Aava Atlantti, Madeira päivä 2

Maakravulle meri on uljas elementti. Värikäs, voimakas, vaihteleva. Raamattu jo sanoo, että kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitä täyty (Saarn 1:7). Seuraava Saarnaajan jae (1:8) toteaa ”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea”. Unto Mononen (1936-1968) sanoi paljon musiikillaan. Hänen kynästään syntyi suomalaisen sydämeen käyvä, kansallistangoksikin nimetty Satumaa.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.

Huikea näkymä kaareutuvalle ulapalle odottaa minua aamulla.

Nyt nukun vielä. Näen karmeaa unta (älä jatka lukemista, jos olet kovin herkkä):

Puolisoni pitää minua vankinaan ja kiduttaa. Pakenen ikkunasta, juoksen katolla, hyppään alas ja juoksen. Ympärillä olevat eivät huomaa, että olen hengen hädässä. Hän saa minut kiinni ja tökkii neulalla. Sattuu. Sitten saan yliotteen, mutta se on väliaikainen. Kissa ja hiiri –peli jatkuu ja kauhu on koko ajan läsnä. Nyt hän taas vangitsee minut. Neuvottelen kiduttajani kanssa. Josko hän ei pistelisi minua – oikeudenmukaisuuden nimissä. Enhän minäkään pistele häntä.

Hän hymyilee vinosti ja vetää esiin tikarin, jonka kahva on poikki. Kuolemanpelkoa. Yllättäen saan tikarista otteen. Mies toljottaa epäuskoisena, kun lyön sen hänen kylkeensä. Terä painuu helposti lihaan. Isken uudestaan vatsaan. Sitten raivokkaasti rintalastaan tähtäimenä sydän, johon tikari lopulta uppoa. Silloin hän kuolee. Pidätän henkeäni. Karmii, pelottaa ja kauhistuttaa, mutta samalla tunnen huojennusta.

Kun havahdun, sydän tärisee kuin katupora asfalttitöissä ja iho virtaa hikeä kuin myrskyävä meri vaahtopäitä. Huoahdan helpotuksesta, kun aistin valveen rajamailla verettömän ja vahingoittumattoman todellisuuden. Olen turvassa.

Katson satumerta ja aavaa ulappaa edessäni. Ääriviiva todellakin kaareutuu. Se noudattaa maapallon pinnan kuperuutta. Uskomatonta.

Tasaannuttuani alan tulkita untani.

Kerran shamaanimatkalla kettu huiskaisi hännällään poskeani ja huudahti. ”Herää nainen!” Nyt painajainen taitaa tuoda minut valvetilaan talvihorroksesta. Tikari edustaa teräviä sanoja, joilla voin helposti sivaltaa. Myös itseäni. Puoliso unessa on alitajuinen, kielletty, aggressiivinen puoli itsessäni. Mutta mihin tarvitsen noin voimakasta asetta? Mikä on se uhka ja pelko, josta haluan pois?

Herää! Lopeta itsesi piikittely!

Tapoin itseni unohtajan. Syrjäytin tuon ainaisen ahdistelijan ja nalkuttajan sisälläni, jolle mitään mitä olen eikä mitään mitä teen, riitä. Hiljensin pölöttäjän pääni sisällä, sen joka löytää aina moitittavaa. Kitkin sen sydänjuuria myöten minuuden maaperästä. Puolustin hyvää sisälläni ja tuhosin turhia pelkoja.

Onnea. Tunteet alkavat virrata.

Unen aggressio parantaa ja vapauttaa, vaikka päivätajunnasta katsottuna se epäilemättä puistattaa niin, että tekisi mieli olla kertomatta koko juttua. Kuitenkin on hyvä pitää mielessä, että paha uni voi tehdä ihmiselle hyvääkin.

Ainakin nyt, lempeän tulkinnan tehtyäni, on tyyni, onnellinen ja vapautunut olo.

Sykähdyttävä oranssi aurinko nouse vaihtelevan värikkäästi ja vauhdilla. Tästä tulee hyvä päivä.

Huomenna lähden P:n kanssa levadakävelylle.