Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi

Professori Juhani Knuuti tekee tärkeää vapaaehtoistyötä. Helsingin Sanomissa tänään 4.1.2018 julkaistussa laajassa haastattelussa  hän kuvailee harrastustaan, jonka tavoitteena on paljastaa huuhaa.

Tällaista todella tarvitaan, jotta ihmiset tietäisivät mistä on kysymys, kun tarjotaan erilaisia Knuutin mainitsemia puhdistushoitoja ja julkisuudessa usein esiin tuotuja yksisarvishoitoja. ”Näistä asioista on puhuttava”, Juhani Knuuti toteaa.

Arvostettava toiminta jää valitettavasti vain yksittäisen lääketieteen tutkijan harrasteluksi, mikäli tiedeyhteisö ei ota ongelmasta koppia. Harrastus tarvitsee rinnalleen vakavaa ja systemaattista tutkimusta.

Suomen lain mukaan viranomaiset eivät voi tehdä mitään niin kauan kuin vakavia riskejä ei pystytä luotettavasti todentamaan.  Todentamiseen ei riitä, että yksi lääkäri sunnuntaiaamuisin surffailee netissä ja etsii tutkimuksia ja tieteellisiä perusteluja kummallisten huuhaahoitojen osoittamiseksi vaarallisiksi tai turhiksi. Rajoittamistoimia ei voi tehdä ilman selkeää ja vahvaa näyttöä.

Toisaalta vapaa elinkeinon harjoittaminen maassamme tarkoittaa, että ihmisille voi mainostaa mitä tahansa niin kauan kuin tuotetta tai palvelua ei ole kiistatta osoitettu vaaralliseksi yksittäiselle ihmiselle tai hänen ympäristölleen. Esimerkiksi alkoholia saa mainostaa vapaasti, vaikka sen terveyshaitoista on runsaasti tutkimusnäyttöä ja vaikka monet haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ostavat ja käyttävät tuotetta, joka on heidän terveydelleen tuhoisaa. Rahaakin siihen kuluu. Joillekin alkoholin nauttiminen tuo iloa.

Maailmamme on monimutkainen.

Juhani Knuutin esiin nostamassa huuhaakeskustelussa on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin vain kirjoituksen luettelemista yksittäisistä  kummallisista ”hoidoista”. Koska kirjoituksessa ei eritellä, mitä siinä tarkoitetaan huuhaalla, koko ilmiön kuva jää hämäräksi. Jutussa annetaan muutama räikeä ja valaiseva esimerkki, ja siinä viitataan yleisellä tasolla  uskomushoitoihin ja vaihtoehtohoitoihin, joita niitäkään ei mitenkään määritellä.  Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin?

Varmaan monessa tapauksessa onkin, mutta tutkijakoulutukseni on opettanut, että monimutkaisia ilmiöitä on tarkasteltava niiden omassa ympäristössä ja että käsitteet on määriteltävä. On siis kerrottava, mitä milläkin sanalla ja termillä tarkoitetaan. Lehtikirjoitus ei ole tutkimusraportti. Kun haastateltava ei itse käsitteitä avaa, niiden tulkinta jää lukijalle. Hän joutuu itsekseen pohtimaan, mitä toimittaja ja haastateltava tarkoittavat vaihtoehtohoidoilla, joiden käytöstä esimerkiksi Juhani Knuutin jotkut potilaat ovat kärsineet, mutta eivät ole uskaltaneet nostaa oikeusjuttua.

Tämä on niin tärkeä kansanterveydellinen ja potilasturvallisuuskysymys, että sitä on ryhdyttävä ponnekkaasti selvittämään ja ratkaisemaan. Sunnuntaiaamun harrastus olkoon lähtölaukaus  kunnolliselle tutkimukselle. Se saattaa antaa pohjaa ongelmien käytännön ratkaisuun.  On todella merkittävää ja huomionarvoista, että arvostettu tutkija ja asiantuntija kertoo havainnoistaan julkisuudessa.

Mitä on tutkittava?

