Tiedeuskovaisuus johtaa pönäkkyyteen

”Lääkärit ottavat usein tunteet huomioon vain siinä määrin, kuin heitä on opetettu olemaan loukkaamatta potilasta. Lääkäriä myös ärsyttävät irrationaaliset kysymykset, jotka heidän mielestään vievät turhaan aikaa. Tosin tällaiset kysymykset ja tuntemukset ovat usein potilaan päällimmäisin ongelma, eikä lääkäri osaa heitä rauhoitella.”

Kenen arvelisit sanoneen näin? Tuleeko mieleen, että ehkä joku tyytymätön potilas? Tai ehkä vaihtoehtohoitaja tai muu pehmoileva täti-ihminen? Ei, vaan tämän on kirjoittanut lääketieteen tohtori, Simon Flint, salanimellä kirjan kirjoittanut mieshenkilö. Flint jatkaa: ”Myönnän, että empaattisempi suhtautuminen olisi monesti iso ensiaskel paranemisen tiellä, ja syventäisi potilas-lääkärisuhdetta. Itsekin olen alkanut miettiä tällaisia asioita vasta täytettyäni 65 vuotta. Lienee vanhuuden merkki.”

Mitähän nuo irrationaaliset  kysymykset oikein ovat? Minusta sellainen käsite kuin ”irrationaalinen kysymys” on mahdoton lääkärille, joka suhtautuu autettavaansa ihmismäisesti ja kunnioittavasti. Kaikkien kysymysten, mukavien ja epämukavien, pitäisi olla yhtä tärkeitä lääkärille, jos ne kerran potilaalle ovat tärkeitä. Lääkärihän on potilasta varten, ei rationaalisia ja kivoja kysymyksiä varten. Hänen tehtävänsä on auttaa kaikenlaisia ihmistä.

Flint on saattanut kirjoittaa kommenttinsa mielessään ironinen sävy, josta ”viisaiden” se pitäisi osata tulkita oikein. Sitaateista kuvastuva asenne on kuitenkin tunnistettavissa Villit vaihtoehdot. Uskomushoitokritiikkiä viisaille – kirjassa muuallakin, itse asiassa kirjan alusta loppuun saakka. Teos on kaiken kaikkiaan surullista luettavaa. Siinä on syvää halveksuntaa  kaikkia muita kuin biolääketieteen laboratorioideologiaa noudattavia hoitomuotoja kohtaan. Mikroskooppisten menetelmien kehitystä ihaileva Simon Flint kirjoittaakin sellaisille viisaille, jotka uskovat hänen itsensä tavoin luonnontieteellisen ihmiskuvan ehdottomaan oikeellisuuteen sairaan ja kärsivän ihmisen hoitamisessa.

Tästä tulee etsimättä mieleen pysähtyneisyyden aika eli se, että totuuden ajatellaan olevan vain yhdenlainen. Historia on osoittanut, että tällainen asennoituminen ei vie kehitystä eteenpäin, vaan se on aina haitallista.

Konemalli ja ihmismäisyys

Ihminen ei ole kone. Tällaista metaforaa pelkkään fysikaalis-luonnontieteelliseen maailmankuvaan perustuva lääkintätaito kuitenkin ihmiseen soveltaa.  Koko läntisessä teollistuneessa maailmassa ajattelutapa on muuttunut jo dogmiksi. Muunlaisia käsityksiä ihmisestä, terveydestä ja sen hoitamisesta pidetään valtavirta-ajattelun mukaan epätieteellisenä ja huuhaana.  Tällaiseen konemalli-maailmankuvaan nojautuu myös Simon Flint.

Väärinkäsitysten vähentämiseksi ilmoitan heti, että arvostan lääkäreiden työtä enkä ole lääketiedevastainen. Kahden sadan viime vuoden aikana lääketieteellisen teknologian kehitys on ollut ihailtavan upeaa. Tutkimustyön seurauksena kirurgian ja lääkehoidon avulla voidaan parantaa  sairauksia enemmän kuin koskaan ennen ja vähentää erittäin paljon tuskaa ja kärsimystä. Vanhoja ennakkoluuloja on vähennetty. Sairauksia ei enää pidetä synnin palkkana.

