Paradoksista muutosagentiksi – joka kolmas käyttää täydentäviä hoitoja

Ihon alle asetettujen sirujen avulla  ehkä piankin saadaan suoraan  kännykkään ajantasaiset seurantatiedot  verenpaineesta, kolesterolista ja kehon rasvaprosentista. Terveysteknologia tarkkailee hyvinvointia puolestasi. Ihmiset syövät ilomielin tehokkaita ja turvallisia lääkkeitä. Ja arvostavat kirurgeja, lääketieteellistä huipputekniikka ja hoidon ammattilaisia.

Samaan aikaan ei-lääketieteelliset hoidot, kuten erilaiset kehomielihoidot, perinneparannusmenetelmät  ja luontaisvalmisteet lisäävät suosiotaan. Biotekniikan ja lääketieteen voittokulku ei odotuksista huolimatta olekaan vähentänyt virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivien täydentävien hoitojen käyttöä. Kansaa on kyllä tarmokkaasti valistettu niiden epätieteellisyydestä. On kerrottu, että tällaiset  hoidot perustuvat vain plaseboon eli lumeeseen, että ne ovat vain kampaajan ja kosmetologin palveluihin verrattavia hyvinvointihoitoja,  että niistä voi olla haittaa vakavasti sairaille ja että alalla esiintyy huijausta. (esim. Pälve 2016 ja Yle-uutiset 17.8.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9777013).

Tästä huolimatta tuoreen tutkimuksen mukaan yli kolmannes (35.3 %) suomalaisista on käyttänyt täydentäviä hoitoja eli CAM-hoitoja (Complementary and Alternative Medicine)  vähintään kerran viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana.  Laura Kemppaisen ja tutkijaryhmän raportti julkaistiin pari  viikkoa sitten  Scandinavian Journal of Public Health -lehdessä (DOI: 10.1177/1403494817733869).  Tutkimusaineisto on koottu osana kansainvälistä European Social Survey –vertailututkimusta, jossa selvitettiin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä, myös CAM-hoitojen käyttöä 21 maassa vuonna 2014.

Tutkimuksessa kysyttiin seuraavista hoitomuodoista: akupunktio, akupainanta, kiinalainen lääketiede, kiropraktiikka, osteopatia, homeopatia, kasvi/yrttilääkintä, hypnoosi, hieronta, vyöhyketerapia ja sprituaalinen hoitaminen. Listasta puuttuvat Suomessa muiden tutkimusten mukaan vanhastaan melko  suosittu jäsenkorjaus (Meriläinen ym. 1993) ja muut perinnehoidot (Vertanen ym 2017)  sekä mm. naprapatia, aromaterapia ja energiahoidot kuten reiki. Siitä puuttuvat myös jooga sekä kaikki taideterapiat (musiikki, maalaus, kirjoittaminen, liike- ja tanssiterapiat). Myöskään vitamiinit ja luontaistuotteet terveyden edistämisessä eivät olleet tutkimuskohteena.

Jos kaikki nykyisin maassamme käytettävät epäviralliset hoitomuodot otettaisiin tutkimukseen mukaan, käyttäjämäärä nousisi  todennäköisesti paljon suuremmaksi kuin on tuo runsas kolmannes aikuisväestöstä. Perustelen arviotani sillä, että jo 25 vuotta sitten tehdyn väestötutkimuksen mukaan jotakin epävirallista hoitomuotoa oli käyttänyt viimeksi kuluneen vuoden aikana  lähes puolet (46 %) suomalalaisista. (Meriläinen ym. 1993). Kansainvälisten tutkimukset mukaan CAM-käyttö lisääntyy kaikkialla läntisessä maailmassa.

Paradoksihan se on

Miksi ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita virallisen lääketieteen edustajat eivät suosi, vaan jopa julkisesti kritisoivat ja vähättelevät ja näin rakentavat niiden käyttäjiin häpeäleimaa, stigmaa?  Miksi ihmiset käyttäytyvät kerettiläisesti? Miksi eivät usko virallista totuutta?

Onko kyse totuudenjälkeisen ajan ilmiöstä eli siitä, että epätotuus valtaa terveydenhoitoa? Mistä syystä suuri osa kansalaisista näyttää voimallisesta valistuksesta huolimatta turvautuvan täydentäviin hoitoihin?

Joillakin on tapana esittää täydentävät hoitomuodot vastakohtana tieteelliseen näyttöön perustuvalle (evidence based medicine=EBM) hoitamiselle. Tällaiseen kaksinapaiseen parantamismaailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, EBM-tieteellisesti hyväksi osoitettu hoitaminen eli virallisen terveydenhuollon tarjoamat palvelut ja ”ne muut” eli tutkimattomat ja siksi potentiaalisesti jopa vaaralliset hoitomuodot. Tämä on oletus, joka ei perustu tosiasioihin.