Kansalaisten terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi tarvitaan siis tieteelliset kriteerit täyttävää systemaattista tutkimustoimintaa hoitamisesta, josta on potilaiden omien kokemusten ja terveydenhuollon ammattilaisten potilastyössä havaitsemia vakavia haittoja.

Jotta asiaa voidaan tutkia, on ensimmäiseksi määriteltävä tutkimuskohde. Jos sellaiseksi määrittyy huuhaa, niin katsottakoon, mitä tämän käsitteen alaan kuuluu. Vaihtoehtoja voi olla ainakin neljä. Käytän jatkossa termiä interventio (johonkin asiaan puuttuminen), koska ”hoito” tai ”hoitomuoto” ovat termejä, jotka joissakin alla mainituissa kohdissa eivät ole paikallaan eli eivät kuvaa ilmiötä. Interventio on mielestäni neutraali.

1) Jos huuhaaksi määritellään kaikki sellaiset interventiot, jotka eivät kuulu lääketieteellisen tutkimuksen piiriin ja joita ei ole lääketieteellisin, kliinisin ja vertailevin tutkimuksin osoitettu hyödyllisiksi, niin silloin huuhaan kategoriaan kuuluu valtava joukko erilaisia interventioita sekä terveydenhuollon ulkopuolella että sisäpuolella. ”Oikeiksi, todellisiksi” hoidoksi jäisivät tässä määrittelyssä ainoastaan sellaiset lääketieteelliset hoidot, joista on olemassa k.o. tutkimusnäyttöä vaikutuksista.  Tällaisia hoitoja on vain osa terveydenhuollossa käytettävistä hoitomuodoista.

2) Jos huuhaan kategoriaan luetaan myös interventiot, joiden toimeenpanijat (hoitajat) ovat virallisesti Valviran hyväksymiä, mutta joiden tarjoamista palveluista  potilas/asiakas ei saa sairausvakuutuksen mukaista korvausta, vaikka hoitojen vaikuttavuudesta ja hyödyistä on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, niin silloin huuhaaksi sijoittuu laaja kirjo terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja ja lisäksi Suomessa muun muassa naprapatia, osteopatia, kiropraktiikka ja akupunktio, joita tarjotaan sekä terveydenhuollon ulkopuolella että itse järjestelmässä.  HS:n kirjoituksesta ei käy ilmi, tarkoittaako Juhani Knuuti myös näitä puhuessaan huuhaasta, uskomushoidoista ja vaihtoehtohoidoista samana ryhmänä.

3) Jos taas huuhaa tarkoittaa länsimaisen biolääketieteen teorian ja käsitteistöjen näkökulmasta omituisiin teorioihin nojaavia interventioita, niin huuhaaksi määrittyvät kaikki ne hoitomuodot, jotka eivät nojaa biolääketieteen viitekehykseen. Näitä on runsaasti enkeliterapioista kuppaukseen ja akupunktioon. Osasta on tutkimusnäyttöä, suurimmasta osasta ei.

4) Jos huuhaalla tarkoitetaan sellaisia interventioita, joita perustellaan muka biologisilla ja muka lääketieteellisillä käsitteillä, mutta jotka käsitteet todellisuudessa eivät vastaa biolääketieteen faktoja, niin huuhaaksi luokittuvat juuri sellaiset interventiot, joita HS:n kirjoituksessa esitellään, kuten ph-ruokavalio, jonka toimivuutta perustellaan näyttämällä mikroskooppikuvaa veressä olevista madoista, loisista ja sienistä, joita kuvassa ei mitenkään voi olla.

Kun tutkimuskohde on haarukoitu ja päätetty, niin sitten lähdetään hahmottamaan, mitä nimenomamaisesti on tarkoitus tutkia: käytön yleisyyttä, käyttötapoja, tehoa (efficacy), vaikuttavuutta (effectiveness), taloudellisuutta, fysiologisin mittarein mitattavia hyötyjä ja haittoja, koettuja hyötyjä ja haittoja, interventioiden teorioita ja käytäntöjä jne.

Sen jälkeen, kun tutkimuskohde ja täsmälliset tutkimuskysymykset ovat hahmottuneet, valitaan tutkimusmenetelmä. Se riippuu tutkimuskohteesta.

