Myytit, pyhät riitit ja transsendenssin[i] symbolit edistävät terveyttä. Ne eheyttävät ihmistä ja auttavat häntä pääsemään oman itsensä juurille. Ne tukevat henkistä kasvua.
Myyttistä ajattelua edustavat esimerkiksi uskonnot, puiden henget, shamanistiset rituaalit, enkelit ja näyt. Mitään näistä ei voida todistaa olemassa oleviksi tieteen keinoin. Silti ne ovat todellisia.
Stairway to heaven?
Kun alan puhua vaikkapa metsän hengistä, enkelin kosketuksesta, shamaanimatkasta tai ihmenäyistä, joillakin tuttavillani alkavat karvat nousta pystyyn ja hälytyskellot soida. Hymähdetään, että tuo on nyt sitä huuhaata ja hörhöilyä, sumeaa faktojen vastaista kuvittelua. Tai sivuutetaan aihe nopeasti: ”Ai sinäkin harrastat sellaista”. Pahimmassa tapauksessa saan varoituksia vaarallisuudesta tai psyykkisestä häiriintyneisyydestä.
Järkevä ihminen kun ei myytteihin sorru! Kokemuksesta tiedän, että vaikka hiukan sortuisikin, niin ei ainakaan voi myöntää kiinnostustaan, koska pelkää oudoksi, yksinkertaiseksi tai tieteen vastaiseksi leimautumista. Ihminen ei halua olla poikkeava. Hän haluaa hyväksyntää.
Haltioitumisen ja sielullisten kokemusten etsiminen on kuitenkin aina ollut luontaista ihmiselle. Tiedon ja tieteen nostaminen jalustalle on suistanut tämän ”toisen puolen” ihmisyyttämme hyljeksittyjen kastiin – aiheettomasti ja huonoin seurauksin. Moni joutuu harhailemaan omassa elämässään, masentuu, etsii tasapainoa päihteistä, kun ei löydä ”myyttistä” ydintään. Kirkkokin on tässä ongelmassa aika kädetön pitäytyessään muodolliseen, tarkat uskomisen rajat määrittelevään kristillisyyteen.
Ihmisellä on kyky luoda ajatuksia ja omaksua kokemuksia, joita ei voi selittää järjellä ja jotka ulottuvat arkikokemuksen tuolle puolen. Meillä on mielikuvitusta. Sekin on tosin kärsinyt rationaalisessa maaimassa arvonalennuksen. Lasten ja taiteilijoiden oletetaan käyttävän mielikuvitustaan tietoisesti tai tiedostamattaan.
Meidän muiden odotetaan hylkäävän tai sivuuttavan mielikuvitukselliset myytit. Nehän ovat muka epäuskottavia ja tarpeettomia. Voi olla, jos luotamme vain järkeen. Tunteen tasolla ne ovat kuitenkin tärkeitä. .
Jung ja kollektiivinen tiedostamaton
Myytti on jonkinlaista yhteisesti jaettua tuntemista, kollektiivista tiedostamatonta, joka välittyy meille kaukaa ihmiskunnan menneisyydestä taruina, satuina, henkinä ja uskonnollisina rituaaleina. On erehdys pitää myyttejä juttuina, jotka kannattaa hylätä järkevään aikuisuuden ikään tullessamme. Me nimittäin tarvitsemme niitä jotta pysyisimme koossa ja ehyinä ihmiskokonaisuuksina. Kollektiivisen tiedostamattoman käsitteen keksi tutkija ja psykoanalyytikko Carl Gustaf Jung (1875-1961).
