Lääketeollisuus paratiisissa

Löysin itseni kirjasta, jossa Peter C. Götzche kritisoi lääketeollisuutta ja sanoo, että masennuslääkkeillä ei ole juuri mitään tehoa. Psykiatria on lääketeollisuuden paratiisi, hän väittää kirjassaan Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. (Götzsche 2014, s.251)

– Diagnooseja tehdään lyhyen 10-15 minuutin konsultaation perusteella, minkä jälkeen monille potilaille kerrotaan, että he tarvitsevat koko loppuelämänsä lääkehoitoa aivojen ”kemiallisen epätasapainon” korjaamiseksi. (s.261)

Juuri näin minullekin sanottiin vain sillä erotuksella, että minun olisi pitänyt syödä lääkkeitä vain vuosi, vähintään. Kun yritin vastustella ja vedota siihen, että isäni aikanaan masennuslääkkeitä syödessään muuttui passiiviseksi ja pöhöttyneeksi zombiksi, lääkäri opetti, että nykyisin mielialalääkkeet ovat paljon kehittyneempiä kuin ennen.

Lähdin vastaanotolta reseptit ja muistilappu kourassa. Lappuun kassavirkailija oli kirjoittanut kontrolliajan kuukauden päähän. Silloin tsekattaisiin, miten lääkkeet ovat vaikuttaneet. Mutta en koskaan palannut viileän jakkupukurouvan luo. Selvisin mielialaongelmastani lopulta lääkkeettömin keinoin, toisten ihmisten tuella ja tekemällä muutoksia elämääni.

Kun noin seitsemän vuotta henkisestä romahduksestani on kulunut, ihmettelen tässä, mistä oikein sain huonovointisena ja surkeana sellaisen voiman, että pystyin vastustamaan lääkärin auktoriteettia ja kieltäytymään lääkkeistä. Olinhan hyvin heikko ja haavoittuvainen. Tällaisessa tilassa olevia ihmisiä voidaan helposti ohjailla ja lääkitä miten lystää. Uskon, että kyse oli intuitiosta, syvällä sisimmässäni olleesta tiedosta, että oikea hoito vaivaani ei ole pilleri.

Luettuani Peter Götzchen kirjan Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus, ymmärrän, että myöskään tiede ei ole osoittanut, että lääke voisi parantaa masennuksen.

”Kemiallinen epätasapaino” on valhe

Kirjaa voisi nimittää poleemiseksi tuuleen huitomiseksi, jollei kirjoittaja esittäisi tiukkoja faktoja väitteidensä tueksi. Götzschellä on niin vahvat argumentit, että hänen teostaan ei voi sivuuttaa olan kohautuksella. Tieteellinen koulutus ja kokemus näkyvät, kun hän mäiskii aika rankastikin mm. nykyistä masennuslääkeuskovaisuutta vastaan.

Valhe on epätosi väite, mutta valheen kertoja ei välttämättä ole valehtelija. Lääke-edustajat puhuvat usein palturia, mutta eivät aina tiedä sitä, koska esimiehet salaavat heiltä totuuden (s. 21)

Götzsche kertoo, että ei ole koskaan näytetty toteen, että mikään psykiatrian alan pääsairauksista olisi biokemiallisen poikkeaman aiheuttama, eikä ole olemassa biologista testiä, joka osoittaisi, onko jollakulla jotain tiettyä mielenterveyden häiriötä. Esimerkiksi ajatus masennuspotilaiden serotoniinivajeesta on vakuuttavasti torjuttu (s. 262). Silti monet vielä uskovat tähän.

Selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä (SSRI) on virallinen tieteellinen nimi tämän luokan lääkkeille, vaikka niissä ei ole mitään erityisen selektiivistä. Kukaan ei tiedä, miksi serotoniinilääkkeillä on sellaisia vaikutuksia kuin niillä on. Onnea ne eivät ainakaan tuo. Selvin vaikutus ovat seksuaaliset häiriöt, Götzsche laukoo. (s.266)

Kirjoittaja jopa väittää, että jos psyykenlääkkeitä syö pitempään, juuri ne aiheuttavat kemiallista epätasapainoa, minkä vuoksi lääkehoitoa on niin vaikea lopettaa. Ne siis synnyttävät taudin, joka niiden oli tarkoitus parantaa. (s. 262)

Masennuslääkkeitä syövät nykyään terveetkin ihmiset. Näin on, koska masennuskriteereitä on höllennetty ja lääkäreitä on lääketehtaiden toimesta ”sopivasti koulutettu” uskomaan, että lieviinkin masennusoireisiin kannattaa kirjoittaa lääkettä. Syy lääkkeiden suureen suosioon on myös siinä, että kun muutakaan hoitoa ei oikein ole, niin annetaan sitä mitä on eli lääkkeitä. Psykoterapiaan eivät kaikki pääse.

