”Uskomushoito” – mitä se on?

Sosiaali- ja terveysministeriö on luopunut ”uskomushoito”-termin käytöstä elokuussa 2021. Se on epäsopiva kuvaamaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Riippumattomat terveystutkijat eivät ole sitä koskaan käyttäneet, koska se ei kuulu neutraaliin viranomais- ja tutkimuskieleen. Uskomushoidot ovat jääneet vain pseudoskeptikoiden ja muiden täydentäviä hoitoja näkyvästi julkisuudessa vastustavien käyttöön. Tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu elokuussa 2017 , kerron ”uskomushoito”-termin taustaa ja kuvaan,  mistä on kysymys sen viljelyssä. (Tämä alkukappale on lisätty 13.7.2021)

”Uskomushoidot” ja ”vaihtoehtohoidot” ja niiden haitat (todelliset ja arveluihin perustuvat) ovat olleet viime aikoina näkyvästi esille mediassa. HS väitti uutisessaan 14.8.2017 että vaihtoehtohoitoihin turvautuminen syövän hoidossa voi olla kohtalokasta ja että  kuolleisuus olisi moninkertainen. Tätä kommentoin edellisessä  Olkinukke-kirjoituksessa. 

Yle haastatteli 17.8.2017 Lääkäriliiton pian eläköityvää toiminnanjohtajaa,  Heikki Pälveä vaihtoehtohoidoista taustanaan Padma Vuorenmaan kertomus burn outista selviytymisestä ja lopulta psykoterapiaan ohjautumisesta. https://yle.fi/uutiset/3-9777013. Turun Sanomien professori-blogisti Juhani Knuuti  kertoi 20.8. 2017 käsityksensä yllä mainitusta HS:n uutisoimasta syöpätutkimuksesta ja lopuksi mielipiteensä ”uskomushoidoista” http://hyvinvointi.ts.fi/terveys-tiede/uskomushoidettu-syopa-tappaa-useammin/.

Näissä jutuissa on yksi yhteinen piirre. Ne lähtevät perusolettamuksesta, että kaikki muut kuin virallisessa terveydenhuollossa Suomessa tällä hetkellä käytössä olevat hoitamisen tavat, ovat pääasiassa tehottomia, jopa haitallisia ja vaarallisia. Näissä kirjoituksissa tuodaan julki käsitys, että VAIN lääketieteelliset hoidot ovat päteviä, tehokkaita ja ylipäätään mahdollisia eli terveydenhuoltomme pitäisi tukeutua ainoastaan lääketieteellisin tutkimuksin tehokkaiksi osoitettuihin hoitomuotoihin.

Mistä tässä on kysymys?

Varmaankaan ei yhdestä ainoasta asiasta, vaan monesta. Terveyden edistämisessä ja sairauksien hoidossa on paljon liikkuvia osia, jotka vaikuttavat koko ajan toinen toisiinsa. On erilaisia näkemyksiä

–         tieteellisen näytön vaatimuksista eli siitä, millainen tutkimustieto katsotaan luotettavaksi

–         potilaiden kokemusten merkityksestä hoidossa

–         ihmiskäsityksistä

–         hoitomuotojen tausta-ajattelun luonteesta ja hyväksyttävyydestä

–         professionaalisista eli ammatteihin liittyvistä eduista ja oikeuksista.

Kysymys voi olla siitäkin, että ei tunneta peruskäsitteitä eikä ylipäätään koko CAM (complementary and alternative medicine) – ilmiötä. Siksi syntyy tiukkoja puolesta- ja vastaan-asenteita, joita toisaalta saatetaan ihan tieten tahtoen lietsoakin.

Viime aikojen yksipuoliset mielipiteenilmaukset ja ristiriitaiset näkemykset julkisuudessa viittaavat siihen, että nyt tarvitaan peruspaketti faktatietoa. Sitä tässä kirjoituksessa tarjoan. Valaisen terminologian moninaisuutta ja selvitän, millaisia käsitteitä laajasta CAM-hoitamisen kokonaisuudesta on tutkimuskirjallisuudessa käytetty. Tavoitteeni on tarjota työkaluja löytää yhteistä kieltä keskusteluun ilmiöstä, joka synnyttää hyvin erilaisia, voimakkaitakin mielipiteitä ja joka koskettaa noin 30-50 prosenttia suomalaisväestöstä. (Käytön yleisyydestä Suomessa ja muualla ks. Aarva 2015).

Avaan aluksi käsitteitä, joita kirjallisuudessa ja merkittävimmissä kansainvälisissä instituutioissa on käytetty kuvamaan sellaisia epävirallisiksi luonnehdittuja hoitomuotoja, joita on tarjolla pääasiassa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, mutta jonkin verran myös terveydenhuollossa.

