Plasebo-flipperissä näkyy kaksoissidos

Hesari julkaisi tänään (5.11.2014) asiallisen kirjoituksen Lumeen arvoitus, mutta lopussa toimittaja Anne Karuvuori  ja haastateltava, integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson sotkeutuivat käyttämiinsä käsitteisiin.

Jutun loppupuolella sanotaan: ”Lumevaikutusta tulisi Karlsonin mielestä hyödyntää hoidossa ehdottomasti nykyistä enemmän. Tässä hän tekee selvän pesäeron uskomushoitoihin. Potilasta ei saa huijata. Siksi myös lumelääkkeen käyttö on epäeettistä.”

Ups! Siis, että plasebovaikutusta pitäisi käyttää enemmän, mutta plasebolääkettä ei. Plasebovaikutus perustuu uskoon, luottamukseen ja toivoon, kuten jutussakin todetaan. Sen fysiologista vaikutusmekanismia ei kuitenkaan vielä tunneta. Ei tiedetä, mistä lume tietää, kuinka vaikuttaa juuri tiettyyn sairaaseen kehon tai mielen osaan.

Plasebovaikutus ilmiönä on mielentila, mielen tuote, tunne ja tahdon suunta. Sitä ei tuota aine, esim. lääke tai kirurginen operaatio, vaan mieli. Tai oikeammin kehomieli, koska keho ja mieli vuorovaikututtavat koko ajan toisiinsa. Ne ovat samaa ihmistä.

Plasebotutkimukset ovat jo sata vuotta sitten osoittaneet, että mieli vaikuttaa kehon reaktioihin.

Professori Richard Cabot Harvard Medical Schoolista kirjoitti vuonna 1903: ”Kaikki plasebo on valhetta, ja pitkällä aikavälillä valhe paljastuu. Me annamme plaseboa tarkoittamalla yhtä; potilas saa sitä ymmärtämällä jotakin muuta. Me tarkoitamme hänen olettavan, että lääke vaikuttaa suoraan hänen kehoonsa, ei hänen mielensä kautta… Jos potilas huomaa mitä olemme tekemässä, hän nauraa sille tai on oikeutetusti vihainen meille. … Plasebon antaminen on puoskarointia.” (Harrington 2009)

Anne Harrington, Harvardin yliopiston tieteiden historian professori toteaa, että Cabotille se on saattanut olla puoskarointia, mutta useimmat lääkärit nykyisinkin pitävät sitä liian hyödyllisenä puoskarointina sivuutettavaksi parantamistyössä kokonaan. Plasebo on erittäin tärkeää kaikessa hoitamisessa.

Tähän viittaa Hesarin juttukin. Yllä lainamaani sitaattia lukiessani jäin pohtimaan mitä tarkoittaa ”pesäero uskomushoitoihin”. Uskomushoitohan perustuu jo määritelmällisesti uskoon. Se taas on plasebon perusta. Miten se pesäero on oikein mahdollinen, jos kerran plaseboa kuitenkin pitäisi hyödyntää enemmän, kuten Karlsson esittää? En ihan ymmärrä.

Kuten edellisessä jutussa kerroin, BMJ:n analyysien mukaan yli puolet terveydenhuollon käyttämistä hoitomuodoista ei perustu tutkimusnäyttöön. Jos uskomushoito – kuten nykyään on tapana ajatella -tarkoittaa sitä, että sillä ei ole tutkimuksin osoitettua näyttöä, selvä pesäero pitäisi kai näin ollen tehdä yli puoleen käytössä olevista ns. lääketieteellisistä hoitomuodoista.

Ei kuullosta järkevältä.

