Masennus ei ole aivokemiallinen sairaus. Siksi se ei voi parantua lääkkeillä. Depressiolääkkeet vain muuttavat mielialaa hetkeksi. Ne toimivat samalla mekanismilla kuin alkoholi ja muut piristeet. Näin väittää James Davies, lontoolainen psykoterapeutti ja lääketieteen antropologi kirjassaan Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good.
Lääketeollisuuden tarmokas markkinointi ja Amerikkalainen psykiatristen sairauksien tautiluokitus DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) ovat luoneet maailmanlaajuisen masennusepidemian.
Rankkaa psykiatrian kritiikkiään Davies perustelee tutkimustuloksilla ja tekemillään selvityksillä DSM:n syntyhistoriasta. Hän haastatteli kirjaansa varten useita maailman johtavia psykiatreja.
DSM on pitkä luettelo kaikista psykiatrisista häiriöistä, joita psykiatrit uskovat ihmisellä olevan. Sen on kehittänyt Amerikan psykiatrien yhdistys (APA). Systeemi luotiin 1950-luvulla, kun ilmeni tarve yhtenäistää kriteereitä, joiden perusteella psyykenlääkkeitä määrättiin potilaille. Luokitus helpotti myös psykiatrien keskinäistä ammatillista kommunikaatiota. Ensimmäisessä, vuonna 1952 julkaistussa DSM-kirjassa oli vaatimattomat 130 sivua, mutta tuoreimmassa teoksessa (DSM 5) jo lähes 900 sivua. Sairauksien lukumäärä on huimasti lisääntynyt.
Käytännössä kirjaa käytetään siten, että kun potilas kuvaa lääkärille oireitaan, lääkäri tekee niistä kirjan ohjeiden perusteella diagnoosin. Esimerkiksi jos kerrot tunteneesi jännittyneisyyttä, ärsyyntyneisyyttä ja paniikkioireita yli kahden viikon ajan, todennäköisesti tilasi luokitellaan yhdeksi ahdistuneisuushäiriöiden muodoksi. Aina oireet eivät tietenkään ole näin selkeitä.
Psykiatrian pulma on, että oirekuvauksen perusteella tehtyä diagnoosia ei yleensä voida varmistaa esim. veri- tai virtsanäyttein, koska mielenterveysongelmat eivät yleensä näy tällä tasolla kehoa. Siksi piti luoda DSM.
Keho tosin kyllä reagoi monin tavoin psyykkisiin tiloihin. Jokainen stressaantunut tietää, että ei ainoastaan mieli vaan myös koko ruumis tuntuu uupuneelta.
Sairausluokitus DSM:n sisältö on vaihdellut joka painoksessa. Vanhoja sairauksia on tippunut pois ja uusia tullut mukaan. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus luokiteltiin DSM 2:ssa mielisairaudeksi. Sitten siitä äänestettiin psykiatrien keskuudessa ja homous putosi pois sairauslistalta. Kaiken kaikkiaan psykiatristen tautien ja häiriöiden määrä on moninkertaistunut 1950-luvulta lähtien.
Usko masennuslääkkeisiin on vahva
Daviesin kirjan ydinväite on, että psyykenlääkkeistä on tullut myyttinen väline käsitellä ihmisen kärsimystä. Muut mytologian muodot, kuten uskonnolliset tai muut rituaalit hoitavat myös kärsimystä, mutta ne eivät nyt ole terveydenhuollossa muodissa. Nyt kuuluu vannoa mielialalääkkeiden nimeen. Isossa Britanniassa National Health Servicen tilastojen mukaan vuonna 2011 kirjoitettiin 47 miljoonaa masennuslääkereseptiä. Se on iso luku maassa, jossa on 62,3 miljoonaa asukasta.
Tämä johtuu kirjoittajan mukaan siitä, että kaikkialla länsimaissa vallitsee luulo, että psyykkiset häiriöt ovat biologisperäisiä. Bio-psykiatria elää parhaillaan loistonsa aikaa huolimatta siitä, että yksikään tieteellinen fakta ei todista esimerkiksi masennuksen johtuvan biologiasta, kuten aivokemiasta.
Aivojen ja koko elimistön neurokemiallinen tila kyllä vaihtelee mielen vaihtelujen mukana, mutta ”syy-seuraus” -suhde ei ole yksiselitteinen.
Daviesin väitteiden valossa on ymmärrettävää, että Suomessakin masennuslääkkeisiin käytetään vuosittain noin 150 miljoonaa euroa. Noin puoli miljoonaa ihmistä syö niitä. Varmaankin on paljon enemmän ihmisiä, joilla on ajoittain kärsimystä, ahdistusta, vaikeuksia, surua, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia sopeutua ympäröivään maailmaan.
