Utajärven parantaja-noita oopperassa

Lusiasta kertova noitaooppera kiinnosti niin paljon, että viime perjantaina istuin viisi tuntia junassa kokeakseni Lusian tarinan lauluna, soittona ja tanssina. Oulun kaupunginteatterissa esitettiin ooppera utajärveläisestä Lusia Rusintyttärestä. Palasin toiset viisi tuntia yöjunalla kotiin Tampereelle.

Kannatti matkustaa. Esityksen jälkeen vielä mezzosopraano Virpi Räisänen, ohjaaja Jorma Uotinen ja muita tuotantotiimin jäseniä jäivät puoleksi tunniksi keskustelemaan yleisön kanssa.

Traaginen pienoisooppera Lusia Rusintyttärestä käynnistyi Virpin ideasta, jonka hän sai Oulun lentokentällä lukiessaan satunnaista matkailuesitettä. Siinä kerrottiin Ahmaksen perinnekylästä ja siellä ennen eläneistä ihmisistä. Yksi heistä oli Lusia ja toinen 1500-luvun lopulla elänyt Iso-Räisänen, joka olikin laulajan sukua.

Lusian tarina

Lusia Rusintytär syntyi noin vuonna 1640. Hän hirtti itsensä Ahmaksen kylän liepeillä korkeaan mäntyyn kesällä vuonna 1680.

Tämä naimaton, nelikymppinen nainen oli parantanut loitsuilla ja taikaesineillä utajärveläisiä kunnes vallanpitäjät haastoivat hänet ja paikallisen emännän oikeuteen. Lusia ja Reeta Tuomaantytär saivat syytteen öylättien varastamisesta kylään matkustaneen Muhoksen papin nahkapussista. Pappi piti paikkakunnalla kristillistä kyläjumalanpalvelusta Seppälän talossa, jota Reeta emännöi. Reetan sukulaista, Lusia Rusintytärtä, syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli ehtoollisleipien avulla parantanut Reetan tyttären silmät Seppälän saunassa.

Tuohon aikaan kansa sovelsi vuosisataisia parannustapoja. Nykyaikainen lääketiede oli vasta kehittymässä. Kristinuskon valta oli kukkeimmillaan ja kirkko määräsi, mihin ihmiset saivat uskoa ja mikä oli syntistä.

Lapsensa auttamiseksi Reeta-emäntä otti papin säkistä muutaman ehtoollisleivän, joita sitten Lusia , joka tiedettiin taitavaksi ja yhteisön arvostamaksi parantajaksi, käytti parannusrituaalissaan.  Ehkä Lusia halusi yhdistää vanhaa ja uutta eli käyttää tavanomaien muinaisparannuksen lisäksi kristillisiä symboleja, kuten ehtoollisleipää eli ”Kristuksen ruumista”. Koska pappi ei varmaankaan olisi antanut öylättejään ”pakanalliseen” parantamiseen, naiset päättivät lapsen auttamiseksi käyttää oman käden oikeutta. Pappi huomasi varkauden ja ikäväähän siitä seurasi.

Kirkko ja oikeuslaitos katsoivat öylättien pöllimisen niin suureksi rikokseksi, että naiset haastettiin papiston tuomaroimille Oulun talvikäräjille vuonna 1680. Syytetyt eivät tunnustaneet eikä todistajia löytynyt. Toinen oikeuden istunto oli pidettämän kesällä. Sinne Lusia ei tullut. Hän hirttäytyi metsässä. Kansan kertoman mukaan hän lauloi loitsujaan metsään astellessaan.

Tuohon aikaan noituudesta, joksi parannustoimintakin katsottiin, saattoi saada kuolemantuomion. Voi olla, että Lusiaa ei kuitenkaan olisi oikeudenkäynnin päätöksin mestattu, sillä kuolemantuomioita langetettiin vain harvoin. Mutta Lusiahan ei tätä tiennyt. Sitä paitsi syytteen nostaminen muutti hänen asemaansa omassa yhteisössään. Hän saattoi jäädä yksin syyteongelman kanssa, eikä nähnyt mitään ratkaisua tai ulospääsyä tukalasta tilanteestaan.

Kirkollista väkivaltaa kansanperinnettä vastaan

Lusian tositarina kertoo, kuinka vääristynyt vallankäyttö tuhosi yhden parantajanaisen elämän. Kristinuskon tunkeuduttua melko väkivaltaisesti Suomeen ja raivattua pyhistä lehdoista kansanuskon tunnusmerkit, myös kansanparannusta alettiin kriminalisoida. Tämän päivän näkökulmasta toiminta näyttää virallistetulta väkivallalta meidän ikiomaa suomalaisperinteistä maailmankuvamme ja uskomuksiamme kohtaan.

Ooppera kuvaa karmaisevalla tavalla kirkollisen vallan toimia kansanperinteen hävittämiseksi. Aihe on tärkeä. Tällaisten teosten avulla ymmärrämme paremmin omaa historiaamme, mikä sisältää monenlaista alistamista. Olemme suomalaisina olleet venäläisten ja ruotsalaisten alamaisina, mutta myös kristillinen kirkko on raakalaismaisesti pyrkinyt kitkemään muinaisia pyhiä kansanperinteitä ja parannustapoja.