Ongelmat nykyajan sairaanhoidossa ovat kuitenkin muualla kuin muinaisen maagisen lääkintätaidon ja modernin, teknistyneen lääketieteen välillä, kuten Flint kirjassaan väittää.  Eivät ne ole myöskään Flintin lietsomassa ns. vaihtoehtohoitojen ja virallisten lääkäripalvelujen ristiriidassa.  Ne ovat käytännön elämässä, siinä parantamisen maisemassa, jossa vaivojaan valittava tavallinen ihminen kohtaa auttajansa. Se on kommunikaation tila potilaan ja asiantuntijan (useimmiten lääkäri) välillä. Kun kommunikaatio ei onnistu eli kun ei synny aitoa ymmärrystä ja kumppanuutta,  potilas kärsii ja toipuminen estyy tai viivästyy. Potilas vaistoaa aina lääkärin ärsyyntymisen.

Jos sairaus nähdään vain fysikaalis-biologisena häiriönä luonnontieteen lakien mukaan toimivassa ihmiskehossa, ihmisen ihmismäisyys jää väistämättä hoitotilanteessa sivuun, liian vähälle huomille.  Ihmismäisyys sijaitsee kuitenkin elämämme keskiössä. Se sisältää fyysisen kehon ohella myös pelot, toiveet, unelmat ja uskomukset sekä elämäntilanteen ja henkisen orientaation, ns. spirituaalisuuden. Ihmismäisyyteen pitäisi hoitotilanteessa aina sisältyä hoitajan taholta heijastuvaa inhimillistä lämpöä. Se parantaa. Jos kommunikaatio tökkii, lämpöä ja myötätuntoa ei välity.

Flint samaistaa täydentävät hoidot (hän puhuu vaihtoehtohoidoista ja uskomushoidoista) keskiaikaiseen ajattelutapaan.  Kirjasta ei kylläkään käy selville, millaisiin tosiasioihin, esim. tieteellisiin tutkimuksiin, hän väitteensä perustaa. Hän ei selvitä, miten keskiaika näkyy nykyajan akupunktiohoidossa, refleksologiassa tai ylipäätään kosketushoidoissa.

Keskiajalla Euroopassa ihmisiä hoidettiin ja lääkittiin pääasiassa katolisen kirkon opeilla. Kirkko oli dogmaattinen ja tiukka auktoriteetti häpeäpaaluineen ja väkivaltaisine ristiretkineen. Pappien auktoriteetti oli niin ehdoton, että moni vääräuskoinen joutui noitana polttoroviolle.

Flint kertoo omassa tuttavapiirissäänkin olevan näitä ”pimeän keskiajan hoitoihin” turvautuvia ihmisiä.

Voi hyvänen aika. Totta kai heitä on Flintinkin tutuissa, sillä tutkimusten mukaan vähintään noin 30 % suomalaisista aikuisista on viimeksi kuluneen 12 kuukauden aikana käyttänyt jotakin täydentävää hoitoa (esim. akupunktiohoitajan,  kiropraktikon, reiki- tai vyöhyketerapeutin palveluja). Useissa Euroopan maissa käyttäjiä on vielä enemmän. Australiassa suuri osa kroonisia sairauksia potevista (diabeetikot , sydänsairaat) käyttää erityisesti kosketushoitoja.  Käyttäjät ovat useimmiten naisia kuten hoitajatkin (Flint puhuu täti-ihmisistä) ja he ovat keskimäärin muuta väestöä koulutetumpia.

Tässä on nyt joku syvällinen ristiriita. Kuinka on mahdollista, että koulutetut naiset antavat setä-ihminen Flintin arvioiminen ”rahanahneiden puoskareiden” vetää itseään nenästä? Eivätkö naiset tiedä, mitä tekevät? Miksi he eivät usko Flintin biolääketieteellisiä hoitototuuksia?