Kaikki ”ongelmaiset” eivät onneksi kuitenkaan turvaudu myyttisiin pillereihin. Kaikilla lääkkeillä on nimittäin sivuvaikutuksia, esimerkiksi muistihäiriöitä, tunteiden latistumista ja sekavuutta. Eikä ole olemassa lääkettä, joka kohdistuisi vain tiettyyn aivojen ”masennuskeskukseen”. Lääke vaikuttaa koko kehossa aivan samoin kuin jokainen suupala, jonka nielaisemme, on koko elimistömme ravintoa ja rakennusainetta.
Kansainvälistyvässä maailmassa amerikkalaisella tautiluokituksella on heijastusvaikutuksia myös Suomeen. Meillä sovelletaan WHO:n ylläpitämää kansainvälistä ICD –tautiluokitusta, jossa on mielenterveyden suhteen paljon samaa kuin DSM:ssä. Suomessa on lisäksi oma kansallinen luokituksensa. Aihetta sivusi viime lauantain Hesari tiedesivullaan jutussa Kenen mieli on sairas? .
Auttaisiko myytin vaihtaminen alakuloon ja ahdistukseen?
Kärsimys on medikalisoitu, Davies laukoo. Näin jopa surua hoidetaan lääkkeillä, joiden uskotaan myyttisesti auttavan. Kun tunteet laimenevat, uskotaan, että lääkitys on kohdallaan. Daviesin mielestä on väärin, että normaaleita tunnereaktioita ihmisen kohdatessa vastoinkäymisiä ”hoidetaan” lääkkeillä. Tällaisesta hyötyy hänen mukaansa vain lääketeollisuus, joka on erittäin iso bisnes maailmassa.
Sekä psykiatrian ammattilaisten että meidän tavallisten ihmisten keskuudessa tiedetään, että masennus on monesti yhteydessä mm. elämäntilanteen ongelmiin, työ- tai opiskeluyhteisössä toimimiseen ja ihmissuhteisiin yleensä. Tästä huolimatta vallitseva hoitokäytäntö nojaa biologiaan eli lääkkeisiin.
Nykyään pidetään aivan normaalina, että lievissäkin masennus- tai uupumustiloissa ensin kokeillaan jotakin lääkettä, ja kun se ei toimi, vaihdetaan lääkettä ja katsotaan, miten sitten käy. Ensin tarjotaan pillereitä ja vasta sitten psykoterapiaa, vaikka monelle hoidon pitäisi olla juuri päinvastoin. Järkevämpää ja ihmismäisempää olisi lievien masennus- ja ahdistusoireissa kokeilla ensin lääkkeetöntä auttamista ja jos se ei tehoa, niin vasta sitten kokeiltaisiin pilleriä.
Pillerimyytti perustuu uskomukseen, että aivoissamme olisi kemiallinen epätasapaino, joka aihetuttaa masennuksen. Tämä usko juontuu vuonna 1965 Joseph Schildkrautin American Journal of Psychiatryssa julkaistuun artikkeliin, jossa hän esitti teorian että vaihtelut mielialoissa voivat johtua aivojen kemiallisesta epätasapainosta. Davies kertoo kirjassaan, että Schildkraut nimenomaan esitti vain teorian, jolle todellisuudessa ei löydetty empiiristä todistetta. Nyt teoria on kuitenkin psykiatriassa otettu todesta, ikään kuin se olisi todistettu oikeaksi. Ei ole, väittää Davies.
Se, että masennukseen liittyviä neurobiologisia sairausmekanismeja tunnetaan hyvin heikosti, vaikeuttaa lääkekehittelyä, Niinpä uusien tehokkaiden lääkkeiden luominen on hankalaa. Maailmanlaajuisesti kiistellään siitä, miten masentuneita tulisi hoitaa. Suomessakin on keskusteltu siitä, kuinka paljon masennuslääkkeistä on hyötyä.
Vuosi sitten (marraskuussa 2012) julkaistussa Suomen Kuvalehden jutussa kerrotaan asiallisesti masennuksesta ja sen hoidosta, mm. kiistellystä Irving Kirschin meta-analyysistä, jossa masennuslääkkeiden ja placebopillereiden teho oli samaa tasoa. Meta-analyyseja on tehty maailmassa lukuisia ja niissä on saatu erilaisia tuloksia.
