Patvinsuon kansallispistossa.
Edessäni siintää suon avaruus. Mahtavaa. Täällä voi hengittää vapaasti. Ravitsevaa tunneilmaa virtaa myös sydämeen. Se avautuu.
Yhtäkkiä mieleen pulpahtaa kitkerä muisto menneestä, ensimmäinen vierailuni Pohjois-Pohjanmaan hillasuolla. Alle kouluikäisenä kipponen kädessä ja otsa täynnä hyttysenpuremia taaperran perässä, kun aikuiset mennä lompsivat hillaämpäriensä kanssa pehmeillä mättäillä. Sammaleeseen kätkeytynyt piikkioksa tekee reiän kuluneeseen punaiseen kumppariin. Sukat kastuvat. Se kiusaa melkein yhtä paljon kuin ärhäkkäät hyönteiset.
Kotona olin pitkään odottanut ihanaan ”pohjoiseen” matkustamista. Se tarkoitti jokakesäistä äidin sukulaisten luona vierailua. Yleensä ”pohjoisessa” oli kivaa, mutta tämä ensimmäinen hillastuskokemus ahdisti.
Näen vain suota, suota ja suota… Sen kirpeässä hajussa tuntuu kuin olisin muiden paitsi itikoiden hylkäämä. Paleltaa ja väsyttää. Kysyn isältä: ”Ollaanko nyt pohjoisessa?”. ”Kyllä.” Häntä huvittava ja muutkin hymähtävät. Niin hämmentynyt märkäjalka jää onnettomana huitomaan hyttysiä naamaltaan ja odottamaan suolta pois pääsyä.
Seuraavina vuosina paremmat kumpparit ja tukevammat fyysiset voimat tekivät retkistä hyviä.
Kuitenkin monta vuotta suo herätti ristiriitaisia fiiliksiä. Pursun tuoksu höystettynä tarinoilla suohon uppoavista ihmisistä, tuntui kylmäävältä, etäiseltä ja pelottavalta.
Mutta nyt
Nyt ei kylmää, ei pelota eikä hämmennä. Ainoasaan ihastuttaa. Hyttysetkään eivät vaivaa. Mieleen häivähtänyt ”suotrauma” sulaa maisemaan, ja kirpeys terästää aistit ottamaan vastaan rämeen, leton, nevan ja aapasuon pehmeän ja utuisen ilmeen. Lakkoja/hilloja on vain muutama siellä täällä.
Kävelen ja nautin.
Jatkan pitkospuilta vielä metsikköön.
Levähdän ja lähden paluumatkalle. Mietin hillaa, lakkaa ja suomuurainta. Mikä niistä on ”oikea” termi? Hilla-nimeen vannovat erityisesti pohjalaiset, itäsuomalaisille marja on lakka ja Hämeessä kuulee puhuttavan suomuuraimista. Kaikkia nimityksiä käytetään yleisesti myös koko maassa. Rakkaalla lapsella näyttää olevan monta nimeä.
Mutta tuollahan on hillastaja! Miten hän on uskaltanut poiketa pitkospuilta?
Hillastaja työssään.
Paikalliset asukkaat yleensä tuntevat ympäristönsä ja tietävät missä kulkea ja mistä etsiä lakkoja. Sinihousuinen ei näytä eksyvältä. Toivottavasti hän löytää marjoja.
Patvinsuo jää nyt omaan rauhaansa ja seuraavien vaeltajien nautittavaksi.