Myytit käsittelevät sellaisia elämässä tärkeitä asioita, joille ei ole tutkimuksin tuotettua evidenssiä, todistusvoimaa. Ne koskettelevat tuntematonta. Sitä samaa, josta tiedekin on kiinnostunut, mutta suhtautuu siihen eri tavoin kuin myyttinen ajattelu. Tiedeihminen saattaa torjua kaiken mytologian ja mystiikasta viehtynyt vieroksua tiedettä. Näin ei tarvitse olla, sillä oikeastaan ei ole olemassa mitään ristiriitaa. Ihminen tarvitsee kumpaakin. Hän tarvitsee tieteellisen tiedon ohella sielulleen syvyyttä, arvoituksellisuutta ja mystisyyttä, koska ihminen on sekä sielullinen että rationaalinen. Kumpaakin samanaikaisesti.
Risteillä koristeltu maapallo palmun varjossa Kalevan kirkossa Tampereella.
Tiedeihminen, jolle mitattava aineellinen maailma on olevaisen perusta ja tärkein tiedonhankinnan kohde, joutuu ymmälle kohdatessaan myyttejä ja myyttistä ajattelua, jollei sitten satu olemaan kuin Jung, joka tutki tätä puolta ihmisessä. Usein ymmällään olo puetaan entistä tiukempaan faktamaailman kaapuun, jonka pohjalta sitten päätellään, että myytit ovat lapsenomaisten ihmisten muinaisjäänteitä, yksinkertaisten ja kouluttamattomien puuhastelua, jolle järkevä aikuinen ei lämpene. Tämä on kapea ja kylmä näkemys ihmisestä.
Karen Armstrongin (2005) mielestä ”Oikein ymmärrettynä mytologia virittää meidät sellaiseen hengelliseen tai psyykkiseen tilaan, että osaamme toimia oikein tässä tai tulevassa maailmassa”.
Kaikki mytologiat käsittelevät sellaista todellisuuden puolta, joka auttaa, kannattelee ja valaisee elämäämme. Kysymys on fyysisin silmin näkymättömästä, mutta hyvin todellisesta maailmasta. Ulkonaisesti näkymätön voi kuitenkin olla elävää ja konkreettista.
Mutta mikä tällainen maailma on? Nuoruuden pohdinnoissaan Jung on kuvannut sitä ykkös- ja kakkospersoonan avulla. Numero 1 on järkevä, toimiva, analyyttinen osa ja numero 2 intuitiivinen, luova, sisäisillä silmillä maailmaa katsova osa minuutta. Numero 2 on sisäinen maailmaa, jossa heijastuvat tiedostamaton sekä kaukaisen historian myytit.
- Männyt odottavat halaajaa.
Suunnistankin tästä numero 2:n kanssa reippaasti päin myyttiä mäntymetsikköön puita halaamaan. Tiedä vaikka hoitavilla hongilla olisi shamanistisia tarinoita odottamassa. Terveydeksi. Virkistykseksi. Iloksi.
Kirjoja
Armstrong Karen (2005) Myyttien lyhyt historia. Otava. Keuruu.
Jung C G 1992. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. Alkuperäinen teos 1961 saksaksi.
[i] Transsendenssillä tarkoitetaan sielullisia, havaintojen ulkopuolella olevia ilmiöitä, tuonpuoleisuutta tai yliaistillisuutta.
Otsikkoa myöten hyvä ja kiintoisa kirjoitus. Hienoa, että on elänyt ja työtä tehnyt Jung, mielen ja luovuuden monikerroksellisuuden ja samalla myyttien merkityksellisyyden avaajana.
Mietin tieteen ja uskomusten rajaa ja teosofina, totuudenetsijänä, päädyin ajatukseen, tai tuntumaan, että usko, uskonnot, myytit, mytologiat, unet, aavistukset jne. ovat jo sinällään samasta tajunnan ykseydestä ja samalla kaikkein vanhinta tiedettä.
Ajattelen hieman samalla tavalla. Alkujuuri tietämisessä on sama. Tieteessä on kuitenkin erilaiset asioiden ja ilmiöiden ”oikeaksi todistamisen” säännöt kuin myyteissä. Näitä kumpaakin tarvitaan. Juuri siksi, että ihminen on mielenkiintoinen sekoitus rationaalisuutta ja myyttisyyttä. Mukavaa polkua sinulle totuuden etsinnässä!