”Monta pientä ruokaa” kuten kiinalaisessa ravintolassa
Jos masentunut saa avun pillereistä, niin se on hieno asia. Ei ole väliä, perustuuko vaikutus placeboon vai johonkin muuhun. Siksi masennuslääkkeillä on mielestäni paikkansa kärsimyksen lievittäjänä. Mutta lääkkeille ei kannata antaa ylivaltaa, etenkään lievissä masennustiloissa joiden syiden (esim. traumat, ihmissuhdeongelmat, työ ja niihin liittyvät ajattelutavat) selvittäminen saattaa olla lääkehoitoa tehokkaampaa. En vastusta lääkkeiden käyttöä, kun niille on selvästi lääkärin arvioimaa tarvetta ja kun potilas itse kokee saavansa niistä apua. Nämä kaksi eivät aina kohtaa. Silloin potilas voi joutua turhaan ja haitalliseen lääkekierteeseen.
Ihminen on viime kädessä itse itsensä paras auttaja. Tällä en tarkoita itseriittoisuutta ja ulkopuolisen avun vähättelyä, vaan sitä, että parantuakseen, eheytyäkseen ja onnellistuakseen oma panos, tahto ja pyrkimys ovat tärkeitä. On selvää, että ahdistuksen akuuttivaiheessa tai vaikeassa masennustilassa ei jaksa paljon ajatella, saatikka toimia. Koko ”itse” on silloin hukassa. Hyvä, jos jaksaa sängystä vessaan raahustaa. Silloin on levättävä. Lääke voi toimia ”kävelykeppinä, tukipilarina”.
Masennuksesta voi selviytyä. Monesti siihen tarvitaan muutakin kuin lääkkeitä. Masennuksella on taustansa. Kun katsoo itseään, historiaansa ja elämäänsä rehellisesti, siinä voi paljastua syitä henkiseen kärsimykseen, alakuloon ja ahdistukseen. Niiden käsittely ja ymmärtäminen ovat avain tervehtymiseen ja parantaviin valintoihin. Tämä vaatii paljon aikaa sekä ympärillä olevien ihmisten – ammattiauttajien ja muiden – tukea.
Pillerimyytin voi muuttaa ainakin omassa elämässään. Lääkkeiden ohella (joskus myös niiden korvaamiseksi) voi kokeilla muita – lääkkeettömiä – vaihtoehtoja. Niistä tärkein lienee psykoterapia. Moni on saanut psykoterapian ohella apua body-mind (keho-mieli) –terapioista, keskusteluryhmistä, joogasta ja rentoutushoidoista. Kuntoutumista edistävät mm. käveleminen luonnossa, taide, kirjat, musiikki ja tanssi. Mielen hiljentämisharjoitukset (esim. meditaatio, rukous, hiljaisuuden retriitit) auttavat mielen ja kehon tasapainottamisessa ja vahvistamisessa. Nämä kaikki ovat harkinnanarvoisia sitten, kun voimat ovat sen verran palautuneet, että ei tarvitse enää vain maata sängyssä ja olla paikallaan ja kun uskaltaa avautua ulkomaailmaan päin.
Joillekin reflexoloinen hoito (vyöhyketerapia), reiki tai muut energiahoidot tuovat helpotusta tukalaan oloon. Tärkeää on valita empaattinen, kunnioittava ja asiansa osaava hoitaja, joka kertoo avoimesti hoitomenetelmästään eikä pyri puuttumaan muihin asiakkaansa käyttämiin hoitoihin. Masentuneen pitää saada olla vapaa valitsemaan itselleen sopivia hoitoja.
Ei kannata käpertyä yksinäisyyteen onnettomassa olotilassa. Tunteidensa ja mielialojensa jakamisesta hyvien ja luotettavien ystävien kanssa saa yleensä voimia. Itsensä rakastamisen opettelu – niin vaikeaa kuin se joskus onkin – myös vahvistaa. Auttajia kyllä löytyy, kun uskaltaa pyytää apua.
Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joita pillerit ovat auttaneet. On myös niitä, joille niistä on tullut vain piinaava ja huono olo. Joillekin pelkkä psykoterapia on riittänyt. Terapia+lääke –yhdistelmän käyttäjiäkin on. Tiedän myös ihmisen, joka aikoo syödä mielialalääkettä lopun ikänsä, koska katsoo tarvitsevansa sitä. Sitten on vielä ryhmä, joka on tullut autetuksi täydentävien kosketus- ja rentoutushoitojen avulla.
Kiinalaisissa ravintoloissa olen nähnyt ruokalistalla ”Monta pientä ruokia” (pikkuinen kielioppivirhekin piristyksenä). Masennuksen hoidossa voi myös soveltaa sitä eli hakea apua monelta suunnalta. Voi käyttää monia yllä mainittuja keinoja samanaikaisesti. Kun ne eivät ole pillereitä, mitään haitallisia yhteisvaikutuksiakaan ei tarvitse pelätä. Tiedän kokemuksesta.