Sen jälkeen analysoin suomalaisen erikoisuuden, ”uskomushoito”-termin taustaa ja käyttöä.

Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua

”Vaihtoehtohoitoa” käytetään kuvaamaan tavanomaisesta lääketieteellisestä hoitoajattelusta poikkeavaa tapaa hoitaa vaivoja ja edistää terveyttä. Kuitenkin tavanomaisenkin hoitamisen viitekehyksessä on lähes aina useita vaihtoehtoja, joten termi on epätarkka. Toisaalta hoitomuotoa pidetään vaihtoehtoisena, jos sillä korvataan tavanomainen, virallisesti hyväksytty hoito (usein lääke tai leikkaus).

Vakavien sairauksien hoidossa korvaaminen on äärimmäisen harvinaista. Kroonisten vaivojen ja sairauksien oireiden lievityksessä muitakin kuin tavanomaisia terveydenhuollon tarjoamia hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa hyvin paljon, nimen omaan  hoitamisen lisänä ja tukena sekä terveyden edistämiseksi.

Kansainvälisissä tieteellisissä ja ammattijulkaisuissa alan yleisin termi on  täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede (Complementary and Alternative Medicine (CAM), joka suomentuu myös muotoon täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. Tämä termi on yleinen EU:ssa. Kirjallisuudessa yleistyy niin ikään täydentävä lääketiede/ täydentävät hoidot (complementary medicine CM). (NCCIH 2017, Dubois et al 2017)

Maailman terveysjärjestö puhuu perinteisestä ja täydentävästä lääketieteestä. (WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023)

Yhdysvaltain kansallinen täydentävän ja yhdistävän terveyden keskus – National Center for Complementary and Integrative Health (NCCIH)  https://nccih.nih.gov/ toimii osana kansallista terveysinstituuttia (NIH), joka vastaa Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta (THL). Aikaisemmin NCCIH puhui täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista (CAM) ja sen nimikin oli sen mukainen. Nimi ja termipolitiikkaa muuttuivat, kun havaittiin, että näitä pitkälti virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivia hoitomuotoja käytetään lähes aina täydennyksenä ja lisänä tavanomaiselle hoidolle, ei sen vaihtoehtona.

Integroivalla terveydenhuollolla (integrative health care) tarkoitetaan yhdistelmää, jossa sovelletaan biolääketieteellisten hoitomuotojen, kuten lääkkeiden ja leikkausten, ohella myös täydentäviä hoitamisen ja terveyden edistämisen lähestymistapoja. (Andermo 2017, Lim et al 2017)

Mielestäni suomenkielinen termi täydentävät hoidot kuvaa parhaiten sitä, miten näitä hoitomuotoja käytetään arkielämässä: kansalaiset hyödyntävät niitä muun hoidon täydennyksenä sekä terveytensä edistämisessä. Tätä tukee vahva tutkimusnäyttö. Samaan suuntaan terminologia on kehittymässä myös kansainvälisesti.

Terveydenhuoltojärjestelmien tasolla monimuotoisen hoitamisen arvoja ja käytäntöjä noudattava järjestelmä on mielestäni  integroivaa eli yhdistävää terveydenhuoltoa.

NCCIH jakaa hoidot, joita se nykyisin nimittää täydentäviksi ja yhdistäviksi (integroiviksi) terveysnäkemyksiksi (Complemenyary and Integrative Health Approaches)  kahteen pääryhmään: luontaistuotteisiin ja kehomieliterapioihin. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

Täydentävien hoitojen asema kansallisissa terveysjärjestelmissä vaihtelee eri maissa (Ks. edellinen blogikirjoitukseni  https://liinanblogi.com/2017/08/15/olkinukke-hyvaa-ja-huonoa-tutkimusta/).  Nämä osittain terveydenhuoltojärjestelmien sisällä ja osittain ulkopuolella toimivat hoitomuodot voidaan edellä esitettyyn perustuen jakaa kolmeen kokonaisuuteen:

1)  Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Käsitteiden määrittelyn hankaluus, tutkimus ja media

Käsitteiden määrittely on tärkeää, jotta asioista voidaan keskustella. Tutkimuksessa käsitteiden mahdollisimman selkeä ja täsmällinen käyttö on välttämätöntä, jotta tutkimuksia ylipäänsä voidaan vertaisarvioida ja niistä voidaan vaihtaa näkemyksiä.