Laaja ilmiökenttä

HS:n kirjoitus Huutia huuhaalle virittää monia ajatuksia. Päällimmäisenä nousee huoli potilasturvallisuudesta, mutta pohdituttaa myös ei-lääketieteellisen hoitamisen hyödyt. Kansainvälinen tutkimus kun kiistattomasti osoittaa, että suurin osa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia hoitomuotoja käyttäneistä ihmisistä on oman kokemuksensa mukaan saanut apua tutkituista hoitomuodoista. Käytettävissä olevan tutkimustiedon mukaan haittojen kokemista on raportoitu huomattavan vähän, mikä ei tarkoita sitä, että kyse olisi mitättömästä asiasta. On tärkeää estää ja vähentää haittoja. Siihen Juhani Knuutikin harrastuksellaan ymmärtääkseni pyrkii.

Hoitaminen, lääkitseminen ja parantaminen sekä hoiva ovat laaja ja monimuotoinen ilmiökenttä. Yksinkertainen maailma, myös hoitamisen yksinkertaisuus ja suoravivaisuus, voi tuntua turvalliselta ja siksi tavoitettavalta. Mutta asiat, varsinkin ihmiselämään liittyvät, ovat yleensä monimutkaisempia kuin haluaisimme myöntää. Kansalaiset hoitavat itseään, omaa terveyttään ja perheensä hyvinvointia monimuotoisesti, hyvin erilaisin tavoin.

Lääketieteeseen nojaavat, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoamat hoitopalvelut ovat vain osa siitä hoitamisen kokonaispaketista, jota ihmiset arkielämässään hyödyntävät. He  etsivät hädässään ja ongelmissaan  fysiologista parannusta, mutta myös hoivaa ja ymmärrystä, jotka nekin plasebovaikutuksen muodossa voivat auttaa (ks. edellinen blogikirjoitukseni plasebosta).

Jos haluamme, että ihmiset toimivat sairauksia hoitaessaan ja terveyttään edistäessään faktojen perusteella ja nojautuvat asiatietoon, silloin Juhani Knuutin harrastuksen tueksi tarvitaan laaja joukko tutkijoita. Heidän tehtävänsä on auttaa Juhani Knuutia systemaattisessa tutkimusraporttien etsimistyössä. Näin voidaan luotettavasti ja suunnitelmallisesti selvittä, mitä kaikkea ei-lääketieteelliseen interventiokokonaisuuteen kuuluu, millaisia erilaisia hoitomuotoja on tarjolla ja mitä niiden hyödyistä ja haitoista tiedetään. Tutkimusta on todella paljon. Yhden ihmisen panos tutkimuskokonaisuuden hahmottamisessa on häviävän pieni, ja tietenkin riittämätön.  Juhani Knuutin sunnuntaiharrastus on vasta alkua. Se on tärkeää, mutta se ei ole tutkimusta, kuten Juhani Knuuti itsekin toteaa, että se on  harrastus.

Sanomalehtijuttu ei myöskään ole tiedeartikkeli. Se on keskustelun herättäjä. Niinpä minäkin tässä keskustelen.

Jos ei-lääketieteellisten interventioiden kenttää tarkastellaan objektiivisesti, tutkijan näkökulmasta, niin haittoihin kiinnittymisen ohella joudutaan esittämään kysymyksiä ”Onko lääketieteen ja terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidoista ehkä jotakin hyötyä? Jos on, millaista ja miksi? Jos mahdolliset hyödyt todetaan plaseboksi, miten tätä voisi hyödyntää kansanterveystyössä?”. Tämä on normaali tutkijan katsanto, jossa ilmiötä tai ongelmaa tarkastellaan kiihkottomasti ja ilman ennakkoasenteita monelta kannalta. Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä?