Kirja Davies James 2013. Cracked. Why psychiatry is doing more harm than good? Icon Books. London 2013.
Enkeli ikkunassa.
kirjoittaja ei ole itse koskaan näemmä kokenut masennusta. soopaa mitä soopaa.
Ytte hyvä, olen kyllä itsekin kokenut masennuksen. Kirjoituksen tarkoitus oli ravistella nykyisin vallalla olevaa pilleriuskoa, josta siteeraamani brittitutkija Davies tuoreessa kirjassaan vaikuttavasti kertoo. Olen pahoillani, että joku kohta tekstissäni ärsytti sinua. Yritin miettiä, mikähän kohta se oli. Korjasin jutun loppuosaa kommenttisi vuoksi. Lisäsin sen, että masennuksen syvimmässä ja vaikeimmassa vaiheessa ihminen ei todellakaan jaksa yhtään mitään. Hyvää tarkoittavat neuvot ovat silloin aivan turhia. Mutta kun pahimmasta alhosta on noustu, voimat pikku hiljaa lisääntyvät ja voi itse alkaa etsiä itselleen apua ja kuntoutusta. Kiitos kommentistasi.
Mä oon nyt ollut 3kk.ilman mitään lääkitystä. Vielä on aika kovat vierotusoireet,toivon kuitenkin
niiden hellittävän vähitellen.
Pentti, niin toivon minäkin ja uskon että oireesi hellittävät ajan oloon. Olet ilmeisesti päässyt pahimman yli ja se on hyvä asia. Toivotan hyvää joulun odotusta ja vapautumista vieroitusoireista!
KIITOS tästä tekstistä! Rahan ja lääketeollisuuden isku yhteiskuntaan on jo nyt ollut aivan liian kallis, kun mitataan inhimillisen kärsimyksen määrässä. Tämä luku historiassa voitaisiin jo hiljalleen unohtaa ja siirtyä luotettavampaan hoitamiseen, mitä kaikkiin ihmismielen ongelmiin tulee.
Kyllä, eräänä aikakautena elämässäni minulle todellakin oli apua uni/rauhoittavasta psyykelääkkeestä, kun nukkumiseni pirstaloitui pitkin tannerta rajun PTSD:n seurauksena. Lopultakaan en usko olleeni sairas. Ihminen voi ja oireileekin lopulta rajusti, kun traumareaktiot pääsevät purkautumaan, mutta oireilu on terveen mielen kyky selvitä uhkaavimmista tapahtumista, kuten verenvuotoshokissakin kehon reaktio on hengenpelastusta.
Työläännyin avun hakemiseen psykiatrian piiristä kestettyäni kestettyäni kehoni kohtelua (lääkkeiden määräys puhelinsoitolla ikinä minua tapaamatta tai taustojani/kehoani kuulematta) ja pallottelua ajan ja rahan hampaissa miltei pidempään kuin minulla oikeasti oli varaa. Niin vahva oli uskoni siihen, että he tiesivät parhaiten.
Onneksi sain lopulta itseni nurkasta kiinni, ja ymmärsin että olen itse itseni paras asiantuntija ja oikeutettu hoitamaan itseäni (kehon ja mielen saumatonta kokonaisuutta) siten kuten oikeasti kykenen rakentamaan tasapainon ja uudet kehykset. Nykyään tiedän, ettei rahan määrä mittaa terveyttäni, tai ettei kehittymistä voida kellottaa.
[…] ”Vaihdetaan myyttiä – rankkaa puhetta psykiatriasta” 27.11.2013 Linkki on luettu tavanomaiseen blogini lukijamäärään nähden tosi paljon. Tänään […]
Mahtava kirjoitus! Kiitos! Me ihmiset ollaan opetettu uskomaan, että sairaus (mielen taikka kehon) on jotain ulkopuolista, joka vaanii meitä ja iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tätä sairautta sitten lääkärit lääketeollisuuden avulla lähtevät parantelemaan. Mikään sairaus ei kuitenkaan tapahdu meille ”sattumalta” tai pääse meihin ilman, että me itse vaikutamme siihen. Ihminen on monimutkainen kehon, mielen ja hengen yhdistelmä, jonka tasapainoon me aivan itse vaikutamme mm. jokaisella valinnallamme, teollamme, ajatuksellamme, tunteellamme ja ravinnollamme. Kaikki vaikuttaa meihin – ympäristö jossa elämme, perhe johon synnyimme, tunteet joita emme näytä ja patoamme sisällemme, sisäiset intohimomme, joita emme toteutua, elämämme, joita usein elämme joitain toisia varten….
