Muinaissiperialainen aurinkopatsas Abakanin arkeologisessa museossa. Hakasia, Venäjä.
”Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä elokuussa vuonna 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan.” Näin aloitti matkakuvauksensa Kai (Jörnin isä) Donner. Hän tutki siperialaista mielenmaisemaa, kansantapoja, kieltä ja kulttuuria.
Donner oli kiinnostunut uralilaisista kielistä ja kansankulttuurista. Aihe oli tuolloin kasallisestikin kiinnostava, koska suomalaiset etsivät juuriaan. Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään: suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin.
Donner asui pitkiä aikoja Siperian alkuperäiskansan, samojedien keskuudessa Krasnojarskin ja Tomskin alueella. Näin hän tutustui tutkittaviinsa syvällisesti. Hän saavuttikin luottamuksen tietolähteisiinsä ja kirjoitti kokemuksistaan ja havainnoistaan kirjan Siperian samojedien keskuudessa (2012, alkuperäispainos 1923).
Samojedin kuolemanrajakokemus
Kysellessään samojedeilta kuoleman jälkeisestä elämästä ja manalasta Donner sai kuulla eloisan ja värikkään kertomuksen samojedimiehen kuolemanrajakokemuksesta. Mies oli sairastanut kauan ja maannut kovassa kuumeessa päiväkausia. ”Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lehtoon”, mies kertoi.
Mies saapui tuntemattomille seuduille ja vaelsi ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorten yli ja ihmisiä täynnä olevan joen poikki. Keskellä jokea seisoi taivaan korkuinen tanko ja ihmiset kiipesivät sitä ylös. Suuria lintuja lenteli säikyttämässä joesta ylös pyrkiviä. Joen yläpuolella oli metsiä ja siellä eleltiin tavalliseen tapaan. Jotkut olivat siellä perheineen, toiset odottelivat vaimon ja lasten tuloa.
Sitten samojedimies nukahti ja kun hän heräsi, aurinko paistoi, hän oli palannut ihmisten ilmoille ja tunsi itsensä terveeksi. Noustuaan seisomaan hän huomasi olleensa kuolleena.
Myöhemmin miehen äiti oli kertonut hänen kuolleen iltapäivällä. Ruumis oli puettu kuolinasuun, peitetty tuohisella matolla ja siirretty ulos. Auringon noustessa mies sitten heräsi kuolleista.
Donner tulkitsee tarinan kuumehoureisen mielikuvituksen tuotteeksi. ”Kun häntä ympäröivät ihmiset niin kuin hän itsekin olivat uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava, että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.”
Harmi, että tutkija ei varmistanut miehen läheisiltä, mitä todella oli tapahtunut. Kävikö niin, että mies nousi ruumislaudalta aamulla kävelemään. Olisi ollut kiinnostava kuulla, miten kuolleista heränneen läheiset olivat tapahtuman kokeneet.
Siperian shamaanithan uskoivat, että henki ei jätä rumista heti kuoleman jälkeen, vaan että se vielä jonkin aikaa asustaa ruumiin läheisyydessä. Vasta sitten se lähtee vaeltamaan. Ehkä kuolinasuun puetun miehen henki päättikin vielä jäädä maan päälle.
Kaunis käsitys luonnosta
Samojedit eivät viritelleet lauluja luonnon ylistykseksi kuten ehkä tuolloin Suomessa tehtiin, mutta uskontonsa kautta he olivat suoraan luonnon kanssa kosketuksissa. Näin Donner kirjoitti:
”Kukilla ja eläimillä on samanlainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimmäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa.”
”Sen kauniimpaa luontokäsitystä ei olekaan”.
”Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta” .
Shamaani oli samojedille välttämätön sekä hengellisissä asioissa että lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Samojedeilla oli Donnerin mukaan sekä oikeita shamaaneja että keinottelijashamaaneja.
Oikea oli kutsumuksen nojalla tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi. Hän oli aina mies. Todellisen shamaanin tehtävä oli ottaa selvää henkien tahdosta ja hieroa heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Hän joko itse teki matkan henkien asuinsijoille tai hän kutsui niitä luokseen ja kysyi neuvoja.