Koulutettujen naisten mysteeri

”Olen vuosikymmeniä pohtinut sitä, mikä vetää modernin koulutuksen saaneita ihmisiä uskomushoitojen pariin”, Flint aprikoi. Suomen kansalla on viisas sanonta ”Ensin pitää tutkia ja sitten vasta hutkia”. Hänen olisikin kannattanut tehdä aiheesta tutkimus ja selvittää, miksi ihmiset – mukaan lukien hänen tuttavansa – käyttävät vallitsevan koululääketieteen vierastamia hoitoja niin paljon. Tai ainakin olisi kannattanut tutustua  muiden tekemiin tutkimuksiin. Silloin hänen ei olisi tarvinnut vuosikymmeniä pohtia eikä edes kirjoittaa sekavaa kirjaansa, joka pyörii kehäpäätelmän ympärillä.  Logiikka on seuraava:  Luonnontiede on ainoa hyväksyttävä tiede. Koska lääketieteelliset hoidot pohjaavat luonnontieteeseen, niin ne ovat ainoita hyväksyttäviä hoitoja. Muut hoitomuodot ovat humpuukia, koska ne pohjaavat muuhun kuin luonnontieteeseen.

Kehämäinen ajattelu ei lisää ollenkaan ymmärtämystä kysymyksestä, joka kirjoittajaa askarruttaa. Siksi hänen kirjansakaan ei valitettavasti anna asiaan mitään valaistusta. Se vain toistaa vanhoja hokemia täydentävien hoitojen vaaroista, hoitajien kouluttamattomuudesta ja ahneudesta sekä käyttäjien tietämättömyydestä ja typeryydestä.

Flint on joko täydellisesti unohtanut tai tietoisesti sivuuttanut sen tosiasian, että täydentävät hoidot ja koululääketieteeseen nojaavat hoidot ovat kokonaan eri asioita. Ne perustuvat erilaiseen ihmiskuvaan ja terveyskäsitykseen eikä niitä siten voi rinnastaa toisiinsa samoin kriteerein. Sitä paitsi monissa maissa nämä toimivat sulassa sovussa ja yhteistyössä ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden tukemiseksi. Kirurgialla ja lääkkeillä ovat omat tehtävänsä, akupunktiolla, kiropraktiikalla ja refleksologialla omansa. Kaikille niille on paikkansa.

Hyvää tässä kirjassa on paikoin hauska ja keveäkin tyyli sekä  kriittinen kuvaus erilaisten turhakkeiden, kuten kummallisten kalujen ja laitteiden, vesien, öljyjen ja pillereiden markkinoinnista, jossa annetaan katteettomia lupauksia terveyden ylläpitämisestä ja vahvistamisesta.  Flint niputtaa kuitenkin virheellisesti kaikki kaupiteltavat tuotteet ja  ihminen ihmiselle -hoidot saman tuotemarkkinointikritiikin alle.  Samalla tavoin voisi väittää lääkäreiden olevan yhtä kuin lääketeollisuusbisnes, mikä tietenkin olisi epäasiallinen ja kohtuuton yleistys.

Kirjoittaja suhtautuu myönteisesti 1900-luvun alussa syntyneisiin aitoihin tietäjiin ja kuppareihin ja pitää heitä oman traditionsa tuotteina, vilpittöminä ja omassa järjestelmässään rehellisinä. Jäin miettimään, tarkoittaako tämä sitä, että nykyään ne hoitajat, jotka noudattavat muuta kuin vallitsevaa lääketieteen järjestelmää, ovat epärehellisiä.  Flint ei käsittele lainkaan nykyaikaisia keho-mieli-hoitoja. Ilmeisesti hän ei ole perehtynyt alan kansainväliseen tutkimukseen, koska haukkuu lähes 20 vuotta sitten Tampereen yliopistossa tehtyä gradua Terapeuttinen kosketus. Sen jälkeen samassa yliopistossa on tehty psykologian alan väitöskirjakin kosketushoidoista. Kosketuksen parantavasta voimasta on vahvaa kansainvälistä tieteellistä näyttöä, mutta ei tietenkään kaksoissokkokokein satua.  Kosketusta kun on vaikea sokkoistaa. Millaista olisi plasebokosketus?

