Potilaskokemus Ruotsissa – asiantuntija Suomessa

Ruotsissa potilaskin on ihminen kirjoittaa tämän päivän Hesarissa toimittaja Kimmo Oksanen. Visbyn sairaalassa hän tunsi tulleensa kohdelluksi inhimillisesti – päinvastoin kuin kotimaassaan, jonka sairaaloissa ja klinikoissa hän on vieraillut viime vuosina lukuisia kertoja. Kokemusta siis on.

Kimmo kertoo, että odotushuoneessa oli potilaille tarjolla kahvia ja lääkäri kutsui sisään etunimellä. Muistuu mieleen oma sairaalareissuni kesäkuussa. Ilmoittauduin automaatilla ajokorttia käyttäen, sain jonotuslapun, odotin, ja sitten tekninen automaattiääni lausui lapussani olevan numeron! Koin itseni ”rannetapaukseksi” erikoislääkärin vastaanotolla.

Merete Mazzarellan kymmenen vuotta sitten kirjoittamassa kirjassa Hyvä kosketus on monta samanlaista esimerkkiä. Näyttää siltä, että potilaskeskeisyyttä, josta kyllä paljon puhutaan, ei ole vielä täysin omaksuttu Suomen terveydenhuollon arkeen.

Miksi?

Tähän kuuluisi nyt sanoa, että kaikki riippuu siitä, että rahaa on niukasti. Ei ole resursseja. Varmasti tämä on osa totuutta, mutta vain osa.

Toinen syy on syvemmällä, maailmankuvassa ja ihmiskäsityksessä. Terveydenhuollossa yleisen ajatustavan mukaan ihminen on koneen kaltainen solu-, lihas- ja luukimppu, jonka korjaamiseen riittävät fysiikkaan ja kemiaan nojaavat hoitokeinot.

Todistamme nykyään bioteknologian voittokulkua maailmassa. Erilaiset aistitunnistimet, keinoiho ja muut uskomattomat keksinnöt ovat lähes arkipäivää. Nykykäsityksen mukaan teknologia ja lääkkeet ovat terveydenhuollon kehityksen airuita, lippulaivoja. Taustaoletuksena on juuri käsitys ihmisestä fysikaalis-biologisena olentona, mikä määrittelee, kuinka terveys ymmärretään ja miten sitä kuuluu hoitaa.

Nyt kuulen jo sisäisen kriitikkoni muistuttavan, että liioittelen ja että unohdan, kuinka hieno systeemi meillä on: elinikä on noussut, tartuntataudit melkein voitettu ja elimiä osataan siirtää. Kyllä, näin juuri on, mutta kehityksellä on kääntöpuolensakin.

Kärjistetysti: Kun molekyylilääketiede alkaa ohjata koko terveydenhuoltojärjestelmän ajattelua, sairaudet ja vaivat aletaan nähdä kemiana ja fysiikkana, siis mekaanisina asioina. Parannuskin on silloin luonnontieteellistä, laskennallista, mekaanista ja kemiallista. Potilaan kokemukset, tunne- ja arvomaailma saattavat jäädä ”oikean” hoitamisen varjoon. Kokemusta kun ei voi laittaa kemiallisen kaavan muotoon eikä kirurgiseksi operaatioksi.

Tästä seuraa, että se, mitä potilas kokee hoitotilanteessa näyttäytyy vähemmän tärkeänä kuin tekninen hoitotoimenpide. Kokemusta ja potilastarinoita on vaikea sovittaa ”ihminen on biologinen kone” –ajatteluun. Konehan ei tunne, puhutaanko sille ystävällisesti vai tylysti, kosketetaanko sitä kunnioittaen vai kylmästi.

Tosin kriittisiä ääniä alkaa jo kuulua, varsinkin integratiivisen lääketieteen ja täydentävien hoitojen puolelta. On alettu vähitellen ymmärtää, että potilaan oma kokemus on ensiarvoisen tärkeää kaikessa paranemisessa, ei ainoastaan niin kutsutuissa psykosomaattisissa ongelmissa. Mieli, tietoisuus ja tunteet ovat marssimassa parantamisen näyttämölle.

Tekeekö kokemus asiantuntijaksi?

Nykyään puhutaan jo kokemusasiantuntijoista, joita toimii jonkin verran esimerkiksi mielenterveystyössä. Vertaistukiryhmät kasvattavat kiitettävästi suosiotaan.

Olen kuitenkin ihmetellyt, miksi puhutaan kokemusasiantuntijoista. Eikö pelkkä kokija tai kokemus riittäisi? Miksi kokemukseen yhdistetään asiantuntijuus? Tuoko se potilaan henkilökohtaiseen kokemukseen jotain lisäarvoa? Jos, niin mitä?

Ehkä sanavalinta liittyy siihen, millaisena hoitaminen terveyssysteemissämme nähdään. Asiantuntijavaltaisessa järjestelmässä yhden erityisen osaamisalueen edustaja (kuten ortopedi, työterveyspsykologi, sisätautilääkäri, syöpälääkäri, psykiatrinen sairaanhoitaja) on asiantuntija. Asiantuntijat, lähinnä lääkärit, ovat aikaisemmin päättäneet, miten ihmistä hoidetaan – riippumatta potilaan näkemyksestä. Nykyisin toimitaan jo demokraattisemmin, ja potilas usein osallistuukin hoitonsa suunnitteluun.

Saako potilas asiantuntijana oikeutetusti enemmän päätäntävaltaa omassa terveysasiassaan? Rinnastuuko potilaan ääni näin ammattilaisen asiantuntijuuteen?

Kuulostaako kokemusasiantutija sanana pätevämmältä kuin tunteva, ajatteleva ja arvioiva potilas – kokija?

Jokainen ihminen on joka tapauksessa oman terveytensä ja sairautensa kokemusasiantuntija eli paras kokija. Hän on myös terveydenhuollon käytäntöjen paras asiantuntija. Häneltä kannattaa ottaa oppia.

Ehkä joskus, kaukaisessa tulevaisuudessa, ihmetelläänkin, miksi potilaiden omia kokemuksia on hoitamisessa hyödynnetty niin vähän. Ehkä potilaat muuttuvatkin joskus kokemuslääkäreiksi tai -hoitajiksi?

Kirja

Meret Mazzarella. Hyvä kosketus. Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. WS Bookwell. Juva 2006.