Keinottelijashamaanit, miehet ja naiset ennustivat ja auttoivat kyllä sairaita, mutta he eivät Donnerin mukaan koskaan päässeet samalle tasolle kuin todelliset shamaanit, jotka nauttivat yhteisönsä kunnioitusta. He olivat kanssaihmisiään lahjakkaampia ja heillä oli runollisia kykyjä ja mielikuvitusta, jonka avulla he kykenivät lisäämään uskovien hartautta. Ei-uskoville puheet ja rituaalit olivat enemmänkin huvittavia.
Uskomista ei voi perustella tieteellisesti
Samasta ilmiöstä on kysymys nykyajan uskonnollisuudessakin, esimerkiksi luterilaisuudessa. Suhtautuminen Jumalaan ja kirkon rituaaleihin määräytyy sen mukaan, mihin ihminen uskoo.
Shamanismi oli siperialaista kansankulttuuria, kansanuskoa. Donner tutki sitä kansatieteellisesti, etnografisesti ja pyrki ymmärtämään kohtaamiensa ihmisten ajattelua, toimintaa, ainutkertaista elämänhistoriaa ja kokemusmaailmaa. Tässä hän oli aikaansa edellä.
Häntä ennen shamanismia oli tutkittu puhtaasti länsimais-kristillisestä näkökulmasta, jolloin tieteellinen harrastus ja käännytys-into sulautuivat toisiinsa. Siperiassa kansaa oli käännytetty ortodokseiksi jo noin kolmen vuosisadan verran. Samaan aikaan Suomessa käännytettiin luterilaisuuteen.
Kirjassaan Donner kuvaa hellyttävän viehättävästi, kuinka hänen matkansa kauneimmat muistot palautuivat samojedien kanssa Ket-joen varrella vietettyihin iltoihin. Hän sai myös ottaa osa pakanallisiin jumalanpalveluksiin aarniometsän hämärässä.
Aivan eri tavalla suhtautuu arkkiateisti ja uskonnon kritisoija Kari Enqvist. Kun hän meni tutustumaan nykyajan kirkollisiin tilaisuuksiin, hän oli aivan ymmällään. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (2012) Enqvist katselee ulkopuolelta mysteeristä pyhää eikä saa siitä otetta, vaikka kuinka yrittää. Hän arvioi uskomista fyysikon näkökulmasta, josta ei pysty näkemään ihmisen sisäiseen maailmaan.
Tänään Hesarin sunnuntai-liitteessä tomittaja Anna-Stiina Nykänen arvostelee Enkvistin otetta ja toteaa, että ”tieteellisen tarkat kuvaukset uskovaisten touhuista ovat turhauttavia”. Ne ovat Nykäsen mielestä yhtä hölmöjä kuin jos rakkautta ja sen olemusta tutkittaessa käytäisiin läpi rakkauskirjeitä ja alleviivattaisiin epäloogisuuksia. ”Olet ilma, jota hengitän – ilmahan on kaasu eikä ihminen!”, Nykänen kommentoi.
Näinhän se on. Jos ihminen itse ei ole mielessään valmis ottamaan vastaan sisäistä pyhyyden kokemusta, uskonnolliset seremoniat näyttävät joko huvittavilta, koska ovat vieraita omalle kokemusmaailmalle tai ärsyttäviltä, kun niiden logiikkaa ei ymmärrä.
Shamaanirummutuskin tuntuu varmaan oudolta, jos ei halua tuntea, aistia ja suhtautua hyväksyvästi rummun ääneen, sen lämpöön ja henkeen. Sama pätee moniin muihinkin ihmisen juttuihin. Otetaanpa vaikka hevirock tai räp? Jos niihin, niiden ideaan, ei ole päässyt sisälle, ääni ja laulu kuulostavat lähinnä meteliltä tai mölinältä.
Lähtet
Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.
Enqvist Kari 2012. Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY. Helsinki.
Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House. Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf.
Nykänen Anna-Stiina. Uskoontulo olisi toiseksi pahinta. Helsingin Sanomat. Sunnuntai C 12. 3.3.2013.
Siperialainen kylä Sajan-vuoriston kupeessa.