Elämän tanssi on on yksi Edvard Munchin merkittävimmistä töistä.
Elämän tanssi on vaikuttava, mutta Huuto on norjalaisen Edvard Munchin (1863-1944) kuuluisin taulu. Norja viettää nyt taiteilijansa syntymän 150-vuotisjuhlaa. Kansallisgalleriassa Oslossa on lokakuuhun 2013 saakka esillä laaja Munch-näyttely.
Kävin siellä äskettäin. Kokemus oli ravisuttava.
Pikku Edvard oli viisivuotias kun hänen äitinsä kuoli. Sisaren menetys oli herkälle lapselle myös kova isku.
Liekö mies koko ikänsä ”hoitanut” tätä traumaansa maalaamalla. Munch ei nimittäin ole ollenkaan hauska taitelija. Kansallisgallerian näyttelystä mukaan tarttui tunnetila, jota sävyttävät pohjaton suru, intohimoinen seksuaalisuus ja usvainen kaipuu. Tuntuu myös jotenkin irralliselta. Maailma ikään kuin elää etäämmällä.
Menin näyttelyyn heti aamusta, jolloin sinne tuli myös liuta koululaisia. Alle kymmenvuotiaat tytöt ja pojat hyppivät ja hihkuivat, kun tunnistivat Huudon. Opettajilla ja näyttelysalien vartijoilla oli täysi työ saada tämä monivärinen pikkuporukka – tummaa ja vaalea ihoa, vinoa ja pyöreää, suurta ja pientä silmää – pysymään aisoissa. Teki näköjään kovasti mieli kosketella tauluja.
Pikkuisten tajuntaan varmaankin jäi jotakin arvokasta kansallistaiteilijasta, mutta luulen, että maalausten rajuihin aikuis-tunteisiin lapsosilla ei vielä ole ottimia. Eikä tarvitsekaan. Käynti olikin tutustumista oman maan kulttuuriin.
Lennän kotiin Norja-Japani -akselilla. Ilmatilassa hivenen haaleaa Finnairin kahvia hörppiessäni kirjoittelen muistiinpanoja Huuto-vihkoseen ja luen Haruki Murakamin kirjaa Norwegian Wood.
Japanilais-norjalaista.
Mikä lie yhteensattuma, mutta Finnairin koneen kanssamatkustajistani suunnilleen puolet on japanilaisia.
Matkamies on kyllästetty Norjalla ja Japanilla.
Norwegian Woodin yli 400 sivulla on paljon kuvauksia klassisesta ja populaarimusiikista. Beatlesin sävelmaailma ja 1970-luvulla Japanissakin levinneet vallankumousatteet tarjoavat historillista perspektiiviä Murakamin erilaisiin ympäristöihin sijoitettuhin tarinoihin. Ne kuvaavat 1970-luvun nuorison musiikkielämää sekä ajattomammin ihmisen luontoa sen kaikkine puolineen.
Mielen järkkymistäkin kirjailija kuvaa lämmöllä ja aika ihanan arkisesti. Lukijalle tulee selväksi, että hulluuden ja normaaliuden raja on häilyväinen. Ja niin juuri on hyvä. Eihän mielestä voi koskaan sanoa mitään absoluuttista.
Kummallisia sattumuksia
Murakamiin tutustuin, kun kävin S:n kanssa kuuntelemassa Tampere-talossa Magnus Lindbergin musiikkia. Ennen konserttia Lindberg kertoi työstään ja mainitsi yhdeksi innoituksen lähteekseen Murakamin. En ollut kuullutkaan miehestä. Ei S:kään.
Lindbergin musiikki oli jännittävää ja inspiroivaa. Ajattelin, että jos joku säveltää noin sävähdyttävää musiikkia, niin varmaan sen jonkun lukemat kirjatkin vaikuttavat samoin.
Niinpä marssin Akateemiseen Kirjakauppaan. Sieltä tarjoutui mukaan Murakamin kirja 1Q84. Se on hyvä. Kirjassa liikutaan monilla todellisuuden tasoilla ja samalla se on viiltävä jännitystarina. Tsekkiläisen säveltäjän Leos Jananacekin Sinfonietta – teoksella on näkyvä rooli tarinassa.
Kiinnostuin sitten Janacekista.
Suuntasin kirjastoon lainaamaan Sinfonietan. Se löytyi helposti. Monet kuuluisat orkesterit ovat levyttäneet kappaleen. Kuuntelin ja kuuntelin ja uudestaan kuuntelin, mutta en saanut otetta. Totesin, että pidän Lindbergistä enemmän kuin Janacekista. Janacek jäi soimaan Murakamin kirjassa.
Leijun siinä Lindbergin, Janacekin, Beatlesin, Munchin ja Murakamin maailmassa.
Ja nyt tajuankin, että A antoi aikanaan, monta vuotta sitten, lahjaksi kirjan Suuri lammasseikkailu, Murakamin ensimmmäisen suomennetun teoksen. Olin unohtanut lukeneeni sen jo kauan sitten, vaikka kukahan-tämä-Murakami-oikein-on teki jo silloin vaikutuksen.
Norwegian Woodissa on paljon hilpeitä, mutta myös vähemmän hilpeitä tarinoita. Rikkinäiset nuoret yrittävät eheyttää itseään mm. luonnon keskellä ryhmäterapiassa:
… me olemme täällä totuttautumassa omiin vikoihimme, emme korjaamassa niitä…yksi ongelmistamme on juuri se, ettemme pysty tunnistamaan ja hyväksymään omia heikkouksiamme. Emme löydä sisältämme paikkaa sille hyvin todelliselle kivulle ja kärsimykselle, jota rikkinäisyys meissä aiheuttaa, mutta täällä me pääsemme eroon niistä tunteista. (Murakami 2012)
Kaikki eivät tule terveiksi sen (ryhmäterapian) avulla.Toisaalta monet, joita ei voitu auttaa muutoin, parantuivat täällä kokonaan. Parasta täällä on se, että ihmiset auttavat toisiaan. Koska jokainen tietää olevansa jotenkin rikkinäinen, kaikki yrittävät auttaa toisia. Valitettavasti muissa paikoissa ei toimita samalla tavalla. Lääkäri on lääkäri ja potilas on potilas. Täällä me kaikki autamme toisiamme. Toimimme toistemme peileinä ja lääkärit ovat samassa veneessä. (Murakami 2012)
Tekstissä sivutaan ohimennen myös Munchin taidetta. Ihmismielen syövereihin pureutuvat maalaukset ovat omalaistansa terapiaa. Se toimii ilman sanoja ja vaikuttaa suoraan tunnekeskukseen ja estettiseen tajuun.
Taide eheyttää.
Kirjat Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982, suom 1993), Norwegian Wood (1987, suom. 2012), 1Q84 (2009, suom. 2013). Tammi.
Näyttely Munch 150.
Sävellykset
Leos Janacek Sinfonietta
The Beatles