Tällainen näkemys nojaa vanhentuneisiin tieteellisyysuskomuksiin eli perusteettomiin vastakkainasetteluihin. Todellisuus on nimittäin vivahteikkaampi ja monimuotoisempi. Havainnollistan sitä taulukolla. Siinä EBM tarkoittaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä (evidence based medicine) Tälle käsitteelle ei ole yksiselitteistä määritelmää. EBM-liikkeen yksi keskeinen vaatimus on kuitenkin se, että hoitojen tehojen arvioinnin pitäisi perustua satunnaistettuihin tutkimuksiin. (Aiheesta tarkemmin ks. Hemilä 2016)

Taulukosta näkyy, että sekä virallisessa terveydenhuollossa että sen ulkopuolella on tarjolla hoitomuotoja, joita on tieteellisesti tutkittu. Kummassakin ryhmässä on myös paljon hoitomuotoja joita ei ole tieteellisesti tutkittu. Lisäksi raja virallisen, epävirallisen  ja täydentävän välillä on häilyvä, muuttuva ja joskus tulkinnanvarainenkin, mikä ei taulukosta tietenkään näy. Siitä ei näy myöskään se, että molemmissa ryhmissä on käytössä hoitomuotoja, joiden hyödyistä on saatu näyttöä muilla tutkimusmenetelmillä kuin kliinisin satunnaistetuin kokein (RCT=Randomized Clinical Trial). Hoitojen vaikutusten tutkimus on nykyään monitieteistä ja monimetodista, koska näin saadaan totuudenmukaisempi ja täydellisempi kuva eri hoitomuotojen hyödyistä.

Moni luulee, että KAIKKI virallisen järjestelmän tarjoamat hoitomuodot on tutkittu satunnaistetuin kliinisin kokein ja että KAIKKI sen ulkopuolella tarjottavat, epäviralliset hoitomuodot ovat jääneet tutkimatta. Näin ei ole.

Fakta on, että terveystutkimuksessa niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa suurin taloudellinen panostus yhteiskunnan taholta ja  erityisesti lääke- ja terveysteknologiateollisuudelta  suuntautuu biolääketieteen uusiin keksintöihin. Tämä on ymmärrettävää.  Epävirallisen hoitamisen tutkimus sen sijaan vaikuttaa stigmatisoituneelta, jopa tabulta, sosiaalisesti kielletyltä asialta, kuten edellisissä postauksissani olen pohtinut. Ei ole myöskään kovin tiedeseksikästä tutkia täydentäviä hoitoja, niiden vaikutuksia tai käyttäjiä – juuri tuon stigmatisoitumisvaaran vuoksi.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja uusia tuulia jo puhaltelee. European Social Survey on siitä yksi esimerkki.  On havahduttu siihen, että huippuunsakaan viety terveysteknologia laitteineen ja lääkkeineen ei pysty ratkaisemaan ongelmia, jotka liittyvät kroonisten sairauksien kanssa selviytymiseen, lääkeresistenssiin (esim. antibioottiresistenssi), pitkäaikaisiin ja epämääräisiin, vaikeasti diagnosoitaviin vaivoihin, joille ei löydy lääketieteen puolelta apua. Silloin ihminen etsii apua ihan mistä tahansa. Ei hän jää odottelemaan evidenssiä, todistetta tutkimuksista.

Ihon alle laitettava siru voi teoriassa edistää terveyttä ja parantaa elämän laatua, mutta vain välillisesti. Siru ei muuta käyttäytymistä ja tottumuksia, sen tekee ihminen itse. Yksittäinen ihminen voi edistää terveyttään ennen kaikkea omalla toiminnallaan.  Terveyspolitiikan tehtävä puolestaan on tukea poliittisin päätöksin kansalaisen mahdollisuuksia vaalia ja edistää omaa terveyttään.

Onkin kysyttävä, onko täydentävissä hoidoissa (CAM-hoidoissa) tai hoitajissa jotakin sellaista, mikä resonoi käyttäjissä juuri tässä tukemiskysymyksessä? Mihin tarpeeseen nämä hoidot vastaavat?  Onko potilas-hoitaja suhteella, kohtaamisen laadulla ja muilla hoitotilanteeseen liittyvillä tekijöille joku merkitys täydentävien hoitojen suosiossa?

Pitäisikö tästä ryhtyä vakavasti keskustelemaan tiedeyhyteisössä? Pitäisikö tätä tutkia, ennen kuin suurin osa kansalaisista päättää hakea sote-uudistuksen valinnanvapauden toteuduttuakin palveluja epäviralliselta puolelta. Soten valinnanvapaus ei nimittäin koske täydentäviä hoitoja. Sote-uudistuksessakin ne näyttävät jääneen vaietuksi asiaksi, tabuksi.

Kemppaisen ym tutkimus (2017) vahvistaa aikaisempia tutkimustietoja siitä, että  CAM-hoitoja käytetään täydentämään tavanomaista hoitoa, ei vaihtoehtoina sille. Hoitoja käytetään monenlaisten oireiden ja vaivojen lievittämiseen (Kuvio).