Hyvä ja selkeä käsite on sellainen, joka a) rajaa ilmiön niin että voidaan ymmärtää, mikä kuuluu käsitteen (esimerkiksi CAM) ulkopuolelle ja mikä sen sisäpuolelle. Esimerkiksi virallisuus (eli kuuluminen terveydenhuoltojärjestelmään) versus epävirallisuus eivät muodosta selkeää rajaa, koska täydentäviä hoitoja tarjotaan myös osana monien maiden virallista terveydenhuoltoa (esim. Sveitsi, Saksa, USA, Australia ja Suomi). Tutkimuksin osoitettu näyttö tehosta versus sen puute eivät myöskään rajaa, koska sekä täydentävien hoitojen alalla että virallisissa terveydenhuoltojärjestelmissä käytetään sekä näyttöön perustuvia että näyttöön perustumattomia hoitoja.

Toinen hyvän käsitteen piirre on, että se b) selittää asiaa eli auttaa ymmärtämään missä, kuinka, miksi ja miten ilmiö esiintyy eli tässä tapauksessa missä, kuinka, miksi ja miten täydentäviä hoitoja käytetään.

Kolmas hyvä ominaisuus on c) käsitteen ”kyky” ohjata tutkimusta potentiaalisesti järkevään ja merkittävään suuntaan eli tässä tapauksessa sinne, mistä voidaan löytää uutta ja ihmisten hoitamisen kannalta hyödyllistä tutkimustietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan esittää järkeviä ja oletettavasti käytännön kannalta hyödyllisiä tutkimuskysymyksiä.  Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä hyötyjä täydentävien hoitojen käyttö voisi tuoda terveydenhuollon säästötalkoissa?  Miten jooga, mindfulness tai muut täydentävät kehomielihoidot edistävät suomalaisten terveyttä 2010-luvun lopulla?  Kuinka paljon ja millaista haittaa joidenkin erityisten hoitomuotojen tai  täydentävien hoitomuotojen käytöstä ylipäänsä kansalaisille on?

Tutkimuksen kohteena täydentäville hoidoille (kuten kaikelle muullekin hoitamiselle) on rakennettava esikäsitys ja pohdittava millaiset tutkimuskysymykset ovat järkeviä, jotta tutkimuksessa olisi jotakin tolkkua. Kaikkea tietysti voi ja pitääkin voida tutkia, mutta yhteiskuntien terveys- ja tutkimuspolitiikka määrittää sen, mitä pidetään järkevänä. Erikseen ovat sitten kaupallisten rahoittajien, kuten lääketeollisuuden kustantama tutkimus, mikä toki heijastuu ja vaikuttaa myös verovaroin tehtävään terveystutkimukseen.

Terveystutkimuksen kohteena täydentävät hoidot ovat ehkä vieläkin hankalampi kysymys kuin ravitsemus, jonka ympärille tiivistynyt keskustelu velloo milloin minkin yksittäisen ruoka-aineen ympärillä. Suurista linjoista ollaan yksimielisiä: kannattaa syödä vähemmän lihottavia ruokia, siis välttää paljon rasvaa ja sokeria sisältävien ruokien ja juomien liiallista nauttimista ja suosia enemmän ravinteikkaita vihanneksia, eikä kannata syödä enemmän kuin kuluttaa.  Eri ruoka-aineita koskevista tutkimuksista ja niiden tuloksista käydään kiistaa.

Täydentävien hoitomuotojen osalta edes tällaista suurten linjojen konsensusta ei ole. Julkisessa keskustelussa toinen ääripää katsoo, että ”luonnonmukaiset vaihtoehtohoidot” parantavat kaikki sairaudet ”myrkyllisten” lääketiellisten hoitojen sijaan ja toinen ääripää pitää niitä vaarallisena ”huijauksena ja noituutena”. Tiedeyhteisössä jakolinja ei ole näin jyrkkä. Tutkimustietoa on sekä hoitojen hyödyistä, mutta myös haitoista.

Täydentävien hoitojen todellisuus tutkimustiedon valossa ei siis ole niin mustavalkoinen kuin lehtiä lukiessa tai televisiota katsellessa vaikuttaa. Mediassa esitetään  aika paljon luuloja ja arveluja, siis tutkimuksiin perustumatonta informaatiota. Tämä johtunee siitä, että alan tutkijoita on Suomessa vain kourallinen ja toimittajat tukeutuvat tiedonhankinnassaan lähinnä sellaisiin lääketieteilijöihin tai ammattinharjoittajiin, joilla on jo valmis ja vahva negatiivinen ennakkoasenne näitä hoitomuotoja kohtaan. Toisessa ääripäässä on se media, joka julkaisee pääasiassa kokemustarinoita, joissa näkökulma on päinvastainen kuin tämän jutun alussa linkkaamassani Padma Vuorenmaan ja Heikki Pälven tarinoinnissa.