Tutkija on ammattilainen, jonka tehtävä on nähdä ja hyväksyä tutkittavan ilmiön monimutkaisuus. Jos hän haluaa olla mahdollisimman totuudenmukainen, niin se tarkoittaa lähes aina sitä, että yksinkertaisia päätelmiä ei voi esittää. Siksi tutkijat niin usein ovat varovaisia ilmauksissaan ja käyttävät ”toisaalta niin, mutta toisaalta näin” -ilmaisuja. Tiedotusvälineissä sen sijaan tykätään siitä, että joku esittää räväköitä mielipiteitä, nostattaa tunteita ja luo ristiriitoja, joista saadaan edelleen lisää pöhinää.

Kun otetaan huomioon, että Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi, terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja käyttää yli kolmannes väestöstä, on tärkeää tietää, miksi he niitä käyttävät, mitä haittoja niistä tutkitusti on, mitä hyötyjä niistä on ja minkälainen näiden hoitomuotojen asema on suhteessa viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään. Demokraattisessa yhteiskunnassa tämä on tärkeää jo yksinkertaisesti kansalaisten tasa-arvoisuuden näkökulmasta.

HS:n kirjoituksesta voi aistia selkeyden ja suoraviivaisuuden toiveen: että olisi yksiselitteisesti mahdollista erottaa tieteellisesti pätevä hoitaminen ei-tieteellisestä ja/tai väärästä hoitamisesta. Näin varmaan yksittäistapauksissa onkin (kuten lehtijutun ”madot ja loiset verinäytteessä” -tapaus).

Kirjoituksessa kuitenkin sotketaan käsitteitä epäselvällä terminologialla.  On toki ymmärrettävää, että toimittaja ja haastateltava ovat joutuneet tekemään valintoja siitä, mitä asioita ja millä tavalla niitä tässä nimenomaisessa lehtijutussa käsitellään. Valinnat ovat yleensä tietoisia ja tavallisesti niillä pyritään johonkin. Jotakin sanotaan ja jotakin jätetään sanomatta. Valitaan tekstiin termejä ja käsitteitä, joilla halutaan viestiä joku arvoarvostelma. Tässä jutussa sanomana tuntuu olevan kaksijakoisuuden, ristiriidan ja vastakkainasettelun rakentaminen ”oikeiden” ja ”väärien”, ”hyvien” ja ”pahojen”, ”tieteellisten” ja ”huuhaa”hoitojen välillä.

Ymmärrystä ja yhteistyötä

On mahdollista valita myös toisin, muunlaisten arvojen perusteella, esimerkiksi soveltaen ymmärryksen, yhteistyön ja positiivisen ongelmanratkaisun näkökulmaa. Kirjoituksissa, kuten myös keskusteluissa voidaan siis pyrkiä myös hyvään yhteisymmärrykseen erilaisten näkemysten kanssa ajatuksena, että ”ristiriidat” voivat rikastaa todellisuuskuvaa. Näin voi olla, vaikka oma näkökulma olisikin se tiedeyhteisössä hyväksytyin ja mediassa arvostetuin.

Minusta Juhani Knuutin asenteessa on  aistittavissa tällaista, mutta se ei tule selkeänä kirjoituksessa esiin. Harmi. Sillä se on tärkeää juuri siitä syystä, että todellisessa elämässä ihmiset ymmärtävät terveytensä hoitamisen erilaisista lähtökohdista: on erilaisia koulutuksia, erilaisia sosiaalisia taustoja ja etnisiä ryhmiä, vaihtuvia elämäntilanteita ja maailmankuvia, kriisejä ja onnettomuuksia. Ihmiset ajattelevat ja toimivat näennäisesti, siis  ulkoa päin katsottuna, ristiriitaisesti, vaikka heidän omassa maailmassaan eivät ristiriitaa kokisikaan. Tämä kaikki heijastuu myös hoidetuksi ja parannetuksi tulemisen toiveissa.

HS:n kirjoitus lienee tarkoitettu valistavaksi. Jatkossa saattaisi olla viisasta soveltaa empaattista otetta ja pyrkiä ymmärtämään niiden ihmisten ajattelua, jotka yksisarvisterapiaan tai ”matohoitoon” hakeutuvat. Näin on mahdollista keskustella ihmisten kanssa kiihkottomasti kyseisten hoitomuotojen hyödyistä tai haitoista.

