma on tärkeä käsite. Se on maailma, jossa ihminen, myös tutkija, elää tunteineen, ajatuksineen ja kokemuksineen.

Teoriat ovat tapoja hahmottaa erilaisia tiedonhankinnan tapoja ja  ymmärtää ihmisen elämysmaailma. Siksi on tärkeää tutkia todellisuutta niin kuin se koetaan.

Mielen rajoilla-kirja tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa teoreettisiin pohdintoihin, mutta se antaa lisäksi konkreettista tietoa tästä nyky-yhteiskunnassamme tabuluonteiseksi muuttuneesta asiasta, kummien asioiden kokemisesta.

Ei se kumma oikeastaan niin hirveän kummaa olekaan. Siitä vallitsee kummallisia ennakkoluuloja.

Seuraavassa kirjoituksessa enemmän kokemuksen tutkimuksesta.

Kirjallisuutta

Jyrki Korkeila ja Kaarina Koski. 2017. Kummat kokemukset, häpeäleima ja psykoosit. Kirjassa Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, s. 235-267.

Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski (toim.) 2017.Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Marja-Liisa Honkasalo. 2014. Sisimmästä liikkeestä. Teoksessa Mika Elo (toim.) Kosketuksen figuureja. Tutkijaliitto. Helsinki, s.155-169.

Raija Erkkilä 2008. Narratiivinen kokemuksen tutkimus: Koettu paikka, tarina ja kuvaus. Teoksessa Juha Perttula ja Timo Latomaa (toim) Kokemuksen tutkimus. Merkitys – tulkinta – ymmärtäminen. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.