Altain ilta on viileä, melkein jäätävä. Syyskuun kirpeys tulee Terek-kylän lomamökkiin, vaikka lämmitin on kytketty päälle hyvän aikaa ennen nukkumaan menoa. Pukeudun lämpimiin yövaatteisiin ja pujahdan vällyjen väliin.
Varhain aamulla lähden kävelemään leveän laakson suuntaan. Taustalla kohoavat vuoret. Keskellä näkyy Altai-vuoriston korkein huippu, 4500 metriä korkea Beluha. Aamu on vielä tumma. Vasemmalta vuorten takaa siintää aamun kajoa.
Nouseva päivä muuttuu oranssiksi valoksi siniseksi värjäytyneiden vuorten takana. Aurinko nousee korkeammalle, rinteisiin välähtää violettia, harmaata ja ruskeaa. Sävyjen kontrasti maan ja alhaalla vielä nukkuvan kylän välillä huumaa. Viiltävän kaunis näkymä.
Luonto näyttää olevan lahjakkain taitelija. Se osaa luoda teoksia, joiden aistimiseen tarvitaan koko keho, niin silmät, jalat joilla tähän kävellä ja sydän jolla tuntea tämä kauneus. Tätä voisi nimittää mystiseksi kokemukseksi. Koko näkökentän laajuudelta, 180 asteen perspektiivissä näkyy aamun nousevan ruskon värissä monimuotoinen ja –värinen vuorijono. Nousen ylemmäs vastakkaiselle rinteelle. Täältä näkymä on vieläkin upeampi. Kuvaan mahtuu mökki, jossa majoitun.
Käännyn toiseen suuntaan. Sieltä kuuluu maraalien (Siperian hirvi) vihellyksenomaista ujellusta ja sarvien kolistelua. Aamu on muutoin hiljainen. Kiihkeät kosiskelun äänet täyttävät koko rinteen. On hirvien kiima-aika. Paria etsitään yötä päivää.
Äänet kaikuvat kaikkialta, jopa lomamökin sisällekin niitä voi kuulla. Näitä eläimiä on tällä seudulla todella paljon. Omituisuudessaan tämä hirvieläinten musiikki muistuttaa myös luonnon monimuotisuudesta ja niistä ihmeistä, joita voimme nähdä kun menemme avoimin aistein luonnon sydämeen.
Tunnen olevani keskellä luomakunnan pyhää kauneutta, vuorten, metsien ja hirvien ylevyyttä. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä. Se läpäisee koko persoonan.
Tämän aamukävelyn tulen muistamaan.