Äskettäin  HS julkaisi jutun, jossa kirurgian apulaisprofessori Niku Oksala kertoi, kuinka hän soveltaa omassa työssään niin sanottua lateraalisia ajattelua. Siinä pyritään rikkomaan loogisia rajoituksia ja käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Rationalisointi, pelottelu ja vähättely korvautuvat empatialla. Oksalan mukaan – ja tämän on todentanut psykologinen tutkimus jo vuosikymmeniä sitten – pelottelu aiheuttaa ihmisessä vastareaktion joka sumentaa kaiken järjelliseen ajatteluun. Sama päätee halventamiseen ja vähättelyn. Niistä syntyy vastareaktio, ei käyttäytymisen muutos.

Koska pelottelu ei ole tehokasta toimintaa, jäljelle jääkin Oksalan mukaan kaksi muuta vaihtoehtoa: puhtaat järkiperustelut tai empaattinen lähestymistapa. Oksala on valinnut empatian.

Hiukan vielä käsitteistä

Miksi käsitteet ovat niin tärkeitä? Liian pitkälle viety käsitteellistäminen ei ole tarpeen arkielämässä, arkisessa lääkärin tai hoitajan työssä tai siinä, minkälaisia hoitoja kansalainen valitsee. Kuitenkin  käytetyt sanat ja termit vaikuttavat aina ajatteluun ja toimintaan. Tutkijoiden maailmassa tutkimustyö ja sen tulokset itse asiassa riippuvat käsitteistä. Käytetty käsitteistö ohjaa kielellistä ymmärrystä. Jos asialla ei ole ”nimeä” eli sillä ei ole sanallista muotoa, niin kuvaavaa kattotermiäkään ei voi olla. Eli keskusteltavan tai tutkittavan ilmiön kategoriaa ei muodostu ja näin kohdealue jää hämäräksi, jäsentymättömäksi.

Näin tässä huuhaakeskustelussa on päässyt käymään, vai onko niin, että hämäryyden tarjoaminen on HS:n jutussa tietoista?  En tiedä. Huuhaa-käsite joka tapauksessa viittaa negatiiviseen, naurettavaan ja samalla halveksittavaan asiaan, jota ei voi ottaa todesta, mutta joka kuitenkin voi olla vaarallista. Kun huuhaa-kategoriaan sitten yhdistetään uskomushoidot ja vaihtoehtohoidot, niin niidenkin kielellinen merkitys määrittyy ”naurettavaksi ja vaaralliseksi”.  Tällainen merkityksen siirto on tyypillinen propagandan metodi, joka näkyy esimerkiksi keskustelussa maahanmuuttajista.

On myös mahdollista, että jonkin käsitteen käyttö on yhteiskunnassa ja instituutioissa enemmän tai vähemmän virallisesti kielletty, se on ikään kuin tabu. Näin näyttää tapahtuneen neutraalille termille ”täydentävät hoitomuodot”, vaikka juuri tämä termi kuvaa parhaiten yleisimpien, tutkittujen ei-lääketieteellisten hoitomuotojen käyttötapaa: niitä ei käytetä vaihtoehtona, vaan useimmiten lisänä ja täydennyksenä tavanomaiselle hoidolle. Mutta kun käsitettä ”täydentävä hoitomuoto” ikään-kuin-ei-ole (vaikka todellisuudessa ilmiö on), niin ei ole myöskään tietoa, että ylipäänsä on olemassa (vaikka todellisuudessa on olemassa) vaikuttavia ei-lääketieteellisiä, täydentäviä hoitomuotoja, joita ihmiset käyttävät tavanomaisen hoidon ohella, usein vielä menestyksellä.

Nyt kun julkisessa keskustelussa ei käytetä kunnollisia käsitteitä, yhteen ja samaan ”huuhaan koppaan” tulee heitetyksi paljon hyödyllistäkin, muun muassa akupunktio, kalevalainen jäsenkorjaus, biofeedback, lymfahieronta, mindfulness yms. Siinä menee lapsi pesuveden mukana.