Täydentäviä hoitoja eivät käytä ainoastaan terveet rentotutumiseen ja hyvän olon hoitoina, kuten Lääkäriliiton vastikään eläköitynyt toiminnanjohtaja totesi (Pälve 2016). Tässäkin on syvä ristiriita virallisten uskomusten ja  tutkimustiedon välillä.

”Miksi tämä on näin?”

Olisiko tutkijoiden jo aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, miksi tämä on näin.

Ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja kaikissa EU-maissa, joissakin enemmän kuin Suomessa, joissakin vähemmän. Kemppaisen ym.( 2017) analyysin mukaan pienintä käyttö on Unkarissa (9.5 %) ja suurinta Saksassa (39.5 %).

Epävirallista hoitamista  ei voida enää sivuuttaa vähäpätöisenä kysymyksenä. Pääosin virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella vaikuttava palvelujen kokonaisuus on  tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö,  jolla on merkitystä koko palvelujärjestelmän kannalta. Sillä on heijastusvaikutuksia siihen, miten tavanomaisiin terveyspalveluihin suhtaudutaan ja miten niihin luotetaan. (Eikemo, Bamra, Huijts ym 2016).

Jos terveys- ja hyvinvointipalveluja tarkastellaan kansalaisten, käyttäjien näkökulmasta, kysymys on entistäkin tärkeämpi. Miksi viralliset terveyspalvelut eivät riitä, vaan niille on haettava ”täydennystä”?

Näkemykset keskustelevat

Jos CAM-ilmiön tulkitsee kahden vastakkaisen ja toistensa kanssa ristiriitaisen hoitonäkemyksen kamppailuksi, se jää paradoksiksi, selittämättömäksi ja järjenvastaiseksi ongelmaksi (esimerkiksi näin: ”kolmannes ihmisisä ei tajua omaa parastaan – ilmeisesti saavat jotain hyötyä, koskapa CAM-hoitoja käyttävät”)

Jos taas asia ymmärretään kahden erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen keskusteluksi, paradoksista tulee muutosagentti. Silloin järjenvastaisuus poistuu, ja jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Kun ollaan avoimia näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat käytännössä, todellisessa elämässä, saatetaan huomata, että ihmiset kyllä ymmärtävät mitä tekevät. He integroivat eli yhdistelevät erilaisia parannusfilosofioita ja käyttävät monenlaisia hoitomuotoja itsensä ja läheistensä terveydeksi samanaikaisesti ja rinnakkain.

Sote-uudistuksessa puhutaan paljon moniammatillisen yhteistyön tärkeydestä ja tarpeesta palvelujen yhdistämiseen, integroimiseen. Potilaan eli asiakkaan tulisi olla keskiössä. Integraatiosta tulevat hyötymään kaikki osapuolet: niin potilaat, ammattiauttajat kuin potilaan lähiyhteisökin. Virallinen integraatiopuhe koskee kuitenkin vain sellaista auttamista, joka nyt ”sijaitsee” virallisen sote-järjestelmän rajojen sisällä.

Nämä rajat ovat kuitenkin liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Jos ihminen toistuvasti kokee saavansa jostakin hoitomuodosta tai joltakin hoitajalta apua ongelmiinsa, hän käyttää niitä jatkossakin riippumatta virallisen tahon varoituksista, suosituksista tai ohjeista.

Mitähän päättäjät voisivat tästä oppia?

Lähteitä

BMJ Clinical evidence 2017. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence? http://clinicalevidence.bmj.com/x/set/static/cms/efficacy-categorisations.html. Katsottu 17.10.2017.

Eikemo TA, Bambra C, Huijts T, Fitzgerald R. 2016. The First Pan-European Sociological Health Inequalities Survey of the General Population: The European Social Survey Rotating Module on the Social Determinants of Health.  European Sociological Review 33(1), 1-17.

Ernst, E. (2011) How Much of CAM Is Based on Research Evidence? Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine.  Article ID 676490, http://dx.doi.org/10.1093/ecam/nep044

European Social Survey. Study documentation. file:///C:/Users/Käyttäjä/AppData/Local/Temp/Temp1_ESS1-7e01.zip/codebook.html

Hemilä H. Vaihtoehto voi joskus perustua näyttöön. Suomen Lääkärilehti  2016;71:1298-1299.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe:  Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Meriläinen P, Vaskilampi T, Vartiainen E, ym. Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Kirjassa: Koskela K, Vaskilampi T, Vartiainen E, Meriläinen P, Viinamäki H, Mäntyranta T. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 79-96.

Pälve H. Vaihtoehtoiset hoidot eivät kuulu lääketieteeseen. Potilaan lääkärilehti 17.2.2016. http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarit-ottavat-kantaa/laakariliiton-palve-vaihtoehtoiset-hoidot-eivat-kuulu-laaketieteeseen/

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. 2017. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.