Kansalaiset ja nykyisin myös kasvava joukko tutkijoita ja terveydenhuollon ammattilaisia alkaa tajuta, että nykyinen fysikalistinen, biomedisiininen paradigma (tieteellisen ajattelun malli) on monin osin vanhentunut. Se ei ole keskiaikainen, vaan vanhentunut nykyajassa.  Nimittäin fysiikan kehitys (mm. kvanttifysiikka), epigenetiikka, psykoneuroimmunologia, psykologia ja muut ihmistieteet ja kaikkinainen ymmärryksen lisääntyminen mielen/ajattelun/tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksiin ovat avanneet aivan uudenlaisia näkymiä ihmiseen ja hoitamiseen. Näitä tutkitan maailmalla paljon.

Fysikalistisen ihmiskäsityksen perusoletus ihmisestä ja terveydestä poikkeavat siitä, mitä monet täydentävät, kehon, mielen ja hengen yhteisvaikutusta painottavat suuntaukset edustavat. Ihmisessä on tietysti mekaanisesti toimivia osia, kuten luita, lihaksia ja niveliä, pumppaava sydän ja happea verenkiertoon tuuppaavat keuhkot. Fysikalistinen lääketiede ymmärtää ja hoitaa näitä mahdollisimman hyvin, mikä on hieno asia.

Paradigmajuttu

Ongelmia syntyy, kun tällainen mekanistinen, fysiologis-kemiallinen ajattelu saa ylivallan terveydenhuollossa ja ulottaa vaikutuksensa myös mielenterveyskysymyksiin, vaikeasti diagnosoitaviin sairauksiin, kroonikoihin  ja moniongelmaisiin.  Kun mekanistisesta mallista tulee vallitseva paradigma, jonka oikeellisuutta kukaan ei tule edes pohtineeksi, se muuttuu dogmiksi.  Dogmaattisuus taas on pahasta siitä samasta syystä, minkä vuoksi se oli keskiajallakin huono asia, eli pysähtyneisyyden vuoksi.  Se taas johtaa jähmeyteen ja kaavamaisuuteen ajattelussa ja hoitotilanteissa, erilaisuuden vastustukseen ja teknisen tehokkuuden jumalointiin inhimillisyyden kustannuksella. Tämä heijastuu harmillisesti Simon Flintin kirjassa.

Hän ihmettelee, miksi hänen on vaikea keskustella vaihtoehtolääketieteellisestä tutkimuksesta. Kun hän on yrittänyt siirtää keskustelun luonnontieteellisiin tosiasioihin, väittelytoveri ei siihen ole suostunut.  ”Tuntuu kuin kumpikin väittelijä käyttäisi täysin erilaista ajattelujärjestelmää, joita ei voida verrata keskenään. Kuitenkin ollaan puhuvinaan samasta asiasta”, Flint lataa.

Tässä on kysymyksessä juuri ihmistä koskevien ennakko-oletusten erilaisuus eli erilaisuus sen suhteen a) mitä tulee tarkkailla ja tutkia, b) minkälaisia kysymyksiä tulee kysyä ja mitä tutkia ongelma-aiheeseen liittyen, c) kuinka kysymykset esitetään ja d) kuinka tieteellisiä tuloksia tulkitaan (Thomas Kuhnin kuuluisa paradigman määritelmä).  Flintin mukaan lähestymistavan tulee olla luonnontieteellinen. Eihän siitä kunnollista keskustelua voi syntyäkään, jos väittelytoverin lähestymistapa on vaikkapa psykologinen tai sosiaalilääketieteellinen ja Flint vaan vääntää sen luonnontieteelliseksi. Vuoropuhelua voisi syntyä, jos hän itsekin pyrkisi katsomaan asioita uudesta näkökulmasta.

Piireihin pääsystä

Hän kuitenkin tekee päätelmänsä: ”Ongelma onkin filosofinen: ero keskiaikaisen ja nykyaikaisen tieteellisen ajattelun välillä”. Siinähän se on sanottu tyhjentävästi – hänen mielestään.  Sitten hän niittaa raudanlujan tuomionsa toisenlaisten näkemysten elinmahdollisuudesta tieteessä: ”Päästääkseen tieteellisiin piireihin luontaislääketieteen tulisi määritellä paradigmansa eli tutkimussuuntansa, maailmankuvansa ja pyrkiä tuottamaan tieteellisin menetelmin tutkittua tietoa. Siksi Suomessa tuskin koskaan valmistuu vaihtoehtolääketieteen tohtoreita – jos ei päästä yhteisymmärrykseen jonkin toisen tieteenalan kanssa. Esimerkiksi lääketieteen.” Olen samaa mieltä siitä, että täydentävien hoitajien sekä alan tutkimuksen on artikuloitava, tuotava selkeästi esiin hoitojen taustafilosofia, maailmankuva ja oletukset ihmisestä. Tämä koskee tietysti myös kaikkea ihmiseen liittyvää tutkimusta, myös vallitsevaa lääketiedettä.