Yksityiset hoito- ja parantumiskokemukset ovat jokaiselle kokijalle totta. Tieteen kannalta ne muuttuvat tutkituiksi faktoiksi sitten, kun näitä kokemuksia on koottu paljon ja niistä on tehty pätevään teoriaan nojaten tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus. Itse asiassa kokemustietoa pitäisikin hyödyntää paljon nykyistä enemmän hoidon ja parantamisen tutkimuksessa.

Mitä on uskomushoito?

Riippumattomat terveystutkijat eivät käytä pienen suomalaislääkäriryhmän vuonna 1995 valitsemaa uskomushoito-termiä. Lääkäriseura Duodecim päätti tuolloin  äänestyksen tuloksena, että complementary and alternative medicine CAM on suomeksi uskomushoito. Perusteluksi valinnalle esitettiin, että nämä hoitomuodot eivät nojaa tieteelliseen näyttöön vaan ainoastaan uskomuksiin, kun sen sijaan lääketieteellisessä hoitamisessa käytetään vain näyttöön perustuvia metodeja.

Uskomushoito määrittyi siten hoitomuodoksi, jonka vaikutuksia ja tehoa ei ole tieteellisesti tutkittu. Julkilausumaton oletus tässä on, että terveydenhuollossa (mikä usein aiheettomasti samastetaan lääketieteeseen) virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista, tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on tietysti mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito on epäsopiva kuvaamaan täydentäviä hoitomuotoja ja termin perustelut ovat virheellisiä kolmella tavalla:

a) Ensiksikin, termi ei pysty rajaamaan uskomushoito-ilmiötä ja erottelemaan sellaisia hoitomuotoja, jotka perustuvat vain uskomuksiin niistä, jotka nojaavat tieteelliseen evidenssiin. Täydentävissä hoidoissa on paljon tutkittuja ja hyödyllisiksi osoitettuja ja vastaavasti suuri osa tavanomaisessa terveydenhuollossamme käytettävistä hoitomuodoista ei perustu lääketieteen kultaisen standardin RCT:n mukaiseen näyttöön. Sekä epävirallisella että virallisella puolella on uskomuksiin nojaavia hoitomuotoja. Tieteellistä kiistaa käydään siitä, millainen näyttö/evidenssi on oikeaa, sopivaa ja riittävää. (Katso tarkemmin kirjasta Aarva 2015)

b) Toiseksi, se ei pysty selittämään uskomushoito-ilmiötä, vaan pitäytyy evidenssi versus ei-evidenssi -rajauksessa. Termi ei auta ymmärtämään missä, kuinka, miten ja miksi ihmiset käyttävät tällaisia hoitomuotoa.

c) Kolmanneksi, uskomushoito määriteltynä tieteellisen näytön vastaiseksi ei ohjaa tutkimusta mihinkään, koska termi itsessään sisältää alkuoletuksen, että mitään uutta ja ihmisille hyödyllistä ei ole mahdollista löytää hoitomuodoista, jotka nojaavat uskomuksiin.

Näin ollen on ymmärrettävää, että uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä kirjallisuudessa. Sitä käytetään vain Suomessa ja etenkin silloin, kun arvostellaan tai halvennetaan jotakin nimityksen piiriin luettavaa hoitoa, sen tuottajia tai sen käyttäjiä.

Uskomushoito-sanan käyttö rajoittuu siis pääasiassa tarkoitushakuisiin mielipidekirjoituksiin ja toimittajien tekemiin haastatteluihin, joissa termiä viljelevät puhuvat ikään kuin se olisi yleisesti tiedeyhteisössä hyväksytty ja määritelty asia.  Näinhän ei ole. Termi ei ole yli kahdenkymmen vuoden jälkeenkään saanut myöskään kansan, eikä terveydenhuoltohenkilöstön varauksetonta tukea.

Lääkäri ja tutkija Heikki Hemmilä (2007) esitti jo kymmenen vuotta sitten, että Suomen Lääkäriliitto ja Duodecim-seura sanoutuisivat järjestöinä irti uskomuslääkintä-termin käytöstä. Hän perusteli esitystään sillä, että termi on sopimaton terveydenhuollon ammattilaisten sanavarastoon, koska siihen sisältyy tuo olettamus kaikkien muiden kuin virallisesti hyväksyttyjen hoitojen tehottomuudesta.