On hyvä muistaa, että raja epävirallisen ja virallisen, tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman, näyttöön perustuvan ja perustumattoman välillä on liukuva ja muuttuva. Se ei ole selkeä ja jyrkkä vaan vaihtelee eri maissa, eri kulttuureissa, ja eri ammattiryhmien välillä. Voidaan sanoa, että raja on utuinen (vaikka selkeitä käsitteitäkin käytettäisiin), ehkä hiukan harmaakin. Niin, virallinenkin voi olla harmaata (esimerkiksi kokeelliset hoidot).

Tämän tosiasioiden tilan huomioon ottaminen tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa on totuudellisuuden vuoksi tärkeää. No, lehtijutuista saa nykykulttuurissamme mehevämpiä, kun mukaan liitetään kaksijakoisuutta, kärkevää vastakkainasettelua ja huvittunutta paheksuntaa.

Todellinen elämä ei kuitenkaan ole kaksijakoista, vaan monivivahteista ja vaihtelevaa. Maailma jäsentyy meille suhteina, ei absoluutteina. Tämä koskee myös kaikkea hoitamista ja terveyden edistämistä.

Tutkimuksen näkökulmia

Tutkimus voi tarkastella ilmiöitä eri näkökulmista. Voimme nähdä hoitamisen ja erilaiset hoitomuodot esimerkiksi eräänlaisena jatkumona. Janan yhdessä päässä ”sijaitsevat” korkeatasoiset tieteellisesti tutkitut hoidot. Keskivaiheilla janaa on sellainen hoitotapa, jota on jonkin verran tutkittu ja janan toisessa päässä ovat ne hoitomuodot, joita ei ole tutkittu ollenkaan. Tämä on lineaarinen katsanto hoitoihin ja käsitteisiin. Toinen tapa on tarkastella erilaisia hoitomuotoja sen mukaan, kuinka paljon niistä on hyötyä ja kuinka paljon haittaa, ja mikä on näiden keskinäinen suhde.

Kolmas, ehkä kansanterveydellisesti valaisevin näkökulma on tarkastella erilaista hoitamista suhteiden verkkona. Toisin sanoen siitä näkökulmasta, että ihmiset joka tapauksessa käyttävät monenlaisia hoitomuotoja samanaikaisesti (riippumatta siitä mitä arvostetut asiantuntijat sanovat). He soveltavat monenlaista ajattelutapaa ja lähestymistapaa samanaikaisesti. Ihminen voi arvostaa ja luottaa suuresti kirurgiinsa, mutta toipuakseen käyttää mindfulness-meditaatiota, käy ei-virallisessa rentoutushoidossa, menee akupunktioon  ja syö vitamiineja.

Tällainen arkielämän pragmaattinen näkökulma tutkimukseen sovellettuna tarkoittaa, että tutkitaan sitä todellisuutta, jossa ihmiset itseään ja läheisiään hoitavat. Tutkitaan tiettyjen hoitomuotojen hyötyjä todellisessa, reaalisessa elämismaailmassa. Kliininen satunnaistettu kontrolloitu koe ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa tutkimusotetta.

Toivotan menestystä Juhani Knuutin ponnistuksille huuhaan hävittämiseksi. Tiedeyhteisölle toivon ennakkoluulottomuutta ja avointa akateemista keskustelua myös hoitamisen tavoista, jotka eivät kuuluu viralliseen terveydenhuoltoon. Rahoittajille esitän toiveen, että epävirallista hoitamista ryhdyttäisiin vakavasti tutkimaan, sillä ilmiö koskettaa yli kolmannesta suomalaisväestöstä. Toimittajille toivon riippumatonta tiedonhankintaa, kriittisyyttä ja tarkkaa silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

KAIKILLE LUKIJOILLE JA MUILLEKIN IHMISILLE HYVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2018
Päivitys 13.1.2018: Pari bloggaaja kommentoi tätä kirjoitusta kriittiseeen sävyyn. Kiitos siitä. Lue kommentit ja vastaukseni. https://liinanblogi.com/2018/01/10/vastaus-erno-vanhalalle-huuhaa-asiassa-ja-vahan-juha-leinivaarallekin/.