”Tuskin koskaan” –lausahdus sen sijaan puistattaa. Siitä välittyy vahva vakaumus, että muutosta nykylääketieteen paradigmaan näiltä osin ei tulekaan. Tämä on pönäkkää ja pysähtynyttä puhetta. Nykyisin ajatellaan yleisesti kuten Flint ajattelee, että luonnontieteelliset oletukset ihmisestä ja hänen hoitamisestaan ovat vallitsevia, koska ne ovat parasta mitä lääketieteelle voidaan tarjota. Pysyäkseen ”parhaana” muita lähestymistapoja vähätellään turhina ja epätieteellisinä.

Vähitellen sitten  ”paras” siivoaa syrjään muut paradigmat ja muuttuu normaaliksi, itsestään selväksi. Juuri näin syntyy vallitseva paradigma ja vähitellen dogmi. Tämä selittää sen, että dogmaattisesti ajattelevien mielestä muiden hoitosuuntausten pitää itse hankkia rahansa toimintansa tutkimukseen samalla, kun vallitsevan paradigman mukaista tutkimusta rahoittaa yhteiskunta. Kun näin ajatellaan, mikään ei todellakaan muutu.  Muutos on hankalaa, koska tutkimusrahoitusjärjestelmä toimii vallitsevan tiedeparadigman sisällä, sen käsitteistön, arvojen ja normien mukaisesti. Pysähtyneisyys voi kuhnilaisittain päättyä, kun vanhaa paradigmaa kohtaan syntyy riittävästi painetta ja uusi kehkeytyy sen tilalle. Vielä ei Suomessa ole syntynyt, vaikka muualla kyllä täydentäviä hoitoja jo tutkitaan. EU:kin on rahoittanut laajan selvityshankkeen muutama vuosi sitten.

Niukasti tutkimustietoa: Onko nyt hutkittu ilman tutkimusta?

Muutosta on kuitenkin jo ilmassa. Kansainvälisesti tosin paljon enemmän kuin Suomessa, jossa täydentävien hoitojen tutkimuksessa ollaan vieläkin vähän kuin keskiajalla. Meillä on tehty kunnollinen väestötutkimus hoitojen yleisyydestä ja niiden eri muodoista yhden ainoan kerran eli 1990-luvun alussa.

Täydentävien hoitojen käyttäjiä Suomessa on suunnilleen saman verran kuin tupakoitsijoita, mutta tupakointi-, alkoholinkäyttö ja ravitsemusseuranta on säännöllistä, vähintään joka toinen vuosi tapahtuvaa. Hoitojen käytön koettuja syitä ja hoitojen koettuja vaikutuksia tai niiden taloudellista merkitystä ei meillä ole ole tutkittu juuri ollenkaan puhumattakaan vertailevista hoitojen vaikutustutkimusta. Siksi ei tiedetä, mitä hyötyä näistä hoidoista on suomalaisille ja koko kansanterveydelle.

Haitoistakaan ei ole tutkimusnäyttöä. Silti Flint hutkii – välillä virkistävän hauskasti, mutta pääasiassa tiedeuskovaisesti ja pönäkästi.

Toisenlaisia  näkemyksiä uskomushoidoista saa Kati Sarvelan blogista, mm. kiinnostavasta kirjoituksesta  http://katisar.wordpress.com/2014/05/09/boostaa-vastustustuskykyasi-naputellen-ajatuksia-uskomushoidoista/

Muutkin Katin blogin  kirjoitukset ovat hyviä. Suosittelen.

Kirja

Simon Flint. Villit vaihtoehdot. Uskomushoitokritiikkiä viisaille. Nordbooks 2014.

Blogi

Anna ja hänen ystävänsä http://katisar.wordpress.com/