Hemmilän mielestä uskomushoidoista puhuvat halveksivat ja aliarvioivat yhtä keskeisintä kaikissa hoidoissa vaikuttavaa tekijää, plaseboefektiä.  Hän kysyi kollegoiltaan: ”Onko meillä lääkäreillä varaa heittää näin valtava positiivinen voimavara pelkästään »kilpailijoiden» käyttöön?”

-Tärkeä tieteellinen periaate: »proof of no effectiveness» (näyttö tehottomuudesta) on eri asia kuin »no proof of effectiveness» (ei näyttöä tehosta). Se, että monilta vaihtoehtohoidoilta puuttuu kaksoissokkokokeisiin perustuva osoitus tehosta, ei vielä tee niistä tehottomia. Tällä logiikalla jouduttaisiin hylkäämään mm. lähes kaikki kirurgiset toimenpiteet, vaikeavammaisten terapiat ja psykiatria, lääkehoitoa lukuun ottamatta. Järjestelmiä, joissa hyväksytään vain yksi totuus, kuvataan historiassa sanalla pysähtyneisyys, Hemmilä kirjoitti.

”Kaiken muun kuin tieteellisesti tehokkaaksi osoitetun – ja sen lisäksi lääkärikunnan hyväksymän – hoidon nimeäminen uskomuslääkinnäksi ei ole omiaan parantamaan muutenkin herkkää lääkäri-potilassuhdetta. Jos lääkäri näin leimaa uskomuslääkintään turvautuneen potilaansa arvostelukyvyttömäksi höppänäksi, tämä todennäköisesti turvautuu vastakin mieluummin hoitajaan, joka kunnioittaa hänen itsemääräämisoikeuttaan”, Hemmilä sanoi.

Myös  tutkija, dosentti Harri Hemilä (2016) on esittänyt viime vuonna vahvaa kritiikkiä uskomushoito-termin käytöstä. Hänen mukaansa se on halventava ja antaa harhaanjohtavan kuvan asiasta.

Blogeissa ja mielipidekirjoituksissa voidaan ja niissä yleisesti käytetäänkin värikästä, provosoivaa ja manipulatiivistakin kieltä. Silloin termejä ei tarvitse määritellä, eikä tarvitse tutustua kansainväliseen alan tutkimukseen. Riittää kun saa lukijassa aikaan jonkinlaisen omalle sanomalle myönteisen tunnetilan. Uskomushoito on juuri tällainen manipulatiivinen sana. Mutkikkaatkin hoitamiseen, sen psykologiaan ja etiikkaan liittyvät asiat tulevat siinä suoraviivaistetuksi.

Tieteessä asia on toisin. Koska tutkimuksen aiheet voivat olla monivivahteisia ja monitulkintaisia, tieteellisessä kielessä on pyrittävä mahdollisimman suureen täsmällisyyteen ja selkeyteen. Siksi siellä ei puhuta uskomushoidoista.

Seuraavaksi julkaisen kirjoitukset:

Luuloja ja tosiasioita (täydentäviä hoitoja koskevia uskomuksia ja faktoja tiivistetysti)

Onko olemassa vain yksi lääketiede? (pohdintaa tieteestä ja parantamisesta)

Kirjoitusta on päivitetty 23.8.2017: lisätty antroposofinen lääketiede kokonaisiin hoitojärjestelmiin jaksossa Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua. 

Kirjoitusta on päivitetty 13.7.2021: juttuun on lisätty ensimmäinen kappale (lihavoitu).

Kirjallisuutta

Aarva P. 2015. Parantavat energiat. Tutkittua ja myyttistä tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki.

Andermo S. 2017. Meaning-making in integrative health care: Studies on patients´and practitioners´experiences. Thesis for doctoral degree. Karolinska Institutet. Stockholm.

Dubois J, Scala E, Faouzi M, Decosterd I, Burnand B, Rodondi PY. 2017. Chronic low back pain patients’ use of, level of knowledge of and perceived benefits of complementary medicine: a cross-sectional study at an academic pain center. BMC Complementary and Alternative Medicine 17:193.

Hemilä H. 2016.Uskomuslääkintä on harhaanjohtava termi. ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat” (Wittgenstein). Duodecim 2016;132(15):1389-90. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/166317/Duodecim_Uskomuslaakinta.pdf?sequence=5

Hemmilä, H.  2007. Luopukaamme termin uskomuslääkintä käytöstä. Duodecim 2007;123(19):2352.

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

NCCIH 2017. National Center for Complementary and Integrative Health: Complementary, Alternative, or Integrative Health: What’s In a Name? https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types.

WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023.  http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/