Viime vuosina luterilaisen kirkon edistyneimmät piirit ovatkin halunneet pyytää anteeksi näitä kirkon väärinkäytöksiä. Hieno ele, vaikka eiväthän nykykristityt ole olleet mukana tuossa menossa eikä se siis ole heidän syynsä.

Hyvää ei kuitenkaan voi lopullisesi hävittää. Se säilyy kulttuurin muistissa vuosisatoja ja sopivan tilaisuuden tullen se alkaa taas elää uudestaan, uudella tavalla ja uudessa ympäristössä. Tästä on kyse siinä, että suomenusko ja shamanismi, perinneviljely ja kalevalahenki kasvattavat suosiotaan.

Ajankohtainen aihe

Kirjailija Hannu Väisänen on kirjoittanut oopperan libreton. Hän toteaa  esittelytekstissä, että ”Oopperan perusteema – Lusian kaltaisen henkisen perinteen ylläpitäjän tuomitseminen – on hyvin ajankohtainen.”

Niin on. Nykyisinkin esiintyy monenlaista virallisen järjestelmän ulkopuolisen parantamistoimen väheksyntää ja mitätöintiä siitäkin huolimatta, että kansalaiset kokevat saavansa apua perinteikkäistä parannustavoista, esimerkiksi kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Jos uskotellaan, että sairauksia voidaan parantaa ja ihmisiä auttaa vain fysikkaan ja kemiaan nojaavan lääketieteen keinoin, ihminen, potilas nähdään kovin kapeasti.

Tervehtymiseen on aina liittynyt mielen vaikutusta eli uskon, toivon, luottamuksen, lempeän kosketuksen ja myötätunnon parantavaa voimaa. Näin oli ennen ja näin on nytkin. Tämä tosiasia ei ole ristiriidassa huipputeknisen lääketieteen hienojen saavutusten kanssa. Oikein sovellettuna se tukee nykylääketiedettä.

Hämmästyin

En ollut uskoa silmiäni, kun luin viime viikolla Hesarin arvostelun Lusiasta, joka esitettiin myös Helsingin juhlaviikoilla. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa:

”To­dis­ta­vat­ko­han täl­lai­set ai­he­va­lin­nat osal­taan, et­tä olem­me tääl­lä Suo­mes­sa liian kiin­ni men­nees­sä. Sii­tä­hän ta­lous­tie­tei­li­jät moit­ti­vat Suo­mea. ….  Kes­ki-Eu­roo­pas­sa sä­vel­tä­jät ot­ta­vat usein ai­heen­sa ny­kya­jas­ta. Kun tar­jol­la on ai­kam­me mo­ni­ka­na­vai­nen me­dia­maail­ma kaik­ki­ne tek­no­lo­gi­si­ne apu­vä­linei­neen ja vir­tuaa­liu­lot­tu­vuuk­si­neen, luu­li­si sen in­nos­ta­van suu­res­ti ny­ky­sä­vel­tä­jää.”

Sitten Lampila tekee myönnytyksen: ”Kaik­ki kun­nia tai­ten to­teu­te­tul­le ja sa­la­pe­räi­sen tun­nel­mal­li­sel­le Lu­sia Ru­sin­ty­tär -e­si­tyk­sel­le” Ja edelleen yrittää tasapainottaa sanomaansa: ”On si­nän­sä mie­len­kiin­tois­ta ha­vai­ta, et­tä suo­ma­lai­sel­le kult­tuu­ril­la on nä­kö­jään kat­kea­ma­ton yh­teys sha­ma­nis­ti­seen pe­rin­tee­seen.”

Mitähän tarkoittaa, että on ”sinänsä mielenkiintoista”? Minusta se on erittäin tärkeää, ei ainoastaan mielenkiintoista. Mehän emme ole kunnolla paneutuneet omaan muinaisuuteemme sellaisena kuin se on todella ollut. Seuraava on ehkä jonkin verran voimakkaasti sanottu, mutta sisältää totuuden siemenen: Historiaamme ovat kirjoittaneet valloittajat.

Tarvitsemme kansallista psykoterapiaa, jossa katsomme rehellisesti ja kohtaamme aidosti menneisyytemme. Sotia, kuten talvi- ja jatkosotaa sekä kansalaissotaa on jo jonkin verran käsitelty muun muassa taiteen keinoin, mutta varhaisempi historiamme on tunnistamatonta. Se voi pelottaakin, mutta syytä pelkoon ei ole. Kansakunnan  todellisuuden tajuaminen ja ikioman historiansa ymmärtäminen vapauttaa ja sitä kautta vahvistaa.

Ooppera esitettiin ennen Oulua ja Helsinkiä Ahmaksen kylässä Utajärvelle. Jos esityksiä on myös ensi kesänä, aion olla  Ahmaksessa mukana. Siellä nähdään.

Aiheesta lisää

Loitsuperinne elää Lusia Rusintyttäressä  HS Kulttuuri 25.8.2015.

Lusia Rusintytär Korhosen tarina  ja tietoa oopperasta sekä 1600-luvun noituudesta ja parantajista Pohjanmaalla.