Kaikilla asioilla ei ole nimeä. Ne vain kokee ja tuntee.
Kuljen yksin autiolla tiellä
Halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
Tähdet vilkkuvat vain toisilleen,
Tähdet vilkkuvat vain toisilleen. (Mihail Lermontov)
Immi Hellén:
Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa.
Kaihoisat, tummansävyiset laulut pulpahtavat mieleen samalla kun aurinko heittää himmeitä tammisäteitään pilviverhon takaa. Apean metsämieleni keskelläkin männyistä, koivuista ja pensaista tuntuu valuvan paljon kirkasta energiaa sisälleni. On herkullista vain kävellä rauhallisesti, antaa tunteiden ja ajatusten virrata omia aikojaan, kuunnella tuulen kohinaa ja nähdä kuinka kivet kuultavat jostain lumen ja sammaleen alta.
Vaellan yksin tuntemattomassa metsässä.
Kutkuttava tunne hiipii alavatsaan. Se ei nouse metsän pelosta, vaan siitä, että tämä tila, seutu ja maisema ovat outoja, uusia, vieraita. Olen kaukana kotiseudultani. Nimettömänä kuljen nimettömässä maisemassa. Olen ei-kukaan ei-missään.
Kävelen yksikseni.
Metsän kohinaa oikealla, vasemmalla kohoava rinne ja ylhäältä avautuva taivas ovat matkakumppaneitani. En silti ole yksin – nimettömänäkään. Puut ovat seuranani. Tunnen itseni Immi Hellénin paimentytöksi.
Mutta kun takin lieve osuu pusikon roikkuviin oksiin, kavahdan. On niin hiljaista, että kaikki luonnon äänet moninkertaistavat vaikutuksensa. Epämääräinen kauhu hiipii mieleen, vaikka ei ole mitään pelättävää. Hämärtää.
Kävely panee veren kiertämään. Yritän astella reippaasti. Rasahdukset säikäyttävät. Olotila jää leijumaan ympärilleni kummallisen tummana. Jotain uutta tapahtuu sielussani.
Saavun kohtaan, jossa ymmärrän, että olen tullut rajalle. Omalle rajalleni. Yksinäisyyden pelkoni rajalle. Metsä, luonto ja maailmahan ovat mittaamattomat ja kaiken kattavat. Vain itsestäni riippuu, miten ne haluan ja uskallan kohdata. Puusto tihenee. Yritän miettiä, miten pääsisin tästä läpi. En löydä mistään kunnollista läpäisykohtaa. Kiertotietä ei ole. Este on ylittämätön.
Lopulta totean, että retki loppuu nyt tähän. On pakko kääntyä takaisin.
Ei se mitään. Perustelen täyskäännöstäni sillä, että metsä estää. Tosiasiassa estäjä on mieleen hiipivä pelko. Epäusko ja epävarmuus tuntemattoman edessä. Hämmästyn tunteen voimakkuutta. Onko tämä omaa sisäistä yksin kulkemisen kauhuani vai luonnollista ihmisen itsesuojeluvaistoa? En tiedä, mutta nyt on mentävä takaisin. Paluu pelastaa minut omalta peloltani.
Paluumatkalla mielenliikkeet vaihtelevat kuin säät. Väillä pakkasta, sitten taas lauhaa. Vuoroin tuulta ja tyyntä.
Pelokkuus kestää aikansa ja vaihtuu viimein höyhenkeveydeksi, metsän lempeiden henkien kosketukseksi. Niistä saan valoa ja voimaa myllertävään sisimpääni.
Sitten alkaa pyryttää. Otan lumen vastaan kasvoillani nenä ja poskipäät eturintamassa.
Koska maailmassa mikään ei pysy samana, vaan koko ajan muuttuu, pyrykin heikkenee ja lopulta lakkaa.
Nimettömänä kuin lumihiutale, joka siivilöi loputkin pelkoni pois, jatkan paluuta.
Sillä matkalla olen edelleen. Palaan aina.
Hyvä metsäkirja
Luontoliikuntaa on edistetty Suomessakin jo vuosikymmeniä. Nyt myös luonnon mielialavaikutukset ovat nousseet tutkimuksen kohteiksi. Sen, minkä ihmiset ovat jo kauan sitten tienneet parantavaksi, on nyt tutkimuskin osoittanut. Metsän vaikutuksia on mitattu jopa fysiologisesti.
Sen on todettu laskevan verenpainetta. http://yle.fi/uutiset/jo_20_minuutin_oleskelu_metsassa_laskee_verenpainetta/7739746.
Luonnon ja ihmisen yhteydellä on kuitenkin suurempi merkitys kuin verenpaineen lasku.
Sirpa Arvonen esittelee Metsämieli -kirjassaan rauhoittumis- ja meditaatioharjoituksia, joissa metsän erityislaatu pääsee oikeuksiinsa. Teos on helppolukuinen ja havainnollinen. Se opettaa tekemään havaintoja sekä puustosta, maastosta, pilvistä että itsestään. Tosi hyvä kirja metsässä mietiskelyn, vaeltelun ja haahuilun aloittajalle:
Arvonen Sirpa. 2014 Metsämieli. Luonnollinen menetelmä mielen taitoihin. Metsäkustannus. Jelgava Printing House, Latvia.