Useimmat psykiatriset potilaat tulisivat paremmin toimeen, jos eivät söisi lainkaan lääkkeitä, ja ne jotka todella tarvitsevat lääkehoitoa, tarvitsevat sitä yleensä vain lyhyen aikaa tai ajoittain. (s.263)

Metsä, liikunta ja SSRI

Tämän jutun aihe tuntui niin rankalta, että välillä oli pidettävä tauko. Lähdin tunniksi sateiselle metsäpolulle. Maa litisi askelten alla, kuulin linnunlaulua ja aistin puiden vihreyden paljon vihreämpänä kuin ne ovat poutasäällä. Mietin, miksi oikeastaan haluan kirjoitta näin masentavasta aiheesta. Eikö olisi mukavampi käyttää tämäkin aika vaeltelemalla pihlajien, kuusten, haapojen, mäntyjen ja raitojen katveessa?

Ehkä olisikin. Mutta itsekin masennusmyllyn läpi käyneenä haluan osallistua keskusteluun siitä, miten tähän kansantaudiksi muuttuneeseen mielentilaan pitäisi suhtautua. Onko masennusta pidettävä lääketieteellisenä sairautena vai pikemminkin oireena jostakin yleisemmästä, koko elämäämme ja yhteiskuntaa ja sen arvomaailmaa koskevasta ongelmasta. Tulee mieleen, että lääketeollisuuskin vastaa vain siihen huutoon, minkä länsimainen kulttuuri kurkustaan kajauttaa.

Kova kilpailuhenkisyys, piittaamattomuus luonnosta, rahan ja vallan liiallinen ihannointi, liike-elämän tehokkuusvaatimukset aloilla, joihin ne huonosti sopivat (kuten sosiaalitoimi ja terveydenhuolto) saa yksityisen ihmisen joskus tuntemaan olevansa tuuliajolla. Kun tähän vielä yhdistyy mainonnan välittämä pirteän ja menestyvän ihmisen ihanne ja se, että eletään ikään kuin ihmisen henkistä, sisäistä maailmaa ei olisi olemassakaan, niin herkimmät kanssakulkijamme eivät oikein kestä. Ja kun he eivät kestä, heidät luokitellaan sairaiksi ja heitä lääkitään. Oikeampi tapa voisi olla ihmisten erilaisuuden hyväksyminen, ymmärryksen ja lämmön jakaminen ja ympäristön muuttaminen tukemaan ihmistä hänen vaikeuksissaan, esimerkiksi kehittämällä yhteisöllisiä auttamisen muotoja.

Metsälenkki piristi mieltäni. Niin se piristi myös ollessani masentunut, mutta tuolloin en alussa jaksanut edes nenääni ulos pistää. Seuraava askel oli lähikorttelin kiertäminen, mikä sekin vaati ponnistuksia. Vähitellen lenkit sitten pitenivät.

Ei ole tarkkaa tietoa, mihin liikunnan elvyttävä vaikutus perustuu. Liikuntatutkimuksista tehdyssä Cochrane-katsauksessa saatiin kuitenkin tulokseksi, että liikunta vaikutti masennukseen hyvin samalla tavalla kuin mitä SSRI-lääkkeistä oli raportoitu.

Masennuslääketutkimuksen Götzsche toteaa olevan täysin lääketeollisuuden hallinnassa. Se, että 50% koehenkilöistä tuntee olonsa kohenevan lumelääkkeillä ja 60% vaikuttavalla lääkkeellä näyttää paremmalta kuin mitä todellinen tilanne on. Yleisesti käytetyllä mittarilla, Hamiltonin masennusasteikolla, olon koheneminen on niin pientä, että lääkkeistä näyttää olevan mielekästä apua vain vakavasti masentuneille potilaille, jotka ovat murto-osa kaikista masennuksen takia lääkityistä. (s.273-274) Suomessa lääkittyjä on vuosittain noin 430 000.