Masennus tai mikä tahansa muu sairaus on mahdollisuus oppia itsestä jotain uutta, tehdä muutos parempaan, opiskella omaa itseä. Sairaus on mahdollisuus alkaa ottaa vastuu omasta itsestä. Mikään pilleri ei tosiaan tätä muutosta voi tuoda vaan oman itsensä rehellinen katsominen ja hyväksyminen, vanhoista epäterveellisistä toimintamalleista irti päästäminen ja sitä kautta muutoksen tekeminen. Masennus voi olla suurin lahja, jonka itsellesi annat, jotain niin rankkaa, että muutoksen tekeminen tulee välttämättömäksi.
Ymmärrän, että muutos on monille niin pelottavaa, että mielummin valitsee tunteiden tasoittamisen lääkkeillä ja siten elämä jatkuu samalla turvallisella radalla. Mutta masennuksen ”lähdettä” ne lääkkeet eivät poista, niin kuin ei mitkään muutkaan lääkkeet yleensä. Lääkkeet hoitavat oiretta (mikä joissain tapauksissa voi olla täysin suositeltavaa ensiavuksi), mutta sairauden ytimeen ne eivät ikinä pääse käsiksi. Siihen perimmäiseen syyhyn, mikä takia ihminen sairastui.
Tässä kirjoituksessa mainittiin monia hyviä tapoja opiskella omaa itseä ja hakea tukea itselle, toivonkin syvästi, että ihmiskunta pikkuhiljaa herää hoitamaan ihmistä kokonaisvaltaisena henkisenä olentona. Ja että alamme ottamaan vastuun omista itsestämme! Lääkkeet voivat pelastaa ihmishenkiä, mutta onnellisuutta ja tasapainoa niillä on turha hakea. Se tehtävä jää jokaisen meidän itsen vastuulle.
Mikä tai kuka auttoi eniten uupumuksesta/masennuksesta paranemisessasi?
Parisuhde, äiti ja psykotrapia.
Kuinka auttoi?
Parisuhde antoi elämän iloa ja varmuutta ja yksinäisyys ei enää vaivannut. Kun on joku jolle kertoa pahasta olosta koska tahansa, on helpompaa hyväksyä pahaolo. Äitini on sairauden alkuvaiheesta asti yrittänyt löytää apua minulle puolestani, vaikka ei olekaan ollut aivan perillä kaikesta mitä sisälläni pidin, saati sitten siitä mistä apua kannattaisi hakea.Terapia tuli ajankohtaiseksi kun taas kerran masennus otti kovan otteen helpomman kauden jälkeen enkä jaksanut enää ilman kunnon apua. Terapeutin löydyttyä on tullut hiljaa mutta varmasti parempi olo, kun asioita on käsitelty huolellisesti. Muutama merkittävä läpimurtokin on tapahtunut.
Mitä kokemuksia (hyviä, huonoja tai neutraaleja) sinulla on masennuslääkkeiden käytöstä?
En ole koskaan saanut erityisen hyviä kokemuksia lääkkeistä, joita kohdallani on kokeiltu useita. Osa ei vain ole toiminut, osa taas aiheuttanut sellaisia sivuoireita, että mielummin olin ilman. muutamia sivuvaikutuksia: Huimauskohtaukset, silmissä pimeneminen, tasapaino-ongelmat, voimakas en-voi-nousta-sängystä-pahoinvointi, kaikkien tunteiden katoaminen (pelottavin oire!), uneliaisuus, keskittymiskyvyttömyys… Olen kuitenkin käyttänyt pahimmassa vaiheessani (BDI 44+) lääkettä koska sillä hetkellä haitat ja hyödyt olivat kuitenkini tasapainossa. Myöhemmällä iällä olen todennut, että lääkkeistä on pahimmassakin masennuksessa ollut itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä sillä en ole onneksi itsetuhoinen, muutoin tietenkin aina mieluummin lääke kuin vaara siitä, että jotain oikeasti pahaa tapahtuu.
Jos olet saanut psykoterapiaa, oliko siitä apua? Millaista apua?
Olen saanut ja saan edelleen. Apua olen todellakin saanut, masentuneisuus on lähes kadonnut ja on lähinnä kausittaista, normaalia kohden siis mennään (ahdistus- ja unihäiriö saattaa jäädä pysyvästi, mutta opettelen sen kanssa elämistä). Muille psykoterapiaa harkitseville muistutus siitä, että edistys on usein todella hidasta ja ettei joillain ensimmäisen vuoden jälkeenkään ole välttämättä näkyvää hyötyä, kyllä se kuitenkin aikanaan tulee huomattaaksi.