Ehkä tässä on kyse jostakin muusta. Olisiko ehkä siitä, että toimittaja ja haastateltava jakavat yhteisen merkityskokonaisuuden eli että uskomushoito on heidän mielestään sama kuin huijaushoito. Usko ei kuitenkaan ole sama asia kuin huijaus. Uskoahan on kaikessa hoitamisessa plasebon kautta, mutta jos kyseessä on huijaaminen, niin ei kai sitä voi pitää hoitamisena ollenkaan, vaan valehtelemisena. Kansalaisten olisi hyvä tietää, mitä sellaisia hoitomuotoja on, joissa vain valehdellaan. Valepukit on syytä saattaa käpälälautaan!

Räplätään lumeella

Plasebo on monivivahteinen asia. Hesarin jutusta muistuu mieleen flipperipeli, jossa räplätään ohjaimia ja yritetään saada pelialustalla metallikuulat liikkumaan sinne minne halutaan. Joskus liikkuvat, toisinaan eivät.

Plaseboflipperi vertautuu psykologi-filosofi Alan Wattsin nimeämään kaksoissidos –ilmiöön. ”Pelin osanottajien on pelattava ikään kuin he olisivat riippumattomia, itsenäisiä tekijöitä, mutta heidän ei pidä tietää että he ovat vain pelaavinaan ikään kuin. Säännöissä on selvästi ilmaistu, että yksilö määrää itse itsestään, mutta epäsuorasti niihin sisältyy edellytys, että yksilöllä on itsemäärämisoikeus vain sääntöjen sisällä ja ansiosta.” (Watts 1977)

Nyt siis professori toimittajan mukaan julistaa, että plaseboa pitäisi käyttää enemmän, mutta samalla hän edellyttää, että tehdään pesäero uskomushoitoihin, joita yli puolet terveydenhuollon yksittäisestä tutkitusta 3000:sta hoitomuodosta BMJ:n analyysin mukaan juuri on (=eivät perustu tieteelliseen näyttöön)

Onko niin, että terveydenhuollossa, erityisesti perusterveydenhuollossa, joka koskettaa suurinta osa väestöstä,  ollaan olevinaan käyttämättä plaseboa, ja samalla hoitohenkilökunnan ei pidä tietää, että sitä koko ajan käytetään. Ollaan ikään kuin käyttämättä sitä.

Samalla voidaan kauhistella ulkopuolisia uskomushoitoja, jotka perustuvat vain plaseboon ja huijaavat ihmisiä.

Aikamoista peliä. Moni perusterveydenhuollon paineessa ei oikein jaksaisi enää pelata sitä. Moni ammattilainen haluaisi hoitaa enemmän parantavalla plasebolla eli haluaisi valaa uskoa ja luottamusta, kuunnella, antaa enemmän aikaa, ymmärtämystä ja inhimillistä myötätuntoa potilaille, kanssaihmisilleen. Varsinkin nyt, kun tutkimuskin osoittaa lumeen tehokkaaksi. Usko, toivo ja luottamus ovat hyvää hoitoa.

Kun tämä plaseboflipperi avataan aidosti ja kokonaan, saattaa olla, että terveydenhuoltojärjestelmää ohjaava tiedeparadigma kohtaa suuria muutospaineita. Vaikutustutkimuksen periaatteidenkin on uudistuttava ja koko parantamista ja hoitamista määritelevän ajattelutavan muututtava. Sitä myötä muuttuvat hoitokäytännötkin ja ihmisen mieli, kokemukset, tunteet ja hoitosuhde tulevat ammattilaisten, lääkkeiden ja toimenpiteiden rinnalle tasaveroisiksi hoitokumppaneiksi.

Tilanteissa, joilla lääketiede ei löydä tieteellisesti hyväksi todistettua hoitotapaa, tarvitsemme lisää paranemisuskoa, toimivaa plaseboa ja toivoa. Niilläkin voi parantaa.

Matka on pitkä, mutta polku on jo avattu Suomessakin.

Kirjoja

Watts, A. 1977. Psykoterapiaa idästä ja lännestä. Otava. Helsinki.

Harrington A. 2008. The Cure Within. A History of Mind-Body Medicine. WW.Norton & Company. New York.