Suomessakin elää yleinen myytti, että masennuslääkkeillä olisi vähennetty itsemurhia. Götzsche toteaa, että kliinisissä kokeissa tai laadukkaissa havaintotutkimuksissa ei ole ikinä osoitettu, että masennuslääkkeiden käyttö laskisi itsemurhien määrää (s. 273)

Nyt joku tiukka lääkkeiden kannattaja voi syyttää minua piittaamattomuudesta eli siitä, että en välitä potilaista, jotka ovat saanet apua masennuslääkkeistä. Minusta on hyvä asia, jos lääke auttaa. Silloin sitä on käytettävä. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, kuinka monelle prosentille potilaista lääkkeistä on ollut todellista hyötyä. Monelle niistä on myös haittaa. Tästäkään ei ole Suomessa väestötutkimuksiin perustuvaa tietoa. Sen sijaan tiedetään, että monien on hyvin vaikea vieroittautua mielialalääkkeiden käytöstä. Siksi niitä saatetaan käyttää vuosikausia huolimatta sivuvaikutuksista. Moni haluaa irti lääkkeistä, mutta ei millään pääse. Tämä on ongelma, joka kaipaisi paljon suurempaa tutkijoiden ja hoitohenkilökunnan huomiota.

Suomessa on nyt käynnissä masennuksen käypä hoito –suositusten uudelleen arviointi. Ehkä siihen on osittain vaikuttanut myös Götzschen kirja, joka julkaistiin englanniksi jo viime vuonna. Toivottavasti suosituksissa annetaan hyviä neuvoja myös lääkkeistä vieroittautumiseen. Tästä hyötyisi suuri joukko lääkkeiden syöjiä.

Tappavat lääkkeet

Götzsche lyttää lähes koko lääketeollisuuden rahoittaman tutkimustoiminnan, ei vain masennuslääkkeiden, vaan muidenkin lääkkeiden osalta. Hän muistuttaa, että kirja ei ole tasapuolinen katsaus lääkkeiden hyödyistä ja haitoista, vaan keskittyy haittoihin juuri siksi, että niistä harvoin puhutaan, vaikka Yhdysvalloissa ja Euroopassa lääkkeet aiheuttavat kolmanneksi eniten kuolemia sydäntautien ja syövän jälkeen (s.334). Kirjoittaja myöntää, että on olemassa paljon hyödyllisiä lääkkeitä. Mopo on kuitenkin karannut käsistä sellaisten sairauksien tai tilojen lääkitsemisessä kuin masennus, kolesteroli, verenpaine ja osteoporoosi.

Hän kertoo, että on yrittänyt saada kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistuksi ikäviä totuuksia lääketeollisuudesta, mutta on useimmiten saanut vastaan lehden lakimiehet siitä huolimatta, että on esittänyt dokumentteja väitteidensä perustelemiseksi. Lääketeollisuuden suuresta vaikutuksesta terveydenhuoltoon ei ole ollut suotavaa esittää kritiikkiä.

Hänen surullinen päätelmänsä on, että lääketeollisuuden rahoittamiin tutkimuksiin ei voi enää uskoa, vaikka ne olisi julkaistu arvostetuissa, vertaisarviointia käyttävissä tieteellisissä julkaisuissa. Lääketeollisuuden valta nimittäin ulottuu sinnekin. Se on vaikuttanut myös lääkäreiden ajatteluun ja toimintaan, koko tutkijayhteisöön ja tieteelliseen julkaisemiseen.

Ja kaiken tämän seurauksena siihen, että kansalle syötetään liikaa lääkkeitä. Myös sellaisia lääkkeitä, joista ei ole mitään hyötyä, mutta joista on haittaa.

Häpeä sai tarttumaan kynään

Kirjoittaja kertoo häpeävänsä nuoruuden toimintaansa lääketeollisuuden renkinä. Kirjan hän kirjoitti tuodakseen esiin tosiasioita, joita ei ole saanut tieteellisissä lehdissä julkaistuiksi. Hän ei syytä liiasta lääkkeiden syönnistä lääkäreitä eikä kansalaisia, vaan maailmanlaajuista järjestelmää, jossa poliitikot, tutkijayhteisö ja hallitukset ovat voimattomia lääketeollisuuden masinoiman markkinointikoneiston edessä, jossa tutkimustoiminta sekoittuu mainontaan.

Nuorena biologina ja kemistinä Götzsche ansaitsi leipänsä lääke-esittelijänä, markkinointisuunnittelijana ja kliinisen tutkimuksen ja valvonnan parissa lääketeollisuudessa, ja myöhemmin lääkäriksi valmistuttuaan työskenteli sairaaloissa. Vuonna 2010 hänet nimitettiin tutkimuksen suunnittelun ja analyysin professoriksi Kööpenhaminan yliopistoon. Lääkekriitikko on tehnyt uraa uurtavaa työtä kansainvälisen Cochrane-verkoston luomisessa. Se on järjestelmä, joka pyrkii parantamaan tutkimuksen ja tieteellisten julkaisujen laatua.

Kirja

Peter C Götzsche. Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2014