Mitä kokemuksia (hyviä, huonoja tai neutraaleja) sinulla on muista lääkkeettömistä hoidoista, kuten täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista?
esim. taideterapia oli aikanan ihan hauskaa, mutta ei kyllä auttanut tippaakaan. Myöskään vertaistuki ei ole ollut järin tehokas apu omalla kohdalla. Joillekin varmasti hyödyllisiä.
Jos olet käynyt psykiatrin vastaanotolla, miltä se tuntui? Entä sen jälkeen?
Olen käynyt usean eri psykiatrin vastaanotolla joista kaksi on ollut mielestäni hyviä työssään. Kuitenkin muista on jäänyt traumoja. Yksi psykiatri kysyi minulta (ollessani alaikäinen), että mitä lääkettä haluaisin(!?). Tästä tuli todella epävarma ja turvaton olo. Eräs viimeisimpiä taas tuputti minulle lääkkeitä ja oli todella ilkeä kun sanoin, että en halua niitä, edelliset lääkkeet kun olivat vetäneet minut pariksi kuukaudeksi sivuoireiden takia lähes vuodepotilaaksi. Sanoin että en tarvitse niitä vaan koetan pärjätä terapialla ja mieluummin kärsin välillä pahasta olosta kuin, että kärsin koko ajan. Hänen mielestään olin yhteistyökyvytön ja hankala ihminen, enkä halua ottaa apua vastaan. Hän siis sanoi sen aivan suoraan todella kylmästi, ja tietty herkkänä ihmisenä aloin itkeä.
Miten kauan selviytymiseen/paranemiseen/elämän tasapainoistumeen kului aikaa?
Olen oireillut jo ala-aste ikäisestä, teininä aloin saada jonkinlaista hoitoa/lääkkeitä, aikuisella iällä päädyin terapiaan ja aloin saada kunnolla otetta omasta voinnistani. hieman alle parikymmentä vuotta siis voidaan tavallaan laskea, mutta 11 siitä kun aloin ensikertaa saada jotakin apua.
Sukupuoli, ikä, koulutus, ammatti, asuinpaikka (jos itse haluat nämä kertoa).
Nainen, 25
Mitä muuta haluat kertoa?
Omalla kohdallani vaikeudet pohjaavat paljolti lapsuuteen. Jatkuva pelko ja stressi todella nuorella iällä tehnyt paljon pahaa. Olen yhä (ja tod. näk ikuisesti) todella säikky, arka, huono puolustamaan itseäni ja epäluuloinen muita kohtaan. Vaivun myös tavallista huomattavasti helpommin syvään masennukseen jos vastoinkäymisiä sattuu tielle, menen lukkoon ja jotenkin täysin off-tilaan. Nykyään onneksi pääsen siitä myös eroon ennen pitkää.
Suuret kiitokset, saintalaura, kertomuksestasi!
Aikamoista psyykkisten OLEMASSA OLEVIEN VAKAVIEN SAIRAUKSIEN vähättelyä!!! Teki todella pahaa lukea. Ymmärrän ylimedikalisaation, mutta siitä ei pitäisi puhua samassa lauseessa vaikeiden mielenterveyden ongelmien kanssa. Ilman lääkkeitä olisin ehtinyt kuolla jo useasti. Lääkkeiden korvaamattoman merkityksen ymmärtää vasta kun kohtaa itse tarpeeksi vakavan sairauden.
Psykiatria ja psykologia ovat pyrkineet parantamaan mielensairauksia jo vuosisadan, pyrkimään eroon eri uskontokuntien värittämistä diagnooseista mitä ihmismieleen tulee. Haluatko nyt viedä lääketiedettä pimeälle keskiajalle,tai vieläkin kauemmas, ennen kristinuskoa, ihan noitarummun päristelyihin asti? Siltä vaikuttaa, hienovaraisesta myönnytyksestä eri näkökulmiin huolimatta. Et ainakaan tällä psyykenlääkkeiden vastaisella kirjottelulla helpota yhdenkään lääkkeistä avun saaneen oloa. Päinvastoin.
Vastauksia selinalle ja M:lle. Psykiatria ja psykologia ovat todellakin tuoneet valtavasti lievitystä ihmisten kärsimyksiin.Psyykkisistä sairauksista ja vaikeista mielenterveyden ongelmista kärsivät tarvitsevat lääkitystä oireidensa helpottamiseksi. En vähättele vakavia psyykkisiä sairauksia enkä vastusta asiallisin perustein käytettyjä lääkkeitä, mikä kyllä käy ilmi kirjoituksistani.
On erotettava toisistaan kaksi asiaa: 1) yksittäisen ihmisen kärsimyksen lievittäminen lääkkeillä ja 2) kansanterveydellinen näkökulma eli se mielenterveysongelmien vaiettu puoli, että lääkkeitä käytetään ehkä turhaan ja liikaa. Niistä on tullut ”hoitoautomaatti” myös tapauksissa joissa lääkkeetön apu riittäisi. Kannattaa lukea Daviesin kirja. Siinä on paljon tietoa.
Kysymys halustani viedä lääketiede keskiajalle ja ”noitarumpujen päristykseen” on asiaton. En kuitenkaan poista kommenttia, sillä se kuvaa erinomaisen hyvin nykyistä bio-medisiinistä hyvinvointiajattelua, jonka mukaan psyyken ongelmatkin pyritään redusoimaan aivokemiaan, jonka paras hoito on lääkitys. Tämän näkökannan mukaan fysiologiset mielen ongelmien selitykset olisivat ikään kuin automaattisesti, luonnostaan parempia kuin kaikki muut selitykset. Näiden muiden ajattelutapojen esiintuomista on sitten näppärä pitää epätieteellisenä, outoina, keskiaikaisena tai huuhaana. Keskiajalla minut olisi määritelty kerettiläiseksi.
Ihminen on psyko-fyysinen, sosiaalinen, mutta myös spirituaalinen olento riippumatta siitä mihin ”jumalaan” hän uskoo. Nykyjumalaksi näyttää muotoutuneen materialismi ja kehitysusko, joka mielenterveyskysymyksissä kulminoituu juuri syvään lääkeuskoon, johon Daviesin kirja on rankka vastaisku. Ymmärrän, että se ärsyttää monia.
Kansanterveyden näkökulmasta ihmetyttää, että lähes puoli miljoonaa suomalaista saa kelakorvauksia mielialalääkkeistä. Osa hyötyy lääkkeistä, osa ei, osalle ne eivät vaikuta mitenkään ja osalle niistä on haittaa. Jotkut saavat apua muista asioista kuin lääkkeistä.
Näiden tosiasioiden esiin tuomisen ei pitäisi mitenkään huonontaa yksittäisen lääkkeistä avun saaneen ihmisen oloa. Miksi se huonontaisi? Sitä paitsi myös niiden olosta pitäisi kai olla huolestunut, joille lääkkeet eivät ole tuoneet apua, vaan päinvastoin pahentaneet tilannetta.
Tärkeintä kuitenkin on, että kärsivä osaa hakea ja saa apua, lääkitystä, psykoterapiaa, muuta psykologista, taloudellista, sosiaalista ja spirituaalista apua sekä muuta hoitoa ja tukea. Vaikeassa tilanteessa oleva ihminen tarvitsee apua monelta suunnalta. Sen osoittaa myös mielenterveyshoidon historia.
Omalla kohdallani (ja monien tuttujeni / heidän tuttujensa kohdalla) ehdottomasti toimivimmaksi hoitokeinoksi on noussut psykedeelit (psilosybiinisienet & kannabis) ja emphatogeenit (mdma).
Tutkimustuloksia aiheesta löytyy netti pullollaan, joten en ala sen enempää erittelemään asiaa tässä. Jokainen joka ”valistuksen” asettamilta ennakkoluuloiltaan uskaltaa, voi itse perehtyä.
Luonnon lääkeaineet ovat vuosituhansia vanha ”hoitokeino”. Lainausmerkeissä siksi, että luonnonkansojen parissa masennus on itseasiassa (ennen länsimaisen ”sivistyksen” saapumista) ollut tuntematon käsite. Monet luonnon entheogenisistä kasveista järjestäen ympäri maailman ovat toimineet ihmisen yhteytenä ”korkeampaan” (jokainen voi itse määritellä kokemuksensa pohjalta mitä tuo sana tarkoittaa), ja juuri tämä yhteys on antanut kokemuksen joka vapauttaa yksilön eksistentiaalisen ahdistuksen vallasta.
En ota kantaa luonnonkansojen piristeisiin, enkä sitä aihetta juuri tunnekaan. Totean vain, että nykyisin kaikilla ”aineilla”, tupakalla, lääkkeillä, alkoholilla tai muilla mieleen vaikuttavilla stimulanteilla on hallitsemattomasti käytettynä haitallisia vaikutuksia. Voi seurata mm. eksistentiaalista ahdistusta (jonka parantamiseksi aineita alunalkaen ehkä käytettiin). Lisäksi monista aineista syntyy erilaista ja eriasteista riippuvuutta. Siksi yhteiskunta ja terveydenhuolto näitä kontrolloikin. Ja niin pitääkin olla. Transsendenssin (”korkeamman”, jumalan, pyhyyden, ylevyyden tms.) kokemukseen ei tarvita kemiallisia aineita. Keho, aistit, tunteet ja ajattelu ovat hyviä ”välineitä” ja sitä paitsi niiden käyttämisestä ei ole haitallisia sivuvaikutuksia.
Oman masennukseni hoidin terapialla ja kirjoittaen. Virallisesti minua ei koskaan ole diagnotisoitu masentuneksi, olin vain työuupunut ja sairastuin syöpään. Oman hypnoterapeuttikoulutukseni aikana oivalsin, että oireeni sopivat keskivaikeaan masennukseen. Olen samoilla linjoilla kirjoittajan kanssa siitä: ”masennus” on sosiaalisesti määritelty. Itse hoidatin itseäni ensin terapiassa (koulutukseni yhteydessä) ja sittemmin luovalla itsereflektiivisellä kirjoittamisella.
Tällä hetkellä luen amerikkalaisen psykiatrin Mehl-Madronan ajatuksia masennuksesta (olenkin kirjoittanut hänen ajatuksistaan viime aikoina). Monissa alkuperäiskulttuureissa, esimerkiksi Amerikoissa, heimot eivät tunteet tällaisia diagnooseja. Oli vain yhteisöllistä kipua ja kärsimystä, joka ilmeni jonkun ihmisen pahoinvointina. Yhteisissä monipäiväisissä rituaaleissa hoidettiin koko yhteisöä, ja joskus kärsivälle saatettiin antaa uusi nimi ja identiteetti.
Monen masentuneen ongelma on kulttuurissamme epäonnistunut elämäntarina, joka ei kannatele hyvä elämää. Länsimaissa kipu ja kärsimys siirretään yksilön taakaksi, ja sitä hoidetaan lääkkeillä. Mehl-Madronan mukaan lääkkeistä ei ole muuta kuin tilapäistä apua, ellei jollakin lailla onnistuta muuttamaan ihmisen yhteisöllistä kokemusta ja samalla tarinaa. Liian monet ihmiset istuvat yksiäisinä kotona lääkkeittensä kanssa.
Henkilökohtaisesti uskon, että tulevaisuudessa tietoisuustaitojen kehittyminen tulee auttamaan monia oman mielen ohjauksessa. Tietoisuutaidoiksi en lue pelkästään meditatiivisia käytäntöjä, vaan myös luovan itsereflektion esimerkiksi kirjoittaen.
Katisar, kiitos paljon kommentistasi. Sinulla on hieno blogi (blogeja). Rupean seuraamaan. Ihanaa saada tietää, että samansuuntaisesti ajattelevia ihmisiä onkin olemassa aika paljon.
Sitä tuntee kuuluvansa yhteisöön!
Joo, hauska löytää uusia sielunsisaria virtuaalisesta todellisuudesta :D! Tuo sinun shamanaikurssikin olisi tosi mielenkiintoinen. Ei taida aikatalullisesti sopia nyt minulle, mutta ois kiva päästä joskus mukaan!
[…] Miten on tultu tilanteeseen, jossa masennus- ja ahdistuslääkkeiden käyttö kasvaa koko ajan? Suomessakin niiden käyttäjiä on puolisen miljoonaa. Miksi haitallisista sivuvaikutuksista puhutaan niin vähän? Näihin kysymyksiin antaa vastauksen Irvin Kirsch, joka on useita vuosia tutkinut asiaa. Hän kollegoineen on julkaissut tutkimuksia tieteellisissä lehdissä sekä kirjoittanut kirjoja. Mainitsin lyhyesti Kirschin jo aikaisemmassa mielialalääkkeitä koskevassa jutussani Rankkaa puhetta psykiatriasta. […]
[…] osalla on ollut taloudellisia siteitä lääketeollisuuteen. Tässä blogissa julkaistu kirjoitus psykiatrian kriisistä sekä Robert Whitakerista ja […]
[…] James Daviesin kirjasta viisi vuotta sitten, marraskuussa 2013 Vaihdetaan myyttiä, rankkaa puhetta psykiatriasta. Kirja on blogijuttuni jälkeen ilmestynyt suomeksikin nimellä Hajalla – onneton totuus […]